Hero. Mitä yhteistä minulla on poikaan, joka sekaantuu huumeisiin ja hakkaa ihmisiä pesäpallomailalla, lähes kuolee ja ajautuu sitten sekoilemaan huumejengin kanssa?

Kipu.

Se on yhteistä. Olen kirjoittanut kipeäni Eetulle. Kipumme on hyvin erilaista. Eetulla se on näkyvää, ja hän vihaa että se on. Minulla se ei ole näkyvää, ja minä vihaan ettei se ole. Olen kirjoittanut Eetusta ensimmäisen kerran jo esikoiskirjassani. Olin 13-vuotias. Ja jo silloin kannoin mukanani salaisuuksia, joita en voinut jakaa kenenkään kanssa. Jo silloin ymmärsin, että minulla on sellaista kipeää, jota monella muulla ei ollut. Sellaista, mitä ystävät eivät olisi ymmärtäneet. Niin suurta ja isoa kipeää, ettei sitä osaa ääneen sanoa. Siitä kipeästä syntyi Eetu.

Olen valtavan pahoillani Eetulle siitä, että hän on saanut niin monta kertaa turpaan. Mutta niin olen minäkin. Siinä missä Eetun arvet näkyvät, minun ovat piilossa ihon alla.

Nimeni on William. Vielä julkaisematon romaani Williamista, jonka isä kuolee. En lähtenyt kirjoittamaan kirjaa Williamista, jonka isä kuolee, vaan Williamista, jolla on erikoinen sairaus. Toisin kävi. Eikä tarvitse olla rakettitieteilijä ymmärtääkseen, että kirjan sivuille olen kasannut kivun omasta isästäni, jonka menetin kolme ja puoli vuotta sitten. Olen sen kivun jakanut Williamin kanssa ja käynyt läpi niin monta kertaa, että minusta tuntuu pahalta, mitä tein hänelle. Hän on minulle totta. Hän on jokainen, joka on menettänyt.

Kipu.

Se on yhteistä. Taas.

Kun minä katselen taivasta. Tämä on vielä keskeneräinen. Kaikkein henkilökohtaisin kirjani. Sen kirjoittaminen pelottaa. Ajatus sen julkaisemista pelottaa. Tarinan keskiössä on Daniel, joka kantaa sisällään kipua. En halua kertoa vielä tarkemmin, millaista kipua. Sen verran voin sanoa, että se on suurta. Ja sen kantamiseen liittyy syytöksiä ja syyllisyyttä. Toivottomuutta ja lohduttomuutta. Ja sen kantaminen on niin vaikeaa, että Daniel ei haluaisi olla enää olemassa. Ei hän halua kuollakaan. Mutta kahdesta vaihtoehdosta kuolema tuntuu lohdullisemmalta. Kipu päättyy siihen.

Kipu.

Se on yhteistä. Jälleen. Ja tällä kertaa kirjoitan niin henkilökohtaisista ajatuksista, että on vaikea välillä erottaa, mihin minä lopun ja mistä Daniel alkaa. Kenen kipua se on.

”Jos elämä on tätä, mä en tiedä haluanko mä sitä enää.” Daniel sanoo kirjassa ystävälle.

Kolme vuotta masennuksen kanssa on riittänyt ymmärtämään sitä, miltä tuntuu kun koko ajan sattuu. Miltä tuntuu, kun on vaikea keksiä syitä olla olemassa. Kirjoittaminen on ehdottomasti se, mikä minut saa jatkamaan. Enemmän kuin mikään muu, kirjoittaminen on minun armoni. Siihen minä saan kaataa kaiken. Eetulle. Williamille. Danielille.

Miksi miehille? En minä tiedä. Ehkä siksi, että kun kirjoitan kipuni miehelle, se pysyy tarpeeksi kaukana minusta. Ehkä siksi, että siirtäessäni kipuni vastakkaiselle sukupuolelle niistä tulee jotenkin enemmän totta. Se tapahtuu enemmän jollekin toiselle. Ehkä siksi, että olen sielultani poikatyttö. Tai ehkä minulla on vain isä-ongelmia. Ja ehkä siksi, että kirjoittamani naiset ovat vahvoja. Koska minä olen vahva. Minun täytyy olla. Ja yhtä aikaa olen heikko ja rikkinäinen. Ei ole Eetua ilman Emmaa, ei Williamia ilman Charlottea eikä Danielia ilman Helinää. Vasta yhdessä näistä henkilöistä tulee kokonainen. Niistä tulee minä.

