Kahdeksanvuotiaana päätin, että minusta tulee toimittaja ja kirjailija. Siitä asti olen määrätietoisesti opiskellut, miten kehittyisin taitavaksi sanankäyttäjäksi, tekstien tekijäksi ja tarinoiden kertojaksi.
 
Luin ja kirjoitin, luin kirjoittamisesta, kirjoitin kirjoittamisesta. Yliopistossa opiskelin kirjoittamista ja kaikkea tekstin tuottamista tukevaa. Mutta paras kouluni kirjoittajaksi ei ole ollut opiskelu, vaan opettaminen.
 
Sattumien kautta huomasin graduvaiheessa seisovani opiskelijaryhmän edessä luennoimassa, kuinka oppikirjat opastavat tekemään hyvän tekstin. Silloin tajusin, etten vuosien opinnoista huolimatta tiennyt, miten oikeasti oppii kirjoittamaan. Sen hahmotin, ettei ole vain yhtä oikeaa tapaa kirjoittaa eikä vain yhtä oikeaa lopputulosta. Jokainen teksti alkaa tyhjästä arkista ja jokainen kirjoittaja kertoo tarinan omalla tavallaan. Iski kriisi: mikä minä olin sanomaan, millainen tekstin pitäisi olla?
 
Ryhdyin tutkimaan opiskelijoiden tarinoita, runoja, novelleja ja asiatekstejä: pohdin, mikä toimii ja mikä ei, mietin, miten teksti pääsisi paremmin tavoitteeseensa, miten eri genret ja eri kontekstit vaikuttivat. Analysoin kaiken puhki. Havaintojeni pohjalta annoin opiskelijoille palautetta, sitten annoin lisää palautetta, ja sen jälkeen annoin vielä enemmän palautetta. Kommenttini auttoivat silloisia opiskelijoitani, mutta eniten kehittivät minua – niin opettajana kuin kirjoittajana.
 
Tätä nykyä opetan päivätyönäni kirjoittajalukiossa. Arkeani on rämpiä lukiolaisten kanssa proosan, draaman ja lyriikan viidakossa ja luovia asiakirjoittamisen karikoissa. Tutkimme kirjoittamisprosessia, eri vaiheessa olevia tekstejä, niiden rakenteita ja tavoitteita. Päivästä toiseen, viikosta viikkoon seuraan, miten opiskelijat kokeilevat erilaisia tekniikoita, työstävät tekstejä ja syventävät kirjoittamisen taitojaan. Oppia karttuu, vaikka opittua on vaikea pukea sanoiksi: asiat ovat samaan aikaan pieniä ja suuria, yksityiskohtia ja kokonaisuuksia, hiipivää tietoisuutta ja oivalluksia.
 
On kulunut yli kaksikymmentä vuotta siitä, kun aloitin kirjoittamisen opettamisen. Tajuan, että vaikka tiedän jo paljon enemmän, en vieläkään ole valmis: en kirjoittajana, en opettajana, en tekstin tuottajana enkä palautteenantajana. Mutta nyt tiedän, ettei minun tehtäväni ole kertoa, millaisia tekstien tulee olla, vaan roolini on auttaa opiskelijoita löytämään erilaisia polkuja kohti tarinan ydintä. Kun opetan, eniten opin minä itse – rivi riviltä, teksti tekstiltä, keskustelu keskustelulta ymmärrän enemmän kirjoittamisesta prosessina, tekstistä lukuelämyksenä sekä kirjoittajasta tietoisena kapellimestarina ja intuitiivisena seikkailijana.
 
Kirjoittajat janoavat palautetta; monet luulevat, että omasta tekstistä saadut kommentit ovat ainoa tapa kehittyä. Väärin. Toki kirjoittajaa auttaa, kun asiantuntija ruotii hänen romaaninraakilettaan, osoittaa heikot kohdat ja antaa ideoita uudelleenkirjoitukseen, muokkaukseen ja editointiin. Omaan tekstiin on aina niin sidoksissa, että kovanahkaisimmallakin tekstintekijällä palaute tuntuu tulevan ihon alle. Siksi kirjoittaja oppii paljon enemmän muiden saamasta palautteesta: toisen tekstiä ja siitä sanottua voi tarkastella ulkopuolisena.
 
