|
Uppo-Nallesta on tullut julkkis: ainakin Helsingin Sanomat, Iltasanomat ja Yle uutisoi, kuinka kesäteatteri oli joutunut kovan ryöpytyksen kohteeksi Uppo-Nallesta tehdyn näytelmän takia. Tämä tapahtui ennen ensimmäistäkään esitystä. Koska yleisö oli pahimmillaan uhannut tulla esitykseen pesäpallomailojen ja mätien tomaattien kanssa, tekijät olivat poistaneet tuohtumusta herättäneen kohtauksen. Luonnollisesti tähän oli pyydetty ensin kirjailijan perikunnalta lupa. Näytelmä perustuu Elina Karjalaisen vuonna 1977 julkaisemaan lastenkirjaan, josta on tehty näytelmäsovitus vuonna 1984. Näytelmässä Uppo-Nalle pelkää peipposia, joten nalle menee eläinlääkärin pakeille saadakseen rohkeusrokotteen. Ohjaajan mukaan näytelmän tarkoituksena oli lieventää lasten lääkäri- ja rokotuspelkoa hauskalla tavalla. Osa mahdollisesta tulevasta yleisöstä kuitenkin tulkitsi, että näytelmän tavoitteena olisi yllyttää koronarokotuksen ottamiseen. Kohtaus päädyttiin muuttamaan, koska ”mieluummin muutetaan tekstiä kuin otetaan pesäpallomailasta päähän”. Ohjaaja tosin muistuttaa, että Uppo-Nallehan on satuhahmo ja että sen sisällä on vain sahajauhoja. Neljän aikuisen lapsen äitinä ja kahden mummina osaan jossain määrin eläytyä vanhempien huoleen. Tuntuisi kuitenkin vieraalta ajatukselta, että alkaisin kritisoida näytelmää edes sitä näkemättä ja vain siksi, jos se ei itseäni miellyttäisi. Eihän esitystä ole mikään pakko mennä katsomaan. Pitäisikö tekstejä ryhtyä varmuuden vuoksi siistimään ja sensuroimaan, ettei vain kukaan loukkaantuisi tai kenellekään tulisi paha mieli? Aurora Rämö (Suomen Kuvalehti 11.12.2020) kertoo Teatterikorkeakoulun opiskelijoista, joiden on ollut vaikeata lukea Shakespearen Romeota ja Juliaa ja Hamletia. Koulun lehtorin mukaan ”opiskelijat ovat tuoneet ilmi, että on väkivaltainen kokemus laittaa heidät yksin kotiin lukemaan teoksia, jotka edustavat raiskauskulttuuria”. Myös tiettyjen, normaalissa levityksessä ja yli 15-vuotiaille sallittujen elokuvien näyttämistä oli kritisoitu muun muassa siksi, koska opiskelijoita ei ollut etukäteen varoitettu, että jotkut kohtaukset voisivat tuntua ahdistavilta. Eikö taiteen tehtävänä ole nimenomaan näyttää maailmaa eri näkökulmista? Laura Lindstedtin romaani Oneiron antaa äänen seitsemälle erimaalaiselle naiselle, mikä on nähty ”harmistuttavana, huolestuttavana ja jopa vaarallisena” kulttuurisena omimisena. Kirjoittajan ehdottaessa haastattelua Lindstedt oli kieltäytynyt sillä perusteella, ettei asiassa hänen mielestään ollut mitään ongelmaa, sillä kirjan hahmothan eivät ole todellisia. Jari Tervo kirjoittaa Matriarkka-romaanissaan Inkerin kansan kohtalosta ja Laylassa kurdinaisesta. Myös tätä on paheksuttu, koska kirjailija on kertonut muiden tarinoita ominaan. Anna-Leena Härkönen (Kirjailija 4/2020) kuitenkin huomauttaa, että jos jokainen kirjailija kirjoittaisi pelkästään itsestään, niin materiaali loppuisi kyllä aika nopeasti. Tervo on samoilla linjoilla: ”kaikki kirjallisuus on kulttuurista omimista” ja ”kuka tahansa saa kirjoittaa mistä tahansa”. Härkönen pitääkin raskaana vallitsevaa ”hyvien ihmisten aikakautta”, jolloin pitäisi koko ajan miettiä sanomisiaan, ettei vain kukaan pahoittaisi mieltään. Onko sananvapaus ja taiteellinen vapaus alkanut kaventua? Toimittaja Sanna Ukkola ottaa asiaan kantaa kolumnissaan ”Kasvatimme nuoret tynnyrissä ja nyt he luhistuvat vääristä sanoista”. Loukkaantumiseen on matala kynnys ja viattomatkin asiat tulkitaan mielellään pahimmalla mahdollisella tavalla. Ukkola näkee taustalla Suomeen Amerikasta viime vuosina rantautuneen intersektionaalisen feminismin ideologian, jonka fraaseja hänen mukaansa on ryhdytty kopioimaan myös Suomessa. Pitäisikö muotikäsitteeseen paneutua syvällisemminkin? Viestintäalan vaikuttaja Mikael Jungnerin mukaan ”intersektionaalisesta feminismistä on nopeasti sukeutumassa intersubjektiivinen narratiivi, tai oikeammin lukuisia narratiivija, jotka jakautuvat kahteen pääryhmään, toisaalla pejoratiiviseen ja toisaalla kognitiivisia traditioita distruptoivaan.” Taidatkos sitä enää selkeämmin sanoa. Yliopistomaailmasta tulleelle käsitteelle löytyy kyllä netistä maanläheisempiäkin määrittelyjä. Lähtökohtaisesti taustalla on vaatimus tasa-arvosta ja siitä, ettei ketään saa syrjiä hänen suuntautumisensa tai taustansa takia. Mutta saako ideologian varjolla sitten suitsia sananvapautta tai taiteellista vapautta? Mielestäni ei. Uppo-Nallen yhteydessä ei kylläkään mainittu epämääräistä intersektionaalisen feminismin käsitettä, mutta samaan herkkähipiäisyyteen tämäkin mielestäni viittaa. Mikäli ihminen haluaa loukkaantua, siihen löytää aina syitä. Kulttuurisesta omimisestakin löytyy helposti esimerkkejä. Voisin esimerkiksi kauhavalaisena loukkaantua siitä, että muualta kotoisin oleva ammattinäyttelijä esittää eteläpohjalaista. Suuttuvatkohan oululaiset, kun kirjoitan roolihenkilön suuhun sikäläistä murretta? Historiakin on pullollaan kulttuurista omimista. Millä oikeutuksella esimerkiksi John Wayne poseeraa vuonna 1929 Sunday Telegraphin kuvassa kauhavalaispuukko vyötäisillään? Eihän hän taatusti ole täältä päinkään. Leea Keto  Kuva: Jarmo Vainionpää
0 Comments
Vanhasta kansansadusta Hiiri kissalle räätälinä on useita hitusen toisistaan poikkeavia versioita. Omassa päässäni päällimmäisenä olevassa hiiri lupaa ensin tehdä kissalle takin. Kun se ei onnistu, kissa armollisesti myöntyy vaatimattomampaankin luomukseen. Kerta toisensa jälkeen kissa joutuu pettymään, ettei kankaasta luvattua tullutkaan. Lopulta kissa hermostuu niin armottomasti, että se syö hiiren. Pohjimmainen sanoma lienee siinä, ettei hiiren olisi pitänyt antaa katteettomia lupauksia. Entä jos katsoisikin satua siitä kulmasta, että hiiri on sankari? Se kirkassilmäisesti uskoo omiin kykyihinsä ja saa kissankin pitkään uskomaan. Niinpä hiiri onnistuu kauan välttämään pedon hampaat ja elämään varsin pitkän elämän, kunnes sitten väistämätön tapahtuu. Ilmeisen moni kirjoittaja hyötyisi omissa pyrinnöissään siitä, jos pystyisi kirkassilmäisesti uskomaan tekemiseensä ja jaksaisi saattaa tekstiviritelmiä raakavalmiiksi asti. Mutta valtaosa taitaa näytellä tuplaroolia hiiri & kissa ja päästää kissan irti ennen aikojaan. Ainakin minä aika ajoin. Pintapuolisesti