Kirjoitan sen rivien väliin. Kirjoitan sen kaikkeen, kunnes se lakkaa sattumasta.

Kipu.

Kirjoitan sen.
 
Tiina Lehtineva
Kirjoittaja on Pohjanmaan Kirjailijoiden puheenjohtaja, kirjailija ja korkeakouluopiskelija Seinäjoelta.

Lehtinevan kotisivut

Syksyisin, useammin kuin muina vuodenaikoina, minut valtaa ikävä, jota kauniimmin kirjailtuna kaipaukseksi ja kaipuuksikin kutsutaan. Mitä oikein ikävöin?

Minä ikävöin mennyttä kesää, jota ei oikeastaan ollut. Ikävöin tulevaa kesää, josta en tiedä mitään. Ripustan ikävääni odotuksia lämmöstä ja levosta. Ja samalla kerään huojentuneena kesärekvisiitan talvisäilöön ja linnoittaudun sisätiloihin hyggeilemään pimenevin illoin.

Minä kaipaan rakkaitani, jotka eivät ole lähelläni nyt. Syystä tai toisesta, tavalla ja toisella. Kuvitan kaipuuni muistoilla ja riimittelen, mitä sanoisin, mitä olisin sanonut. Jos. Säkeiden väliin tarttuu haikeutta ja surua, mutta samaan aikaan myös lämmintä kiitollisuutta.

Ikävöin myös pikkuista lapsenlastamme silloin kun en häntä näe. Vaikka näen hänet melko usein. Kaipaan pehmeää poskea poskeani vasten, pulleaa kättä käteeni, ilahtuvien silmien katsetta: mummu! Olla jollekin niin ihanalle merkityksellinen, se on pyörryttävä ajatus. Saada rakastaa pientä ihmettä kuin kauan sitten äidiksi tullessa. Hellä kaipaus lievittyy, kun naurava nassu ilmestyy ruudulle, kiitos nykytekniikan.

Kun toiveikkaastikin ajatellen on kuluttanut ajastaan täällä jo kaksi kolmannesta, alkaa tuntea haikeaa kaipuuta nuoruuteen. Mutta valikoiden. Krempaton, kiinteämpi ja ketterämpi kroppa kelpaisi kyllä, mutta ei jaksaisi sitä noloutta ja haparointia uudelleen. Säilyneiden dokumenttien ansiosta ajan kultapensseli ei ole päässyt sivelemään kovin paksua kerrosta. Nykyinen nolous ja haparointi on siedettävämpää.

Pave Maijanen laulaa suoraan selkäytimeen. Ikävä kääntyilee kuin tuuliviiri menneeseen tai tulevaan. Joskus se on myös konkreettisesti suunnatonta, kohteetonta. Haikeutta, oleilua melankolian monissa huoneissa.

Väitetään, että ihmisessä on sisäänrakennettu kaipaus kohti Luojaa. Heränneet puolustavat ikävöivää uskoa ja sille liputan, vaikka en körttisukua olekaan. Minullakin on nykyisin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Arka kaipaus ja kompastelu pyhää ja korkeaa kohti sopivat sielunmaisemaani paremmin kuin itsevarmasti ladellut mustavalkoiset opinkappaleet.

Menikö ikäväksi? Ei. Kaipaus on myönteinen tunne. Elämässä on ollut, on ja on oleva jotain hyvin tärkeää, joku hyvin tärkeä, jota voi ikävöidä. Sellainen elämä on rikas. Ja kaipuu tulevaan hyvään on purje, jota tuulet tarvitsevat venettä viemään.

Entä kun pitäisi elää hetkessä ja tarttua siihen? Täydelliseen hetkessä elämiseen en usko, koska juuret kaivautuvat niin syvälle menneisyyden maaperään ja latvat kurottuvat niin korkealle tuleviin taivaisiin. Silti runko seisoo läsnä tämän hetken paisteessa tai sateessa.