Haluatko kehittyä hyväksi kirjoittajaksi? Lue, tutki, analysoi. Haluatko kehittyä paremmaksi kirjoittajaksi? Anna palautetta muille kirjoittajille. Kun syvennyt siihen, mitä toinen on kirjoittanut, opit tekstin tuottamisesta ja työstämisestä enemmän kuin teoreettiset opinnot tai omasta tuotoksesta saatu palaute pystyvät koskaan opettamaan.
 
Mutta jos todella haluat oppia kirjoittamisen salat, ryhdy opettamaan. Keskentekoisten tekstien tutkiminen ja kirjoittamisesta keskusteleminen tuottavat joka päivä oivalluksia siitä, miten tekstit syntyvät, kasvavat ja löytävät muotonsa. Ne oivallukset ovat melkein yhtä palkitsevia kuin itse kirjoittaminen.

Inka Vilén
 
Kirjoittaja on kirjoittamisen moniottelija Tuurista. Kirjoittamista hän on opettanut kansalaisopistosta yliopistoon, lapsista eläkeläisiin. Tätä nykyä hän on kirjoittamisen, ilmaisutaidon ja äidinkielen opettaja Oriveden lukion kirjoittajalukiossa (www.kirjoittajalukio.fi).

Laura Latvalan Hulivilikili ja muita lastenrunoja sekä ruotsalaisen Lina Sandellin lapsuudesta kertova Liinan laulu ja muut aarteeni ovat yhä tallella lapsuusmuistojeni laatikossa. Eino Leinon nimen muistan lukukirjan kevätrunon alapuolelta, mutta en itse runoa. A.A.Milnen ”Mänty, honka, petäjä, kaikissa on käpyjä. Pöllö asuu hongassa, Ru ja Kengu männyssä” viehätti rytmillään, mutta myös huumorillaan, koska oivalsin, että kyseessä oli sama puulaji. Ensimmäiset lainaukseni koulukirjastosta olivat minulle merkityksellisiä, sillä muistan ne vieläkin: A.A. Milnen Nalle Puh, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Jalmari Finnen Kiljusen Plättä. Vaikka en jaksanutkaan lukea Seitsemää veljestä kokonaan, mieleeni jäivät siitä muutamat runomuotoiset tekstit ja jotkut veljesten hauskat kommentit kuten: ”Venla tuolla asteleepi, onpa hänen käymisensä nopsa...” Vasta tokaluokkalaiset saivat käydä koulun kirjastossa, mutta olin lukenut siskoni lainaamia kirjoja jo ennen kouluikää.

Lapsuuteni kirja-aarteet ovat ihan kellastuneita. Saman värisiksi ovat muuttuneet nuoruuteni lehtileikkeet kirjallisuustapahtumista, joihin osallistuin. Kokosin yhteen kansioon nämä nuoruusmuistoni, joita luen joskus omaksi huvikseni. Tieni näihin tapahtumiin ei ollut lainkaan helppo – tai oli oikeastaan sitten, kun minulle avautui oikotie.