materiaalia raaputtamalla odotukset ja lupaukset varsinkin omalle itselle nousevat pilviin, mutta likikään aina varsinkaan kokonainen käsikirjoitus ei kokoonnukaan niin vaivattomasti ja tasokkaasti kuin aluksi saattoi kuvitella. Sisäinen sensori puuskahtelee kärsimättömänä kissana, ettei tule takkia eikä edes kukkaroa, ja kirjoittamisinto lopahtaa. Tämä ei sulje pois sitä, etteikö myös ulkopuolisia kontrollikissoja olisi, mutta kuinka moni teksti pääsee ulkopuolisten silmien nähtäväksi ennen kuin sisäinen sensorimme jo syö koko idean? Sisäistä sensoriakin tarvitaan, mutta jos se pääsee kovin varhain kehiin, kirjoittajalta jää tärkeätä luovuuden hurmaa kokematta ja siitä kertyvät opit saamatta. Itselläni on vielä julkaisematta vuonna 1997 aloitettu ja kahta vuotta myöhemmin raakamaaliinsa päätynyt romaanikäsikirjoitus. Silloin kaunokirjallisia viritelmiä aloittelevana keltanokkana ei riittänyt taito aihepiirin saattamiseksi pätevästi kansiin asti. Sen tajusin itsekin, enkä ehtinyt lähettää kuin yhteen kustantamoon. Ainekset eivät yli 20 vuodessa ole vanhentuneet pilalle, ja sen aika saattaa hyvinkin tulla, kunhan ehdin. Mutta jo tällaisenaankin näen silloisella kaksivuotisprojektilla merkityksen: Se pohjusti osaltaan ammattitaitoa, jolla muut kirjoittamani teokset ovat päätyneet kustantamokansiin ja näyttämölle. Aina ei synny takkia. Silti takin tekemisen opettelusta voi seurata muuta hyvää. Tulin taannoin selanneeksi vanhoja jemmaamiani lehtileikkeitä. Selailu pysähtyi Ilkasta 19.12.2000 irrottamaani kulttuurisivuun, vaikkei siinä mitään omakohtaista ollutkaan vaan yleisemmin täkäläistä kirjoittamisasiaa. Paula Takala oli käynyt tekemässä Vaasassa jutun "Nuorilla kyvyillä on nyt tuhannen taalan paikka". Lähes puolen sivun jutun kuvassa poseerasi ennen muuta Kulttuurirahaston väkeä, ja jutussa olivat äänessä asiamies Irma Rewell, puheenjohtaja Paavo Latva-Rasku ja projektisihteeri Tuija Hirvinen. Oli juuri alkamassa haku 15 - 20 -vuotiaille kirjoittajille Juha Ruusuvuoren proosaryhmään, Jyrki Kiiskisen runoryhmään ja Katri Mannisen draamankirjoitusryhmään. Tavoitteena oli, että nuoret oppivat ja saavat realistisen kuvan kirjailijan työstä. Ei Kulttuurirahasto siis takkia luvannut, mutta ehkäpä jutun yli 20 vuotta sitten lukeneet latautuivat siihen, että silloiset nuoret räväyttävät pikaisesti suuria läpimurtoja. Vaikka hyvin tiedän, kuinka ohdakkeinen tie todella lahjakkaillakin kirjoittajilla saattaa olla esikoiskirjailijuuteen, ainakin itse nyt jutun luettuani rupesin miettimään, ketkä alueen 35 - 40 -vuotiaista kirjailijoista ovat kyseisen koulutuksen satoa. Kätköistäni myöhemmin vastaan tulleesta uutisleikkeestä selvisi, että 5.1.2001 päättynyt haku tuotti 105 hakemusta. Valittuja oli 20, joista kuusi päätyi proosaryhmään, seitsemän runoryhmään ja seitsemän draamankirjoitusryhmään, kohtaamiset myöhemmin samana keväänä Vaasassa, Lapualla ja Seinäjoella. Riman ylittäjistä seitsemän oli Vaasasta. Kahden kirjoittajan paikkakuntia olivat Kauhava, Seinäjoki, Ylihärmä ja Ylistaro. Yhteen osallistujaan ylsivät Alajärvi, Ilmajoki, Laihia, Mustasaari ja Nurmo. Vain muutaman kurssilaisen nimi oli minulle entuudestaan tuttu - ja ryhdyin uteliaisuuttani googlettamaan kurssille valittuja silloisia nuoria. Vaikka nimet olisivat kahdessa vuosikymmenessä saattaneet osin muuttua, luullakseni löysin käytännössä kaikki. Tämänhetkinen kaunokirjallisten teostensa yhteissaldo taitaa rajoittua yhteen Mediapinnan kansissa ilmestyneeseen runokokoelmaan, mutta monenlaisia muita hienoja ja tärkeitä elämänuria tuli vastaan roppakaupalla. Ihan mutuna veikkaan, että usea on myös muussa elämässä merkittävästi hyötynyt edellä kuvatun kirjoittajakoulutuksen annista. Eikä 40 vuoden merkkipaalunkaan jälkeen ole ollenkaan myöhäistä aloittaa kirjailijan uraa. Ilmeisesti mikä tahansa kirjoittajakoulutus tuottaa piilevää henkistä pääomaa, jota ei pystytä mittaamaan julkaisujen tai palkintojen määrillä tai muulla vastaavalla. Lisäksi saattaa olla jopa niin, että vuonna 2001 kurssilta karsiutuneesta 85 kirjoittajasta useampi sai sysäyksen näyttää, että kyllä minäkin, vaikkei kurssille huolittukaan. Vaikkei minulla ole tietoa hylättyjen nimistä, ylipäänsä monen kirjoittajan käyttövoimana on tarve näyttää, ja parhaat lopputulokset taitavat syntyä, kun tiettyä peruslahjakkuutta maustetaan armottomalla yrittämisellä. Armottomuuttakin väitän siis kirjailijan tarvitsevan, mutta se nykyisin taitaa olla itsestäänselvyys. Kuitenkaan armollisuus joissakin vaiheissa ei sulje pois tai tee tyhjäksi armottomuutta. Pikemminkin armollisuus itselle mahdollistaa jaksaa armottoman ankarat työvaiheet toisaalla vähän samaan tapaan kuin lepo huippu-urheilussa. En siis nyt kysy, olenko itselleni armollinen vai armoton. Sen sijaan mietin, olenko oikeissa asioissa armollinen ja oikeissa armoton. Entä sinä? Jussi Matilainen  Kuva: Kalervo Puskala ARPS SVLMAloitin kirjoittamisen uskoakseni pitkälti samalla tavalla kuin moni muukin kirjailija. Ensin tekstiä syntyi iltaisin, viikonloppuisin, loma-aikoina, väleissä. Silloin kun ehti. Esikoisteos teki tuloaan vuosikausia. Toinen romaani alkoi syntyä toisissa väleissä, erityisesti ennen esikoisen valmistumista, kun se oli lepäämässä tai kustannustoimittajalla luvussa. Kolmatta kirjaa varten sain apurahaa ja huomasin, että lyhytkin apurahakausi voi olla merkityksellinen. Huolellinen suunnittelu, rakennekurssi ja vertaistuki olivat toki myös äärettömän tärkeitä tekijöitä käsikirjoituksen nopeassa synnyssä, mutta lyhyt kirjastoapuraha mahdollisti ensimmäisen version takomisen kahdessa kuukaudessa. En usko, että teksti olisi muotoutunut niin valmiiksi ja niin eheäksi ilman mahdollisuutta keskittyä pelkästään kirjoittamiseen. Viime vuonna sain puolivuotisen työskentelyapurahan romaanin kirjoittamiseen Suomen Kulttuurirahaston Keski-Pohjanmaan rahastolta. Puolen vuoden varrelle mahtui paljon kaikenlaista sattumusta, ei niistä sen enempää tässä, mutta ilman apurahaa en olisi voinut haaveillakaan paneutuvasta kirjoittamisesta. Puoli vuotta tuntui alkaessaan loputtomalta mutta lopulta sekin päättyi. Tekstiä syntyi välillä hurjalla vauhdilla, välillä hitaampaa. Rakenne muotoutui, hahmot kehittyivät, aloin