Lintu voi olla yhtä aikaa kesy ja vapaa. Se voi sekä kaivata että lentää.

Anne Syrjälä
Kirjoittaja on keväällä esikoisrunokokoelmansa julkaissut kieltenopettaja Seinäjoelta.

Tänään Sodankylän kirjasto on samassa paikassa kuin kultaisella kahdeksankymmenluvulla, mutta täysin uudistettuna: valoisana, tilavana, viihtyisänä. Vierailen siellä jokaisella Lapin-lomallani, mutten vieläkään hahmota, miten romaanit on hyllyille sijoitettu. Onneksi tiedän tärkeimmät: kävelen aina suoraan nuorten fantasiahyllylle ja sieltä luokkien 86 (kirjallisuustiede) ja 87 (kielitiede) luokse. Kiertueeni päättyy pisteeseen 83.2 (näytelmät).

Olen viettänyt eri kirjastoissa satoja ja taas satoja tunteja: kierrellyt hyllyjen välissä, uppoutunut tutkimaan kirjoja, lainannut enemmän kuin syliin mahtuu, istunut lukemassa kasapäin lehtiä, kirjoittanut muistiinpanoja käsikirjaston helmistä. Jos vietän paikkakunnalla pidempään kuin viikonlopun, olen mitä todennäköisimmin etsinyt sieltä kirjaston ja hankkinut sinne kortin.

Mukanani kulkee seitsemän kirjastokorttia Lapista Helsinkiin. Kirjastokimppojen myötä pystyn korteillani lainaamaan kirjoja lähes 90 kunnan ja yhden yliopiston kirjastoista, sähköisiä aineistoja unohtamatta. Viimeisen kahden vuoden aikana olen käyttänyt kolmentoista kirjaston palveluja paikan päällä, kiitos reissutyön ja opiskelun.

Minulla on jatkuvasti lainassa kymmeniä teoksia. Suurin osa on tietokirjallisuutta, joka liittyy joko opetukseen tai muuhun tutkittavaan aineistoon. Romaanit ovat vähemmistönä lainauslistallani – paitsi kesäisin, jolloin jätän jälkeeni isoja aukkoja nuorten fantasiahyllyihin. Ei liene yllättävää, että rakastan verkkokirjastoja, joiden avulla pysyn kartalla siitä, mitä olen lainannut mistäkin kirjastosta. Erityisesti rakastan sähköpostimuistutuksia lähestyvistä eräpäivistä ja mahdollisuutta uusia lainat verkossa.

Lapsuudessani kirjasto oli ehdottoman hiljaisuuden tyyssija. Jokainen nenänniisto ja tuolin kolahdus kuului perimmäiseen nurkkaan asti. Nykyisin kirjastot ovat paljon muutakin kuin kirjoja ja lukusaleja: ne ovat kohtaamispaikkoja, julkisia olohuoneita, tiloja, joissa on tarkoitus viihtyä yksin ja yhdessä. Vaikka elämme internetin ja googlauksen kulta-aikaa, kirjastot ovat myös ehtymättömiä tiedon runsaudensarvia, kiitos ammattitaitoisen henkilöstön.

Työpöytäni ylimmässä laatikossa on pino käytöstä poistuneita kirjastokortteja kahden–kolmenkymmenen vuoden takaa. On kortti Keuruun kirjastoon, jossa kävin lapsena kesäisin ahkerasti isovanhempieni kanssa; on kortti Rovaniemelle, josta lainasin vain kaksi kirjaa; on opiskeluajalta kortit Jyväskylän kaupunginkirjastoon ja yliopiston kirjastoon – kummankaan viivakoodi ei toimi enää; on vanhat kortit Töysään ja Alavudelle ajalta ennen lähiseudun yhteiskirjastoa ja yhteistä korttia; on Seinäjoen kortti, joka siirtyi eläkkeelle alkuvuodesta, kun Etelä-Pohjanmaan yhteinen Eepos-kirjasto otti ensiaskeleitaan.