Nykyään ollaan tyytyväisiä, jos koululaiset lukevat kirjoja vapaa-ajallaan. En kantanut lainakirjoja kotiin enää sen jälkeen, kun minulle murrosiän kynnyksellä sanottiin aika tiukasti: ”Kun viet lainaamasi kirjat takaisin, et saa tuoda enää uusia.” Uppouduin kai liiaksi kirjojen maailmaan, vaikka minun olisi pitänyt ahkeroida oikeissa töissä. Vapaa-ajasta ei edes puhuttu, vaan oletettiin kaikenikäisten osallistuvan yhteiseen tekemiseen. Löysin kirjaston hyllyltä moderneja runoja, joita ehdin hotkaista aina muutaman odotellessani linja-autoa tai kuluttaessani koulun hyppytuntia. Olin kirjoitellut läksyjä lukiessani omia juttuja jo ennenkin, mutta nyt aloin kirjoittaa silloin tällöin vapaamittaisia runoja pöytälaatikkoon. En näyttänyt niitä kenellekään, mutta koska halusin jonkinlaista palautetta, lähetin niistä parhaimmat Kyösti Vilkuna – Seuran kirjoituskilpailuun (kyseisen seuran nimi kirjoitettiin silloin noin). Vanhasta lehtileikkeestä voi lukea, että ”suoritettiin toista vuotta sitten julistetun kirjoituskilpailun palkintojen jako, jolloin paljastui, ketä kätkeytyi kirjoittajanimimerkkien taakse. Kirjoituskilpailun arvostelun olivat suorittaneet Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelun kriitikot...” Palautteen saaminen kesti kauan. En rohjennut mennä palkintojenjakotilaisuuteen, koska mitään tietoa sijoituksesta ei tullut etukäteen. Myöhään illalla minulle tuotiin välikäsien kautta kasa palkintokirjoja, sillä olin voittanut runosarjan. Minut kutsuttiin Kyösti Vilkuna – Seuraan, ja kävinkin siellä aika ahkerasti, vaikka linja-autot eivät kulkeneet enää iltamyöhäisellä. Onneksi kimppakyytejä järjestyi. Muiden Vilkunaseuralaisten mukana lähetin anomukseni Pohjanmaan Kirjailijoihin, joihin oli alettu ottaa myös harrastajajäseniä. Monia seminaareja järjestettiin myöhemmin näiden kahden yhdistyksen yhteistyöllä.

Vanhoissa lehtijutuissa näkyy, että Pohjanmaalla ollaan oltu vaatimattomia, mutta on osattu trossatakin. On todettu, että kirjoittajan asema on romantisoitu ja kerrottu, että runon kulutus on kasvussa. Toisaalta on ihmetelty, että runo sopii miehellekin. Kirjallisuustapahtumat ovat saaneet näkyvyyttä, sillä niistä on kerrottu jälkikäteenkin, ei ainoastaan etukäteen lehtien menopalstoilla. Juttujen yhteydessä olleet valokuvat tuntuivat kyllä aikoinaan hämmentäviltä, koska ihmiset kommentoivat niitä kylänraitilla ja muistivat vielä pitkänkin ajan päästä sanoa, että olivat nähneet kuvani etusivulla tai eturivissä. Mielipiteet tulivat silloin kasvotusten, eivät tykkäyksinä tai kommentteina ruudulle.

Pohjanmaan Kirjailijoiden vuoden 1971 kirjallisuuspäivillä Seinäjoella oli monenlaista painavaa sanomaa. Paljon siitä on saatu mukaan lehtitekstiin ”Kuka kenelle mitä kirjoja kustantaa”. Kirjailija Erno Paasilinna oli odotettu huippuesiintyjä, jonka aiheena oli ”Tuhat tapaa kirjoittaa, kolme tapaa kustantaa”. Se sisälsi kaupallisen kustantamisen, omakustannuksen ja valtiollisen kustannustoiminnan mahdollisuuksien esittelyä. Monia muitakin alustuksia kuultiin. Tampereen yliopiston sanomalehtiopin lehtorin lähtökohtana oli toteamus, että maakuntalehdistö suhtautuu penseästi kulttuuriin. Hänellä oli ehdotuksia tilanteen parantamiseksi ja ”oman maakunnan henkisen elämän tukemiseksi”. Nyt ajatellen tuntuu, että mitkään niistä hyvistä ideoista eivät ole kantaneet tähän päivään. Hän kritisoi myös lehtien kirja-arvosteluja, joissa oli hienoja ammattitermejä, sivistyssanoja ja monimutkaisia lauserakennelmia. Hänen mielestään olisi kirjoitettava tavalliselle lukijalle selkeällä kielellä. Nykyään ei juuri näe kirja-arvosteluja sanomalehdissä. Silloin niitä oli muistaakseni joka sunnuntai.