ymmärtää mitä halusin sanoa. Heinäkuussa aloitettu käsikirjoitus sai joulukuun loppuun mennessä muodon, jota kehtaan kutsua ensimmäiseksi versioksi. Käsikirjoituksen äärellä seisahtuminen vetää hiljaiseksi, koska kolme sataa liuskaa ei synny noin vain. Jos jotain apurahatyöskentely on opettanut, niin sen, miten paljon oma kirjoittamiseni pohjaa ajatteluun ja henkisiin prosesseihin. Apuraha ei mahdollista pelkästään koneen ääressä istumista ja näppäimistön ajoittain lähes maaniseksikin yltyvää paukuttamista. Apuraha mahdollistaa sen, että voi välillä sulkea silmänsä ja antaa ajatusten viedä. Voin katsoa suljettujen luomien takana käsikirjoituskohtaukseni elokuvaversiota ja ohjata sen uudelleen ja uudelleen ennen kuin olen kirjoittanut kohtauksesta sanaakaan. Apuraha mahdollistaa taustatyöhön uppoutumisen, toisinaan jopa siihen unohtumisen, sekä ideoiden pallottelun, rivien tuottamisen, sanojen poistamisen, haukottelun, syömisen, metsässä kävelyn, käsikirjoituksesta puhumisen kollegan kanssa. Ne hetket, joita en vietä koneen ääressä, taitavat olla kirjoittamisen kannalta tärkeimpiä. Kun työväline ei ole läsnä, pää toimii eri tavalla. Ajatukset vapautuvat näppäimistön kahleista. Teen luovaa työtä toisenlaisessa ympäristössä, valitsen, rakentelen, innovoin, teen tuotekehitystä ja kokeita päänsisäisessä laboratoriossa, jossa on tilaa ja mahdollisuuksia myös yllättäville ahaa-elämyksille. Koneen ääressä suollan tekemäni valinnat ja ratkaisut tekstin muotoon. Konkreettinen tekstin tuottaminen on olennainen osa kirjailijan työtä ja kirjan valmistumisen prosessia, mutta kirja vaatii paljon myös ei-niin-konkreettisia työvaiheita. Tämän hyväksyminen on ollut insinööriminälle joskus hankalaa, koska ajattelutyön tekeminen on helppo sekoittaa tuottamattomaan joutenoloon ja lorvailuun. Todellisuudessa kirjailijan pää ei ole koskaan jouten. Apurahan avulla sain toteuttaa itseäni kirjailijana. Löysin itsestäni osan, jota haluan vahvistaa, jolle haluan antaa vapaat kädet. Vasta nyt kunnolla ymmärrän, miten tärkeää on saada keskittyä omaan luovaan prosessiin. Se on yhtä tärkeä prosessi kuin muutkin, ja sekin vaatii ajoittain kehittämistoimia. Aina välillä omia prosessejaan on hyvä tarkastella ja analysoida: mitä voin tehdä paremmin, mikä on muuttunut ja miksi, mitä teen nykyään eri tavalla kuin ennen, mikä toimii minulle, mitä haluaisin muuttaa. Minä muutun vuosien varrella, myös kirjoittamiseni muuttuu. Milloin kirjoittajalla on aikaa tarkastella näitä asioita ja syventyä prosessityöskentelynsä hiomiseen, jos kaikki aika ja energia kuluu joko muuhun elämästä selviytymiseen, tai jos kirjoittamiseen tarvittava aika ja energia täytyy yksinkertaisesti varastaa muualta? Apuraha mahdollistaa paitsi kirjallisen työskentelyn, myös kirjailijan hyvinvoinnin ja kehittymisen. Kauan eläkööt apurahat! Mia Myllymäki  Kuvaaja Sonja Hagström
Kulttuurihyvinvointi – aikamoinen sanahirviö, mutta oi, mikä sisältö! Sinä, lukija, tiedät että hyvien kirjojen jälkeen et ole enää entisesi. Olet kyllä itsesi kaltainen, vanhasta tuttu, mutta pysyvästi hieman erilainen, paikallasi liikahtanut. Itse asiassa melkein kaikki kirjat ovat maailmaa muuttavia, samoin melkein kaikki veistokset, valokuvat, maalaukset, teatteri- ja tanssiesitykset ovat sellaisia. Aina kun taide koskettaa meitä, se samalla myös muuttaa meitä. Parhaat taidekokemuksensa muistaa pitkään, jotkut ikuisesti. Minä tavoitan vieläkin tyhjyyden tunteen, jonka vallassa tuijotin nyky-yhteiskuntamme tiivistänyttä videoteosta Seinäjoen taidehallissa. Muistan kaupunginteatterissa vavahduttaneen liikutuksen, kun pitkän näytöksen päätteeksi Koskelan Alma viipyi yksin näyttämöllä. Erityisen hyvin muistan ne mielenmyrskyt, joihin Jane Eyre ja herra Rochester minut eräällä anoppilassa vietetyllä kesälomalla saattoivat, tai ne pauhut ja kuohut, jotka puskivat sivuilta Chris Cleaven toisen maailmansodan Lontooseen sijoittuvassa Sodassa ja rakkaudessa, hunajan tuoksut ja epätoivon Maja Lunden muutaman vuosisadan kattavassa Mehiläisten historiassa. Sen kirjan jäljiltä muuten muuttui koko maailmankuvani, tapa, jolla katson ympärilleni. Kaikesta tuli jatkumoa, enteitä ja jäänteitä. Kirjallisuuden monipuolista vaikutusta lukijaansa on tutkittu ja pidetty esillä ehkä taiteenlajeista eniten. On havittu, että kirjaa lukiessa aktivoituvat aivoissa samat aivoalueet kuin silloin, jos tekisin todellisuudessa kirjassa kuvattua asiaa; jos siis luen onnistunutta kuvausta juoksemisesta, se on aivojen ja oppimisen kannalta hieman sama kuin varsinainen juokseminen. Tunnen lihasten kiristyvän, hengityksen puuskuttavan, aistin yhtaikaisen ylpeyden saavutuksesta ja siihen liittyvän vienon epätoivon. Luettuani juoksemisesta ymmärrän juoksijaa paremmin. En ole aivan elänyt toista maailmansotaa, mutta Cleaven kirjan – ja lukuisia muita – luettuani, ymmärrän asioita hieman samoin kuin siellä todella eläneet. Kirjallisuus todella muuttaa meitä, se kehittää meidän empatiakykyämme ja parantaa hyvinvointia monin muin tavoin. Nyt palataankin siihen sanahirviöön, kulttuurihyvinvointiin. Tarkemmin ajateltuna se on kukoistava, lempeä sana, sillä se pitää sisällään elintärkeän signaalin: kulttuuri luo hyvinvointia. Kulttuuri ei ole kivaa, ei pelkästään, eikä kulttuuri ole rahareikä, ei ainakaan. Kun kulttuurista puhutaan rahan kautta, se supistetaan yhdeksi kapeaksi ulottuvuudeksi, vaikka siinä on lukemattomia muita tasoja. Kulttuuri ja taide ovat yhdessä hahmoton, suorastaan ameebamainen ulottuvuus, joka kietoutuu saumattomasti joka puolelle ympärillemme ja vaikuttaa meihin. Kulttuuri ja taide luovat hyvinvointia, vähentävät yksinäisyyden kokemusta ja tuo ymmärrystä sekä maailmasta että ihmisestä itsestään. Panostusta taiteeseen ja kulttuuriin on vaikea mitata rahassa, koska samalla tavoin kuin hengitämme sisään happea ja ulos hiilidioksidia, kulttuuriin kuluu rahaa ja seurauksena tulee hyvää oloa, ajattelun aihetta, keskustelun pohjaa, kosketuspintaa, oivalluksia, elämyksiä. Ehkä kulttuuria kuitenkin pitäisi mitata myös rahalla, sillä taidetta ja kultturia voidaan myös käyttää työkalun lailla tietoisesti luomaan hyvinvointia. Voiko kirjallisuuden avulla vähentää vaikkapa ahdistusta, masennusta tai surua? Voiko kirjallisuus