Tänään Sodankylän kirjasto on samassa paikassa kuin kultaisella kahdeksankymmenluvulla, mutta täysin uudistettuna: valoisana, tilavana, viihtyisänä. Vierailen siellä jokaisella Lapin-lomallani, mutten vieläkään hahmota, miten romaanit on hyllyille sijoitettu. Onneksi tiedän tärkeimmät: kävelen aina suoraan nuorten fantasiahyllylle ja sieltä luokkien 86 (kirjallisuustiede) ja 87 (kielitiede) luokse. Kiertueeni päättyy pisteeseen 83.2 (näytelmät).

Olen viettänyt eri kirjastoissa satoja ja taas satoja tunteja: kierrellyt hyllyjen välissä, uppoutunut tutkimaan kirjoja, lainannut enemmän kuin syliin mahtuu, istunut lukemassa kasapäin lehtiä, kirjoittanut muistiinpanoja käsikirjaston helmistä. Jos vietän paikkakunnalla pidempään kuin viikonlopun, olen mitä todennäköisimmin etsinyt sieltä kirjaston ja hankkinut sinne kortin.

Mukanani kulkee seitsemän kirjastokorttia Lapista Helsinkiin. Kirjastokimppojen myötä pystyn korteillani lainaamaan kirjoja lähes 90 kunnan ja yhden yliopiston kirjastoista, sähköisiä aineistoja unohtamatta. Viimeisen kahden vuoden aikana olen käyttänyt kolmentoista kirjaston palveluja paikan päällä, kiitos reissutyön ja opiskelun.

Minulla on jatkuvasti lainassa kymmeniä teoksia. Suurin osa on tietokirjallisuutta, joka liittyy joko opetukseen tai muuhun tutkittavaan aineistoon. Romaanit ovat vähemmistönä lainauslistallani – paitsi kesäisin, jolloin jätän jälkeeni isoja aukkoja nuorten fantasiahyllyihin. Ei liene yllättävää, että rakastan verkkokirjastoja, joiden avulla pysyn kartalla siitä, mitä olen lainannut mistäkin kirjastosta. Erityisesti rakastan sähköpostimuistutuksia lähestyvistä eräpäivistä ja mahdollisuutta uusia lainat verkossa.

Lapsuudessani kirjasto oli ehdottoman hiljaisuuden tyyssija. Jokainen nenänniisto ja tuolin kolahdus kuului perimmäiseen nurkkaan asti. Nykyisin kirjastot ovat paljon muutakin kuin kirjoja ja lukusaleja: ne ovat kohtaamispaikkoja, julkisia olohuoneita, tiloja, joissa on tarkoitus viihtyä yksin ja yhdessä. Vaikka elämme internetin ja googlauksen kulta-aikaa, kirjastot ovat myös ehtymättömiä tiedon runsaudensarvia, kiitos ammattitaitoisen henkilöstön.

Työpöytäni ylimmässä laatikossa on pino käytöstä poistuneita kirjastokortteja kahden–kolmenkymmenen vuoden takaa. On kortti Keuruun kirjastoon, jossa kävin lapsena kesäisin ahkerasti isovanhempieni kanssa; on kortti Rovaniemelle, josta lainasin vain kaksi kirjaa; on opiskeluajalta kortit Jyväskylän kaupunginkirjastoon ja yliopiston kirjastoon – kummankaan viivakoodi ei toimi enää; on vanhat kortit Töysään ja Alavudelle ajalta ennen lähiseudun yhteiskirjastoa ja yhteistä korttia; on Seinäjoen kortti, joka siirtyi eläkkeelle alkuvuodesta, kun Etelä-Pohjanmaan yhteinen Eepos-kirjasto otti ensiaskeleitaan.

Vanhojen kirjastokorttien kokoelmani kantaa muistoja tutuksi tulleista kirjahyllyistä, kirjastojen tuoksusta, opiskelusta ja työstä, eletystä elämästä eri paikkakunnilla, eri elämänvaiheissa. Minne tahansa elämä on minua kuljettanut, olen aina löytänyt itseni lähikirjastosta.