Kansiossani on Pohjanmaan Kirjailijoiden 20-vuotisantologian Tästä maasta nousee runo (1983) arvostelu. Kriitikko uskalsi suositella antologiaa jopa isänpäivälahjaksi ainakin paappaikäisille kirjallisuudenharrastajille. Toisaalta hän kaipasi nuorten räväkkää meininkiä, mutta toisaalta myös vanhojen mestarien tekstejä. Hyvin samanlaista oli saman arvostelijan kritiikki 50-vuotisantologiasta Vertikal 2 (2013). Lehtiarvostelu toi kyllä näkyvyyttä ja herätteli lukijoiden kiinnostusta.

Koko elämäni olen tasapainoillut ajankäytön kanssa, sillä aina on vähintään kolme vaihtoehtoa, mitä voisin tehdä. Nautin pienestä kaaoksesta, josta tiedän selviytyväni – samoin kuin ajatusten paljoudesta, josta voin ottaa selvää kirjoittamalla.

Kolmetoistavuotiaana aloitin omasta tahdostani kesätyön, jossa ahkeroin yhteensä yhdeksän kesää. Kun tulin kello kuudentoista jälkeen kotiin, menin usein pieneksi hetkeksi kuistin yläkertaan kirjoittamaan. Tiesin kyllä koko ajan, että kun äiti laittaa ruokaa, hän huikkaa pian minulle, että on aika hakea lehmät laitumelta. Vaikka minun oli vaikea lopettaa kirjoittamista, lähdin matkaan mielelläni, sillä rakastin kulkea sitä kivikkoisen männikön polkua, jolla jatkoin luovaa ajatteluani. Lehmät olivat jo odottamassa veräjällä ja kulkivat edelläni kiltisti kotiin. Sielunmaisemani on yhä jossain sillä metsäpolulla, jolla askeleeni ja ajatukseni olivat keveitä.

​Olen tutustunut ja ystävystynyt elämäni aikana monenikäisiin kirjoittajiin. Vanhimmat olivat syntyneet 1900-luvun alkuvuosina ja nyt nämä uusimmat 2000-luvulla. ​

Anita Malkamäki

​Miksi naiset tarvitsevat kehuja ja voimaantuvat vahvoista naistarinoista? Miksi en ole kuullut ainoatakaan miehille tarkoitettua tsemppibiisiä?

​Olipa kerran eräs kesälomainen, joka ajatteli haluavansa lomalleen viihdyttävää mutta asiapitoista lukemista. Se kesälomalainen olin minä.
​Marssin kirjakaupan alennusmyynteihin, mutta tapani mukaan ostin ostokseni ei-alennuksesta. Kysyin kirjakaupan myyjältä, mitä hän suosittelisi. Myyjä toi käsiini Elena Favillin ja Francesca Cavallon kirjoittaman Iltasatuja Kapinallisille tytöille (S&S 2016). Selasin hetken kirjaa. Samaan aikaan myyjä selitti, että kirja sisältää iltasadun muotoon kirjoitettuja tarinoita naisista, jotka ovat tehneet suuria saavutuksia. Mukana on muun muassa Hillary Clintonin ja Michelle Obaman tarinat.
Havahduin kesken kirjan selailun, kun myyjä sanoi: ”Kirja on kannustava ja siitä saa tsemppiä, jota me naiset kaipaamme.” Ostin kirjan, mutta lause jäi kaikumaan korviini. Me naiset tarvitsemme tsemppiä.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että niin tarvitsemme. Toinen ajatukseni oli, että miten niin juuri me tarvitsemme tsemppiä. Kolmas ajatukseni oli, että eivätkö miehet sitten tarvitse tsemppiä?

Kävelin kirjakaupasta suoraan kuntosalille, kuten olin suunnitellut. Treenatessani laitoin korville kuulokkeet ja räpläsin soittolistaani, joka hyvin laajan musamakuni ansiosta sisältää niin Sabatonia kuin Britney Spearsiakin. Vastaani tuli Keshan kappale Woman, jonka kertosäe kuuluu: ”I'm a motherfucking woman, baby, alright/ I don't need a man to be holding me too tight / I’m a motherfucking woman, baby, that's right / I'm just having fun with my ladies here tonight – ”
Kappaletta kuunnellessani mieleni askarteli jälleen uusien kysymyksien parissa. Tarvitsevatko miehet tsemppimusiikkia, joka liittyy nimenomaan heidän miehisyyteensä? Ainakaan en ole kuullut tällaista kappaletta – sen sijaan radiossa on soinut useammin kuin kerran Kaija Koon Supernaiset.