empatiaa lisäämällä estää inhimillisiä tragedioita ja vähentää siten yhteiskunnalle niistä koituvia kustannuksia? Jospa olisi syytä tutkia, kuinka monta koulukiusaamistapausta vähemmän on luokalla, joka koulutehtävänä lukee aiheesta kertovan romaanin, vaikkapa Henry Ahon Arvet tai Antti Röngän Jalat ilmassa. Tai kuinka paljon vähemmän käyntejä depressiohoitajalla tarvitsevat ne masentuneet, jolle tarjotaankin käyntien lisäksi myös kuukausittaista lukupiiriä. Olen kirjoittanut parikymmentä kirjaa, mutta väitöskirja on vielä tekemättä. Ehkä vielä tulee senkin aika. Henna Helmi Heinonen  Koska olet viimeksi kirjoittanut kirjeen? Siis sellaisen, joka kirjoitetaan käsin, suljetaan kuoreen ja päälle liimataan postimerkki. Lapsena minulla oli toistakymmentä kirjekaveria. Osalle kirjoitin nopsaan vain yhden sivun mittaiset kuulumiset ja liitin mukaan tarroja, karkkeja, heppojen kuvia tai muuta helposti mukaan sujahtavaa pikkusälää. Toisille kirjekavereille taasen kirjeen valmistelu otti pari päivää. Vaihdoimme pitkiä sepostuksia, joissa saatettiin pohtia syvällisiäkin teemoja nuorten naisten elämänkokemuksen tuomalla viisaudella. Nautin kuitenkin suunnattomasti kaikista kirjeistä ja kirjeiden kirjoittamisesta. Nykyisin minulla ei ole yhtäkään kirjekaveria. Sen sijaan yhteydenpito ystäviin, sukulaisiin ja kylän miehiin on siirtynyt verkkoon. Somessa on helppo kulkea muiden elämän mukana. Koko maapallo on taskussa mobiilisti. Kuulumiset voi näpytellä nopeasti pikaviestimiin tai jättää ääniviestin odottamaan kuulijaansa. Kokonaisia lauseita voi korvata hymiöillä, meemeillä, giffeillä. Videopuhelut tuovat yhteen paitsi kokoustavat työntekijät, myös kokonaiset perheet ja muut rakkaat. Viestiä ei enää tarvitse kirjoittaa paperille. Sana ei välttämättä jää elämään, vaan tuhoutuu bittiavaruuteen. Maailma muuttuu, kuten sen kuuluukin. Kieli muuttuu. Viestintä muuttuu. Maailma myös pienenee. Voit ottaa yhteyden valtameren taakse tuosta noin vain. Jos jossain sattuu jotain kamalaa, me saamme siitä tiedon lähes välittömästi. Tähän kaikkeen tottuneena tuntuisi mahdottomalta odottaa kuukausia rakkaittensa kuulumisia saapuvaksi musteena paperilla. Kirjeen matka olisi paitsi hidas, myös epävarma. Mitä jos kirjeitä valtameren yli rahtaava laiva uppoaa? Karhu syö posteljoonin metsässä. Maantierosvot ryöstävät postilaukut suurien setelien toivossa. Tykkään lukea teoksia, joihin on koottu vanhaa kirjeenvaihtoa. Vanhojen kirjeiden sisältö on usein harkittua ja hiottua. Monesti kielikuvat ovat huikeita. Ihailen, miten esimerkiksi rakastavaiset ovat kertoneet toisilleen paljon sanomatta kuitenkaan mitään suoraan. Mitä vanhempaa kirjeenvaihtoa luen, sitä paremmin ymmärrän, miten ihmisten surut ja ilot pysyvät samanlaisina, vaikka aika muuttuu. Kirje vie matkalle. Se tuo lähettäjän ja vastaanottajan luoksesi henkilökohtaisesti. Kirjeen avulla tavoittaa pienen palan jo kadonnutta maailmaa. Tässäkin tapauksessa suutarilla on kengätön lapsi. Kuten sanoin alussa, minulla ei ole yhtään kirjekaveria. Minun lapsillani ei ole yhtään kirjekaveria. Samaan aikaan murehdin globaalin pandemian, ilmastonmuutoksen, nälänhädän ja muiden rinnalla, miten lasten ja -nuorten taito kirjoittaa, sanavarasto ja mielikuvitus voivat, kun enää ei edes kirjeitä kirjoitella. Entä mitä minusta itsestäni jää tulevaisuuden sukututkijalle tai historiafanille? Ei ainakaan kirjeitä! Ehkä hän istuu selkä köyryssä kirjaston ikkunattomassa takahuoneessa lukemassa antiikkiselta laitteelta sometilejäni, kuin mikrofilmejä konsanaan. Pirita Nurmi  Tiedättehän meemin, jossa viidellä kuvalla kerrotaan, mitä eri tahot – ystävät, vanhemmat, sidosryhmät, henkilö itse – kuvittelevat ammattilaisen tekevän. Meemin kuudes kuva paljastaa, mitä ammattilainen omasta mielestään tosiasiassa tekee. Olen harjaantuneempi kirjoittajana kuin meemien tekijänä, joten härskisti varastin somenuorisolta idean toteutettavaksi sanallisessa muodossa. Tässä kirjallinen katsaus siihen, mitä eri ihmiset uskovat, että minä kirjoittajana teen. Ystävät – siis sellaiset ystävät, joilla ei ole omia kirjallisia ambitioita – arvelevat, että kirjoittajana elän satumaailmassa, jossa hengailen kuninkaiden ja keijujen, yksisarvisten ja avaruusalusten, velhojen ja sarjamurhaajien kanssa. Ystävät eivät koskaan näe minua tietokoneen ääressä, joten he olettavat, että tekstit (joiden olemassaolosta tai olemaantulosta he eivät ole täysin vakuuttuneita) syntyvät ilman näppäimistökosketusta. Luonnollisesti ystäväni pitävät itsestään selvänä, että kirjoittaminen on minulle hyvin, hyvin helppoa, ja siksi he paheksuvat suunnattomasti sitä, että lyhyeen viestiin vastaaminen ei suju minulta minuuteissa vaan viikoissa. Vanhemmat uskovat, että istun yksinäni raihnaisessa töllissä, jonka seinälautojen raosta vetää ja katon rei'istä sataa sisään. Pöytä huojuu ja kirjoitan pergamentille sulkakynällä, mutta rahat ovat loppu, joten en voi ostaa lisää mustetta. Tiedoksi äidilleni: kirjoitan läppärillä, sisälämpö on standardin mukainen 21 astetta, mutta villasukille on silti tarvetta. Väitän, että aivoni joutuvat käyttämään niin paljon energiaa, ettei lämpöä riitä varpaisiin asti. Yhteiskunnan näkökulmasta kirjoittaja on elitistinen intellektuelli, jonka päämääränä on kyseenalaistaa vallitsevia rakenteita. Parasta olisi, jos kirjoittajien hengentuotteet kulkisivat ennakkosensuurin läpi, jotta niiden kriittisyyttä voitaisiin karsia, arveluttavia moraalisia malleja sensuroida ja eritoten pystyttäisiin valvomaan, että tekstit antavat yhteiskunnasta ja vallitsevasta todellisuudesta riittävän mairittelevan kuvan. Lisäksi kaikki hullutukset, kuten tulevaisuusvisiot, vaihtoehtoiset todellisuudet sekä historian tapahtumien uustulkinnat, on syytä saada kitkettyä pois. Vain realistisen maailman kuvaaminen edullisessa valossa on yhteiskunnan näkökulmasta olennaista. Lukijat luulevat, että tekstit valuvat jumalallisen inspiraation voimalla kirjoittajan sormista näppäimistölle. Koska lukija saa kahlattua keskivertokirjan muutamassa tunnissa, hän otaksuu, ettei sen kirjoittamiseenkaan mene kovin kauan. Äkkiäkös sitä naputtelee tiiliskiven, ohuemmista teoksista puhumattakaan! Lukijalta ei myöskään löydy ymmärrystä sille tosiasialle, että