Inka Vilén
Kirjoittaja on kirjoittamisen moniottelija ja opettaja Tuurista.

Sormiharjoituksia: Inkan blogi

Matti Rönkä, Miika Nousiainen, Eve Hietamies, Juha Itkonen, Pekka Hiltunen, Miina Supinen, Venla Hiidensalo, Milla Ollikainen… romaanikirjailevia toimittajia on pilvin pimein. Haastatteluissa he usein kertovat, että toimittajuudesta on hyötyä romaanin kirjoittamisessa. On niitä kirjailijan tärkeitä perslihaksia, deadlinen tajua ja rutiinia kirjoittamiseen. Nyökyttelen mielessäni, että juuri noin, ja melkein koen itsekin jo kirjoittavani kirjaa – olenhan ammatiltani toimittaja.

Todellisuuteni on kuitenkin toinen. Mitä enemmän kirjoitan työkseni, sitä vähemmän kirjoitan romaanikäsikirjoitustani (tai niitä kahta – kolmea keskeneräistä). Rakastan kirjoittamista, ja se on oikeastaan ainoita asioita, joita osaan, mutta kuluttavaa se on. Niin kuluttavaa, että lehtijuttujen tai kolumnien kirjoittamisen päälle en kykene enää tuottamaan tekstiä. Myös journalistinen kirjoittaminen on luova prosessi. Pääsen kirjoittaessani flow-tilaan, oli sitten kyse lietteenlevitysvaunusta kertovasta teknisestä jutusta tai maalailevasta saaristoreportaasista. Uppoudun, syvennyn, tanssitan näppäimistöä. Tämän flown jälkeen olen kuin Ihmemaan kolosta maan pinnalle putkahtava Liisa. Täysin pyörällä päästäni, ja useimmiten kykenemätön kajoamaan yhteenkään tekstitiedostoon.

Teoriassahan minä kirjoitan romaanikäsikirjoituksiani paljonkin. Aina aamulla ennen sängystä nousemista, usein aamukahvilla Hesaria selaillessani, joskus koiraa pissattaessani. Kirjani hahmot välähtelevät mielessäni, saan sähköimpulssinomaisia syötteitä juonenkäänteistä ja jopa repliikeistä.

Kun pääsen koneeni äärelle, työtekstit runnovat hauraan fiktion massallaan sivuun. Näin käy joka kerta. En ole onnistunut askaroimaan kalenteriani sellaiseksi, että esimerkiksi perjantaisin kirjoittaisin fiktiota. Olen kuullut, että sellainen tapa voisi toimia.

Epäilen kuitenkin, että tekstin alussa luettelemani toimittajat ovat kirjoittaneet kirjansa sapattivapailla, virka- ja apurahavapailla, matkoilla ja pitkillä lomilla. En halua ottaa selvää, ovatko epäilyni perusteltuja. On paljon helpompi kestää oma epätuotteliaisuutensa, kun ottaa uhrin roolin. Kyllä minäkin kirjoittaisin jos olisi säännöllinen työ/apurahaa/rikas puoliso/opettajan pitkät lomat.

Kaikkein eniten hyötyisin deadlinesta. Kymmenen vuoden freelanceriuden aikana olen oppinut kunnioittamaan deadlinea enemmän kuin mitään muuta. Jos saisin deadlinen sille, milloin kirjan on oltava valmis, saisin sen takuuvarmasti tehtyä. Ja ei, mitkään itse asetetut takarajat eivät toimi, tietenkään. Pitäisi siis saada ensin kustannussopimus ja kustannustoimittajalta deadline. Alkaako teistäkin näyttää siltä, että yhtälössäni on jotain vikaa?

Kirsi Haapamatti
Kirjoittaja on freelancetoimittaja. Hän on kirjoittanut tietokirjan Unelmien ekokylät (Basam Books 2015) ja haaveilee parhaillaan romaanikäsikirjoituksen valmistumisesta.

Kirsin blogi