Vanhojen kirjastokorttien kokoelmani kantaa muistoja tutuksi tulleista kirjahyllyistä, kirjastojen tuoksusta, opiskelusta ja työstä, eletystä elämästä eri paikkakunnilla, eri elämänvaiheissa. Minne tahansa elämä on minua kuljettanut, olen aina löytänyt itseni lähikirjastosta.

Inka Vilén
Kirjoittaja on kirjoittamisen moniottelija ja opettaja Tuurista.

Sormiharjoituksia: Inkan blogi

Matti Rönkä, Miika Nousiainen, Eve Hietamies, Juha Itkonen, Pekka Hiltunen, Miina Supinen, Venla Hiidensalo, Milla Ollikainen… romaanikirjailevia toimittajia on pilvin pimein. Haastatteluissa he usein kertovat, että toimittajuudesta on hyötyä romaanin kirjoittamisessa. On niitä kirjailijan tärkeitä perslihaksia, deadlinen tajua ja rutiinia kirjoittamiseen. Nyökyttelen mielessäni, että juuri noin, ja melkein koen itsekin jo kirjoittavani kirjaa – olenhan ammatiltani toimittaja.

Todellisuuteni on kuitenkin toinen. Mitä enemmän kirjoitan työkseni, sitä vähemmän kirjoitan romaanikäsikirjoitustani (tai niitä kahta – kolmea keskeneräistä). Rakastan kirjoittamista, ja se on oikeastaan ainoita asioita, joita osaan, mutta kuluttavaa se on. Niin kuluttavaa, että lehtijuttujen tai kolumnien kirjoittamisen päälle en kykene enää tuottamaan tekstiä. Myös journalistinen kirjoittaminen on luova prosessi. Pääsen kirjoittaessani flow-tilaan, oli sitten kyse lietteenlevitysvaunusta kertovasta teknisestä jutusta tai maalailevasta saaristoreportaasista. Uppoudun, syvennyn, tanssitan näppäimistöä. Tämän flown jälkeen olen kuin Ihmemaan kolosta maan pinnalle putkahtava Liisa. Täysin pyörällä päästäni, ja useimmiten kykenemätön kajoamaan yhteenkään tekstitiedostoon.

Teoriassahan minä kirjoitan romaanikäsikirjoituksiani paljonkin. Aina aamulla ennen sängystä nousemista, usein aamukahvilla Hesaria selaillessani, joskus koiraa pissattaessani. Kirjani hahmot välähtelevät mielessäni, saan sähköimpulssinomaisia syötteitä juonenkäänteistä ja jopa repliikeistä.

Kun pääsen koneeni äärelle, työtekstit runnovat hauraan fiktion massallaan sivuun. Näin käy joka kerta. En ole onnistunut askaroimaan kalenteriani sellaiseksi, että esimerkiksi perjantaisin kirjoittaisin fiktiota. Olen kuullut, että sellainen tapa voisi toimia.

Epäilen kuitenkin, että tekstin alussa luettelemani toimittajat ovat kirjoittaneet kirjansa sapattivapailla, virka- ja apurahavapailla, matkoilla ja pitkillä lomilla. En halua ottaa selvää, ovatko epäilyni perusteltuja. On paljon helpompi kestää oma epätuotteliaisuutensa, kun ottaa uhrin roolin. Kyllä minäkin kirjoittaisin jos olisi säännöllinen työ/apurahaa/rikas puoliso/opettajan pitkät lomat.

Kaikkein eniten hyötyisin deadlinesta. Kymmenen vuoden freelanceriuden aikana olen oppinut kunnioittamaan deadlinea enemmän kuin mitään muuta. Jos saisin deadlinen sille, milloin kirjan on oltava valmis, saisin sen takuuvarmasti tehtyä. Ja ei, mitkään itse asetetut takarajat eivät toimi, tietenkään. Pitäisi siis saada ensin kustannussopimus ja kustannustoimittajalta deadline. Alkaako teistäkin näyttää siltä, että yhtälössäni on jotain vikaa?

Kirsi Haapamatti
Kirjoittaja on freelancetoimittaja. Hän on kirjoittanut tietokirjan Unelmien ekokylät (Basam Books 2015) ja haaveilee parhaillaan romaanikäsikirjoituksen valmistumisesta.

Kirsin blogi