hyvää tekstiä hiotaan pitkään ja hartaasti, eikä julkaiseminenkaan tapahdu sormia napsauttamalla. Jos sattuu kirjoittamaan sarjaa, kärsimätön lukija odottaa, että kun vastailmestynyt teos on luettu, seuraava osa on hetikohta kirjakaupoissa. Kannattaa siis välttää kirjoittamasta tekstejä, joille on lukijoita – kuka meistä haluaa joutua näin ahdistavan ajatusmallin vangiksi? Oma mielikuvani itsestäni kirjoittajana on kiiltokuva, jonka päälle on ripoteltu korillinen kimalletta. Näen jykevän tammipöydän (en tosiasiassa tunnista tammipöytää pyökkisestä tai mäntyisestä, mutta tammi kuulostaa ehdottomasti luovutta lisäävältä pöytämateriaalilta) ja takkatulen, mielellään brittiläishenkisen yläluokkaisen kartanon, jonka kirjastohuone on pyhitetty vain ja ainoastaan tuhansille nahkakantisille sidotuille kirjoille ja kirjoituspöydälleni. Jättimäisellä pöydällä on antiikkinen kirjoituskone. Kirjoittaessani vallitsee suuri rauha ja levollisuus, teksti syntyy hallitusti, vaikeuksitta ja ennakkoon suunnitellun tarinarungon mukaan. Perheenjäsenten ja muiden läheisten näkemyksistä ei alkuperäisessä meemissä puhuta – ja hyvä niin. Läheiset nimittäin näkevät liiankin brutaalisti sen, mitä kirjoittaminen tosiasiassa on: tunteja ja tunteja tietokoneen ääressä, ruokapöydässä kirjoittaja on fyysisesti läsnä mutta henkisesti jossain toisessa rinnakkaistodellisuudessa, tekstit tulevat uniin, ja niiden henkilöistä puhutaan kuin hyvistä ystävistä. Ja kun tarinan idea syntyy tai inspiraatio iskee, kirjoittaja tarttuu saman tien kynään, näppäimistöön, puhelimeen tai nauhuriin ja tallentaa ideansa – vaikka sitten kesken hautajaisten tai ylioppilasjuhlan (anteeksi). On viimeisen ruudun aika: mitä minä kirjoittajana tosiasiassa teen? Todellisessa elämässä kirjoitan aina koneella. Käsin kirjoittaminen ei ole vaihtoehto, sillä en saa edes itse selvää omasta käsialastani. Istun epäergonomisessa asennossa, olin sitten pöydän ääressä, sohvalla, sängyssä tai missä tahansa muussa kirjoittamiseen sopivassa tai epäsopivassa paikassa. Hyvin usein minulla on tietokoneen kupeessa kupillinen teetä. Ja hetken päästä toinen kupillinen. Ja vielä kolmas, kahdeksas ja kuudestoista. Tallennan tekstien kopioita säännöllisesti, välillä suorastaan fanaattisen pedantisti. Pahinta, mitä voin kuvitella, on tekstin katoaminen, joten teen kaikkeni, ettei niin kävisi. (Siitä huolimatta tämän tekstin ensimmäisestä versiosta onnistui häviämään yksi kappale. Olen varma, että niillä muutamalla rivillä olin tavoittanut jotain kuolematonta kirjoittajan elämästä.) Prokrastinaatio on usein koputellut ovelle. On ollut aikoja, jolloin kirjoittamista houkuttelevampaa olisi ollut lajitella parittomia sukkia, jynssätä uunia tai järjestää kirjahyllyn kirjat väreittäin. Tosiasiassa – ja tämä on ihmeistä suurin – alitajuntani on oivaltanut, että minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa vältellä kirjoittamista, tuijottaa tyhjää ruutua tai etsiä inspiraatiota kissavideoista. Kun istun kirjoittamaan, minä (satunnaisia, mutta säännön vahvistavia poikkeuksia lukuun ottamatta) tuotan tekstiä. Joskus teksti virtaa vaivattomasti, joskus sitä joutuu houkuttelemaan, toisinaan maanittelen ja mairittelen ajatuksia muuttumaan sanoiksi, ja aika ajoin muistutan itseäni siitä, että umpisurkeaa tekstiä voi muokata, mutta tyhjästä arkista saa vain lennokin. Kaiken tämän sisäisen puheen lopputulema on yksi ja sama lause: istu alas ja kirjoita, juuri nyt! Ja sitten – minä kirjoitan. Inka Vilén  Tänä vuonna peipponen lensi elämääni ja auttoi näkemään ja tuntemaan asioita, jotka olin hukannut näennäisen kiireen ja hektisen elämän taustalle. Olen koko elämäni ollut avoin mielen ja tietoisuuden tutkimiselle. Olen myös kohdannut matkani varrella monta ihmisopettajaa. Kiittänyt opeista ja jatkanut eteenpäin. Nyt kohtasin peipon. En ole ennen kirjoittanut blogia, en edes päiväkirjaa. Kuitenkin joitakin oivalluksia olen taltioinut pitkin vuotta, jotta voisin palata niitä työstämään tai että ylipäätään näkisin mitä päässäni pyörii. Aloitin kerran kokeilun, jolle annoin nimeksi Maksutonta mindfulnessia ja arjen huomioita. Ennen peipposen kohtaamista katkelmia vahoista teksteistä : MINÄ Kaiken ymmärtämisen lähtökohtana on ymmärtää, mikä on se, josta teemme jatkuvasti tarinoita toisille - ja itsellemme - peläten, että se lakkaa olemasta ilman toiston jatkuvaa virtaa. Niin helppoa ja ilmiselvää. Tai vaikeaa. Niin lähellä, niin kaukana. En saa taivutettua kieltäni rullalle. Miksen. Aloin harjoitella tätä toimintoa autoillessani. Liikennevaloissa tämä aiheuttaa vieruskaistoille hämminkiä Kiertoliike. Ellipsi tai ympyrä. Suurin osa sinua on siinä mukana. Tai luulet niin. Vuoden päästä olet jälleen lähtöpaikassa. Lupaamassa ja miettimässä samoja asioita. Oletko Iloinen ja rauhallinen? Ellet, kiertoliike jatkuu ja mietit, mikä on se, mikä kiertää, ja mikä tarkkailee. Aamulla otan lehden postiluukusta niin, ettei metalliosat kolahda. Mielipide. Mieli ja pide. Mielelle on äärimmäisen tärkeää, että sillä on oikeus olla jotain mieltä. Joskus se kirjoittelee jopa mielipideosastolle. Mielipideosastoa hoitaa mielipidetoimittaja. Se on demokraattinen oikeuteni, se vaahtoaa. Arvokkaan lehden toimittaja taas kysyy pääministeriltä mikä hallituksen toimenpide seuraavaksi perutaan. Se on vapaan lehdistön oikeus mielipiteeseen. Liikenneympyrässä näytän itselleni suuntamerkin juuri ennen kääntymistä. Minä haluan tietää milloin käännyn. Kauppaan menen autolla ja pakkasella jätän sen käymään invapaikalle. Ostoksia varten ostan joka kerta uuden muovipussin. Aamuharjoitus, lausun ääneen: minä olen " sitten sanon nimeni", hetken pohdinnan jälkeen jätän jotain pois, sanon: Minä olen, olen, ja oloni muuttuu selkeämmäksi, ymmärrän jopa yhden käden taputuksen ja luojan äänet avaruudesta sisälläni. Sanat syntyvät mielessä. Ne vaativat kuulijoita. Niistä tulee juoruja, aatteita, ideologioita, filosofioita ja lopuksi uskontoja. Jumalan sanan jälkeen kaikki onkin sitten betonia ja ketsuppia. On turha enää selittää, että elämä aina on siltä väliltä, myöntävä kieltävä. Mutta media jatkaa ja jatkaa kyselee ja ei kysele tekee ennakko-ohjelmia ja jälkiohjelmia puolueiden kannatusluvuista, puolueista, astuu poliisin varpaille ja kysyy miksei tutkita miksei toimita. Urheilutapahtumista puhumattakaan. Media on meidän Yhteinen Mieli sosiaalinen media on meidän Lähimieli. Some mielien kohtaamispaikka. kun nyt vaan jokainen haluaa olla jotain mieltä. Hetkinen, lisätään todellisuutta tehdään virtuaalitodellisuutta ja sitten tiedetään enemmän todellisuudesta, niinpä. Sitten toitotetaan, että elä tässä hetkessä, käydään jopa kursseilla ja ostetaan kirjoja ja lopuksi ollaan aivan sekaisin hetkestä ja tästä. The Art of seeing things they really are on hyvin vaikeaa. Silmämme ja korvamme täynnä muistoja suumme makuja ihomme jonkun kosketusta. Viimeisenä mieleen tulee että maa, vesi, tuli, ilma ja avaruus antoivat meille edes mahdollisuuden olla tässä ja ajatella, että joskus ymmärtäisimme asiat sellaisina kuin ne ovat. Uuden vuoden jälkeen kuntosalit ovat jälleen täynnä. Mennään hissillä alakertaan, ajetaan autolla toiselle puolelle kaupunkia, maksetaan , kuntoillaan, ajetaan autolla takaisin ja lopuksi hissillä ylös, Sitten otetaan esille uusi henkisen valmennuksen opas. Nukkumaan mennessä uudet asiat pyörivät mielessä ja keho vaikeroi liikunnasta. Uni ei tule kun päähän jäi tietyn väriset lasit, joiden läpi maailmaa yrittää ymmärtää. Ja oikeastaan väritkin ovat vaikeita ymmärtää. Kun näemme jotain näemme sen, mihin valo pysähtyy. Jos se jokin on punainen se ei ole punainen, sillä se heijastaa itsestään pois punaisen. Minkä värinen se siis on? Mikä on värin takana? Oletko miettinyt, että läpinäkyviä asioita on olemassa. Nyt eilen huomenna En muista tarkalleen menneitä vuosilukuja. Milloin olin koulussa, milloin muutin minnekin. Milloin vanhempani kuolivat. Numerot eivät ole tärkeitä. Tapahtumat olivat eilen. Se riittää. Ajan pituudella ei ole väliä. Kyse on menneestä; eilen. Myös tulevan ajankohtaa on turha miettiä. Kaikki on huomenna. huomen on jonkun numeron kuluttua. Tänään on se mistä sanoin " huomenna " ja huomenna on se mistä sanoin " tänään ". On vain tänään ja jos oikein haluaa leikkiä ajalla on eilen huomenna. Aikaa voisi ajatella myös niin, että tämä hetki on tarkasteluaukko, joka kulkee pitkin mittanauhaa. Silloin eilinen on aina olemassa kuten tulevaisuus. Väsyttää, menen nukkumaan. Kuka ja minne. Oikeastaan en mene minnekään, vain tietoisuuden katkaisija naksahtaa. Näen unta viljapellosta. Miljoonat tähkäpäät heiluvat aurinkotuulessa. Ymmärrän olla sanomatta toisille korsille : " heilukaa vähemmän, antakaa minulle enemmän tilaa ", ymmärrän olla. Kevätpäiväntasauksen jälkeen taas mahdollisuus olla hellä kaikelle elävälle, aloittaa uudelleen, kasvaa kortena mahdollisimman korkealle, hellästi , ottaa toisten hellyys vastaan, ymmärtää samaistumasta, nyt. Jos olisin puu, vaikkapa koivu, alkaisin laskea. Jo talvella laskin viileiden päivien lämpötiloja, jotta tietäisin kauanko levätä Nyt kevätpäiväntasauksen jälkeen lasken päivien lämpötiloja yhteen. Kun 250 on täynnä, availen silmuja. Ihmistenkin silmut aukenevat. Koulun edessä 40 km/h nopeusrajoituksen kohdalla näyttötaulun mukaan mopoauto kulkee 58 km/h. Pikkumopojen äänet yläoktaaveissa, Harrikkojen alhaalla, kunnes kahvaa käännetään. Kävelylenkillä keskustassa ensin kulman takaa tulee parfyymit sitten vasta ihminen. Ensimmäiset terassit aukenevat eikä juomia tarvitse jäähdytellä, tupakansavuun yhdistyvät ihmiset ja niitten tuoksut. Jo viime heinäkuussa olisi pitänyt kasvattaa tämän vuoden versojen aiheet ja suojata ne talveksi suojasilmuilla. Niin helposti nuo ruskeat suojat vain unohtuvat päälle muuttumisen pelkona, epävarmuutena. Ja silloin elämä pysähtyy sinussa ja ympärilläsi. Jos et muistanut kasvattaa noita uusia versonalkuja, ei ole mitään ongelmaa, olet se vanha sama ongelma. Vaaliohjelmia en ymmärrä. Taso on samaa kuin että " tuleeko joulupukki , ei se taida, tulee sittenkin vai tuleeko". Samoin kuin urheiluohjelmissa. Maratonin jälkeen kysytään miltä tuntuu ja mitä tulevaisuuden haaveita sinulla on. Maaliintulon sijasta toimittaja haastattelee livenä urheilijaa, jonka sijaluku on jotain 50. Puoluejohtaja julistautuu voittajaksi 0,2 desimaalin turvin. Kuin Fingerporissa. Yksikään puolue ei muuten ole tullut minua vastaan ulkoillessani. Eikä filosofia. Eikä uskonto. Olen tavannut vain ihmisiä. Sellaisia, jotka uskovat, että uskovat ja sellaisia, jotka näkevät ja kokevat asiat sellaisina kuin ne ovat, jos näkevät. Huhtikuun aurinkoiset päivät. Ilmastonmuutosta ei ole. Ei ainakaan hotellimainosten mukaan. Siellä lapset on valjastettu pomppimaan sängyissä ja saunomaan ja kuluttamaan ja matkustamaan ja oppimaan aikuisuutta Yöllä näin unen opetusvideosta. Siinä kasvit ja eläimet vaihtoivat paikkaa. Kasvit lähtivät liikkeelle ja ihmisille ja eläimille kasvoi jalkoihin juuret. Siinä ne huojuivat ja voivottelivat tilaansa kun ei voi mitään tehdä. Ymmärsivät vihdoin mitä tarkoittaa riippuvuus toisten teoista Coronaviruksesta yötä päivää, koko ajan uutisten kertausta ja spekulointia, pohdintaa, yötä päivää. Ei riitä, että asia todetaan, kerrotaan faktat ja miten pitää toimia, kerran kaksi päivässä. Ei riitä, koska maailmanlaajuinen koneisto on jo olemassa tuhannet toimittajamielet ja rahat ja markkinatalous. Isoisäni kuunteli kerran päivässä uutiset putkiradiosta työmiestupakkaa tuprutellen, äänteli välillä myöntävästi tai kieltävästi. Korona on selventänyt ajatuksiani: en halua kuunnella enää toistoja, tv:n katselu on vähentynyt, olen pääsyt irti urheilun hypnoottisesta seuraamisesta. Metsätöissä ja merellä saaressa riittää oman pään sisältö, hiljaisuus, linnut, kova luoteistuuli ja nälkäisen peipon kiukuttelu leipäpalaa odotellessa. Ei muiden luomaa taustamelua eikä tarpeita. Peruutin lehdenkin. Tärkeät uutiset kuulee kyllä, aina jostakin. Seison turvaetäisyydellä elämän jonossa, aika häntäpäässä: minua edellä on banaanikärpänen, karpalo, kannusruoho, metsähanhi... Yksikään puhelinmyyjä ei saa minua enää vakuuttuneeksi mistään, että ostaisinko kanavapaketin ,missä voi jo ennakkoon nähdä ohjelmia, entä istuisinko ravintolassa taas aamuneljään... Tässä katkelmia menneistä kirjoituksista. Sieltä löytyy monta asiaa, joita peipponen edelleen selkeytti. Kaikki alkoi sattumalta. Kevään ensimmäinen peippo lenteli aamuisin saaren itäpuolen kesäkeittiön edustalla. Lenteli ohitse, pysähtyi joskus palatakseen pian uudelleen. Ja sen laulu. Opin tunnistamaan sen muiden peippojen laulusta. Sitten vähitellen aloin kutsua sitä sen omalla laulutavalla. Ja se tuli! Se jutteli ja lauloi takaisin. Päivä päivältä se tuli lähemmäksi. Sitten mietin voisiko sille antaa jotakin. Luomukaurahiutaleita. Kyllä kelpasi. Ruiscrakkeristä tuli kuitenkin sen suosikki. Usein aamulla se lensi heti paikalle kun tulimme aamukahville. Ja juttua piisasi. Yhä lähemmäs tämä upea nappisilmä tuli päätä kallistaen ja jutellen. Sitten sitä piti kokeilla. Ottaisiko se ruokaa kädestä! Ensimmäinen kerta oli tietenkin vaikein. Kun se tapahtui, itkimme. Se hetki oli kuin Michellangelon freskon kuvaus kosketuksesta.... Emme halunneet tehdä sitä riippuvaiseksi ruokinnasta. Joskus emme antaneet mitään. Ja siitä huolimatta se tuli. Joskus suu täynnä toukkia näyttämään, että kyllä hänkin osaa. Oletko muuten nähnyt miten lintu jarruttaa. Kerran se tuli vauhdilla eteeni ja jarrutuksen jälkeen jäi vain muutaman sentin kasvoistani. Meni niin sanotusti pitkäksi. Se myös seurasi meitä saaren toiselle puolelle. Se tuli tervehtimään länsipuolen terassityömaalle. Istui kaiteelle lähelle juttelemaan. Astianpesupaikalla se saattoi istua pienessä pihlajassa metrin päässä katselemassa. Heinäkuun lopulla tapahtui jotakin .Se tuli yhä harvemmin ja sitten ... se tuli kahden naaraan kanssa. Juttua piisasi entiseen tapaan. Naaraspeipot tulivat lähelle katsomaan, kun se otti keksipalan kädestäni. Sitten sitä ei enää näkynyt. Eikä muitakaan peippoja. Joka aamu toiveikkaina odotimme, mutta ei. Mitä nämä peipponen siis opetti. Virusaika muutti elämäämme varmaan pysyvästi. Onneksi meillä oli mahdollisuuksia olla luonnossa metsätyömaalla ja saaressa. Tehdä fyysistä työtä ja liikkua. Kaikki turha jäi pois. Ensin tv. Radion yön ja aamun musiikkiohjelmat jäivät. Sitten jäi sanomalehti. Suurten juhlien pakonomaisuus jäi. Oli sitten pääsiäinen tai juhannus. Siihen tunnelmaan ei tarvita kärrylasteittain ruokaa ja rihkamaa. Omaa aikaa vapautui entistä enemmän. Tehdä ruokaa läsnäollen kiirettä. Terveellistä ruokaa! Koronaaikana olen laihtunut 14 kg ja olo on kuin nuorella kollilla. Tosin nyt pitää kalsareissakin olla henkselit. Peipposen joululahja oli paras. Se näytti luontoyhteyden tärkeyden. Se että olemme kaikki riippuvaisia toisistamme ja ettei mikään ole pysyvää. Olemme seuranneet yli 60 lintulajin elämää. Tunnistaneet ennestään meille tuntemattomia saariston kasveja pienen lapsen innolla. Luontoon liittyviä ideoita pää täynnä. Taideteoksia, maalauksia, rakennelmia..marjoista ja sienistä puhumattakaan. Olemmeko siis erakoituneet. Kyllä ja ei. Tulemme toimeen entistä vähemmällä. Toimimme kaikessa mahdollisimman ekologisesti. Kierrätämme. Elämme terveellisesti, mutta emme askeettisesti. Kyllä joskus maistuu espresso ja calvadoskin, mutta voimme olla ottamattakin. Kaupunkiin tullessamme voimme katsoa tv:stä, Bottaksen ajamista , mennä ravintolaan syömään tai oluelle. Mutta olemme vapaita tekemään päätöksen tietoisesti. Kukaan ei ohjaile meitä enää. Kaikki on meissä sisällä valmiina, ei ulkopuolella. Twit, näin peippo opetti. Pentti Olavi Syrjälä  Hän kirjoittaa mieluimmin metsässä, sillä missään ei ole samanlaista tilaa hengittää sisään ja ulos. Meren rannalla on avaraa, mutta siellä miete karkaa usein uloshengityksessä ulapalle. Ei pääse tuulelta turvaan, lepäämään puun oksaan tai rungolle. Omassa metsässään hän on suojassa. Hän kävelee kävelemistään, toivoo, ettei eksyisi. Vaikka tietää hyvin, että juuri eksymiset aiheuttavat niitä kaivattuja nyrjähdyksiä, jotka kutittavat mieliä. Hän nyrjähtyy mieluusti, mutta hallitusti, polulla. Hän siivilöi runohengitystään, poimii aistimuksia ja ajatuksia, niiden herättelemiä äänteitä ja tavuja, kevyitä ja painavia. Ne kietoutuvat toisiinsa säikeisiksi säkeiksi, jotka hän tallentaa sisäänhengityksellä kaikkialle, missä vain on tilaa. Ihosoluihin ja hermosoluihin, kantasoluihin, jos mahdollista. Lihassäikeiden lomaan ja niihin nikamaväleihin, joihin vielä mahtuu. Kotiin palattuaan hän käy läpi rutiininomaiset ja monimutkaiset karttelurituaalit, joiden päätteeksi hän lopulta istahtaa fyysiseen kirjoitustyöhön. Hän etsii tallentamaansa, joka nyt tuntuu paremminkin piilotetulta. Hengitetty muuttuu näkyväksi, kirjain kirjaimelta, hitaasti, hitaasti. Lähes aina väljähtyneenä. Hän puhaltaa, puhaltaa varovasti metsän henkeä kirjaimiin, milloin penseisiin, milloin oikullisiin. Suostuttelee niitä, raivoaa niille, leikkii ne ja itsensä väsyksiin, ruokkii ja hellii niitä. Kunnes jotain syntyy. Vastasyntynyt saa levätä. Hän lähtee uudelle runokävelylle, uutta hengittämään. Hän kirjoittaa jäsentääkseen itsensä, haavat ja muut puut, sisällään ja ympärillään, ymmärtääkseen. Hän kirjoittaa, koska ei osaa puhua, mutta haluaa sanoa. Anne Syrjälä PS. Työn alla kokoelma, raskausajan nimenä Haavoista ja puista. Haavikko vavahtaa. Ne viisaat miehet löytävät sittenkin hulluja puita. Antavat korskean käskyn lahdata latvasta lahot, kuohia kantovesat. Jättävät valtavan haavan. Yhden, muistopuuksi. Niin kauniita ruumiita. Siroja luita, rustoja, kuoria. Niin kauniita nimiä. valkoselkätikka tervapääsky liito-orava ripsisiippa haavanlasisiipi aarnikiitäjäinen jättitalvikääriäinen haapatyttöperhonen runkohaapsanen haapasepikäs vienankääpiäinen korukeräpallokas aarnimäihiäinen punahärö vähämustakeiju haavapikkutylppö haapaliskokuntikas mäihäkaarnakuoriainen haavansahajumi pistehaapakaarnuri monipistehaapsanen ukkokukkajäärä haapajäärä haapasyöksykäs haavanpökkelökääpä poimukääpä kultakerroskääpä tuoksuvyökääpä mesipillikääpä varjojäkälä sinikesijäkälä munuaisjäkälä hentoneulajäkälä raidankeuhkojäkälä pohjanhyytelöjäkälä haavanhyytelöjäkälä aarnihiippasammal ketunhiippasammal haapariippusammal haapasuikerosammal (Jossain toisaalla haavikko hymyilee, taputtaa tuuleen. Unohtivat juuret, kauempaa viisaat.)  Mikäpä olisi kuluneempi ja toisaalta aina niin ajankohtainen aihe kuin oman elämänsä tarkoituksen etsiminen. Elämme aikaa, jolloin self help -kirjallisuuden gurut tarjoavat omia metodejaan luvaten täyttymystä ja suoranaista ikuista elämisen riemua kaikille, jotka sitoutuvat juuri heidän kehittämiinsä onnellisen elämän menetelmiin. Onhan se jotenkin turvallista ja lohdullista, kun joku sanoo, miten pitäisi elää. Usein näiden oppaiden kanssa kuitenkin käy samoin kuin pikadieeteissä: ensiksi tehdään nopea arjen riisuminen ”turhasta”, jonka jälkeen alkaa hetkellinen riemu koetusta hallinnan ja seesteisyyden tunteesta ja lopulta seuraa raikuva romahdus takaisin totuttuihin tapoihin vanhan elämän kehikkoon. Ei ihmispolo muista, miten hitaasti aivot oppivat sopeutumaan muutoksiin! Jos harjoitellut teot eivät jäsenny oman toiminnan luonteviksi osasiksi, ei muutos ole koskaan pysyvää. Silti ihminen haluaisi löytää nopeat ratkaisut ja saattaa elämänsä kerralla uusille urille, vaikka vanhoja olisi tampattu niin pitkään, että jalat suorastaan vierastavat avarampia laidunmaita. Mieli ei ole kypsynyt muutokselle eivätkä omat arvot ole pysyneet perässä. Jokin sisäänrakennettu mekanismi ajaa ihmisen kerta toisensa perään etsimään oman elämän ainutlaatuista reseptiä, mutta miten sen löytäisi? Samalla arjen pitäisi pyöriä, töiden tulla hoidetuiksi ja perhekin vaatii huomiota. Mutta entä minä – kuka minä olen ja mitä minä oikeasti haluan? Miksi ihmiset karkaavat valaistumista edistäville joogaretriiteille ja reppureissuille vain elokuvissa? Kirjoittaminen on loistava mahdollisuus jäsentää omia ajatuksiaan ja sitä, mitä kohti haluaa olla menossa. Joskus on erittäin hedelmällistä listata asioita, joita ei missään nimessä elämäänsä toivo, sillä tämän myötä voi olla helpompi hahmottaa vastakohtia eli sitä, mitä oikeasti tahtoisi tavoitella. Joskus kirjoittaminen on kuin oksentamista: tekstin ei ole tarkoituskaan olla mitenkään ylevää tai johtaa yhtään mihinkään, mutta silti sen saaminen paperille tai tietokoneen ruudulle voi helpottaa oloa. Myös oman tekstin lukeminen ääneen voi tuottaa uusia oivalluksia. Nopeasti mielestä nousevat ideoiden raakileet kannattaa poimia sellaisenaan talteen odottamaan kypsymistä. Itse hyödynnän älypuhelintani nauhoittamalla sen nauhuriin ajatuksiani tai lähettämällä itselleni sähköpostia otsikolla ”Runo”. Näin minun on helpppoa palata myöhemmin näiden alitajunnasta nousseiden sanojen äärelle ja arvioida, voisivatko ne olla osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Ihmisyys on vaikea laji. Sitä pelkää kaiken aikaa, että elämä menee ohi eikä siitä ehdi nähdä, kuulla tai puhua tarpeeksi. Eräänä päivänä vain havahtuu siihen, että kilometrit ovat tulleet täyteen ja kaikkensa antanut moottori sammuu ajotien reunaan. Aurinko jatkaa nousuaan ja laskuaan, mutta oma itse lakkaa olemasta. Kesken jäänyt bucket list väräjää tuulilasinpyyhkijän alla ja itkee kaikkia niitä vuorikiipeilyjä ja downshiftaamisia, jotka olisi kuulunut kokea ja joista olisi pitänyt tehdä filtteröidyt tarinat sosiaalisen median näyttämöille. Koska mikään ei kestä loputtomasti, älä lykkää päätöstäsi kirjoittamisen aloittamisesta huomiseen. Elämä on nyt. Tänään on hyvä päivä katsella omia ajatuksiaan lempein silmin ja merkitä ne muistiin. Yksikin sana riittää matkan aloittamiseksi. Valjasta siis sisäinen keppihevosesi ja nouse ratsaille. Tämä on sinun upea elämäsi. Onnea matkaan! Heli Kataja Kirjoittaja on 32-vuotias runoileva sairaanhoitaja, jonka runotilejä voit seurata Facebookissa (Heskan runoja – Pirtelöä ja pohjasakkaa) ja Instagramissa (@heskanrunoja).  Nyt on jo puoli vuotta eletty omituista aikaa. Moni itsestäänselvänä pitämämme asia on lakannut olemasta sellainen. Moni suunnitelma on mennyt uusiksi. Ylipäänsä on ilmaantunut niin paljon epävarmuustekijöitä, että kaikenlainen suunnitteleminen on muuttunut paljon vaikeammaksi. Kun jotain suunnitellaan, pitää ainakin olla jo valmiiksi mietittynä myös varasuunnitelma. Tai pitää olla valmistautunut siihen, että joutuu unohtamaan koko suunnittelemansa. Meistä varmaan jokainen on myös joissakin tilanteissa huomannut tarkkailevansa hiukan epäluuloisesti toisia tai ainakin jupissut siitä, ettei tule selviä toimintaohjeita. Pahimmillaan homma äityy toisten tuomitsemiseksi ja syyttelemiseksi. Vaikka siihen ei sortuisikaan, etäisyyttä pitää muistaa pitää, ja pitää muistaa huolehtia käsihygieniasta. Selvähän se on, että ahdistusta tällainen aiheuttaa meille kaikille – toisille enemmän ja toisille vähemmän. Onko tämä kaikki kutenkaan pelkästään huonoa? Jo monelta taholta on arveltu, että ehkä pieni hidastamien onkin hyväksi. Kun on pakko keskittyä perusasioihin, eikä voi vapaasti sinkoilla sinne tänne ja tuonne, saattaakin olla helpompi olla läsnä hetkessä ja huomata asioita, jotka muuten vilahtaisivat huomaamatta ohi. Ehkä on myös pakko kohdata asioita, jotka muuten voisi hankalina sivuuttaa. Suuresti arvostamani professori Kari Enqvist kirjoitti kolumnissaan pari viikkoa sitten, ettei nyt kannata jäädä odottamaan, milloin kaikki palaa ennalleen. Hän arveli, ettei koskaan. Suurten kriisien jälkeen ei palata entiseen. Ei sotien jälkeenkään palattu tilanteeseen ennen niitä, hän muistuttaa. Se ettei paluuta entiseen todennäköisesti ole, ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki muuttuisi vain huonommaksi. Nyt meidän siis pitäisi vain pystyä sietämään sitä epävarmuutta, kun ei oikein tiedetä, mihin ollaan menossa. Jokainen meistä on vastuussa omista teoistaan ja tekemättä jättämisistään henkilökohtaisella tasolla ja myös suhteessa kanssaihmisiin. Onnistumisen hetkillä ja silloin kun kaikki sujuu hyvin, vastuuta on helppo kantaa. Hankalampaa se on silloin, kun kaikki ei suju niin kuin toivoisi. Toisten ihmisten tekemien virheiden, heikkouksien tai henkilökohtaisten ominaisuuksien kovaääninen esilletuonti, ei tee kenestäkään viisasta ja vahvaa. Kiltteys ja toisen ihmisen kunnioittaminen eivät ole nykypäivänä kovin muodikkaita asioita, mutta ehkä sittenkin niiden nöyristelemätön viljeleminen tuottaa vähitellen jotakin hyvää niin itselle kuin ympäristöllekin. Ja henkilökohtaisilla valinnoillaan jokainen meistä voi vaikuttaa laajemminkin. Minna Vanhamäki  |
Kukamitähä?
Yhdistyksen blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet ja sana on heille vapaa. Kuulumisia yhdistyksen toiminnasta julkaistaan silloin tällöin. Tällä hetkellä blogi päivittyy kerran kuukaudessa. |
Pohjanmaan Kirjailijat ry
RSS Feed
|
(c) Pohjanmaan Kirjailijat ry ja Tiina Lehtineva
|