Mikä vika meissä naisissa on, kun kaipaamme tsemppiä joka käänteessä? Emmekö tunne olevamme hyviä ennen kuin joku sanoo sen meille? Tai eikö se riitä, että tietää itse olevansa hyvä, miksi siihen tarvitaan muiden kehuja? Olen niitä ihmisiä, jotka eivät ole koskaan tyytyväisiä itseensä. Asiat voisi aina tehdä paremmin. Siksi lämmittää mieltä, kun joku sanoo muutaman kannustavan sanan. Kehun itsekin mielelläni muita, koska tiedän, että ihmiset tarvitsevat sitä. Olen huomannut, että myös miehet ovat mielissään kehuista ja tsempistä. En siis usko, että kyse on siitä, etteivätkö miehet tarvitsisi ollenkaan kehuja. Jokainen tarvitsee.

Voisiko kyse olla siitä, että on jotenkin epämiehistä osoittaa tarvitsevansa tsemppiä? Monet naiset taas, kuten kirjakaupan myyjäkin, myöntävät, että tsemppi on aika ajoin paikallaan. Ehkä kyse ei olekaan siitä, että meissä naisissa on joku vika, vaan siitä, että myönnämme rehellisesti tarvitsevamme tsemppiä ja haluamme antaa sitä muille, vaikka sitten kirjan tai laulun sanojen muodossa. Ei myöskään ole niin itsestään selvää, että naiset ovat aina pärjänneet. Ehkä jotkut asiat ovat miehille itsestään selviä, mutta naisille ei. Kuten Kesha laulaa: ”I buy my own things, I pay my own bills/ These diamond rings, my automobiles/ Everything I got, I bought it.”
Joskus ammoisina aikoina, ja ehkä edelleen, naiset ovat tottuneet saamaan Keshan mainitsemia asioita mieheltään. Nykyään länsimaisilla naisilla on mahdollisuus hankkia timantit itse itselleen. Keshan biisissä nainen tulee toimeen omillaan ja julistaa omaa pystyvyyttään sanoituksissa: ”Don't buy me a drink, I make my money/ Don't touch my weave, don't call me 'honey'."

Olen aina ajatellut paljon, ja se on joskus ongelma. Olen kova kyseenalaistamaan kaikkea, myös omaa tekemistäni. Kun luin Iltasatuja kapinallisille tytöille, tunsin mieleni vahvistuvan. Jos nämä naiset ovat pystyneet tuohon, miksen minäkin pystyisi tähän? Kirjan naisiin on melko helppo samaistua. Totta puhuen näen liian harvoin julkisuudessa tai historian havinassa sankareita, joihin voisin samaistua. Johtuuko se siitä, että ainakin kaikissa koulukirjoissa sankareita, kuninkaita ja muita suurhenkilöitä ovat olleet pääsiassa miehet? Omaan sukupuoleen on helpompi samaistua. Jos kaikki fyysikot ovat olleet miehiä, ei kai se ole ihme, että nainen ei havittele fyysikon uraa.

Tämä ei ole feministinen kirjoitus, tämä on pohdintani siitä, miksi minusta tuntuu siltä, että naiset kaipaavat enemmän tsemppiä, sanoja, jotka valavat uskoa omaan itseen. Tsempillä, kehuilla ja kaikenlaisella kannustuksella on aina positiivinen vaikutus. Me kaikki tarvitsemme kehuja, myönnämme sitä tai emme. Ei ole väärin vahvistua kirjasta tai kannustavista kappaleista. Ja no, osa meistä vain on persoja kehuille, kuten minä. Onneksi välillä voi heittää tennarit kattoon, mennä tanssilattialle sielunsiskojen kanssa ja edes silloin tällöin maksaa omat juomansa.

Enni Yli-Hynnilä

Kirjoittaja on viestinnän ammattilainen, joka ei osaa olla ajattelematta. Hänen uusin Etelä-Pohjanmaan murteella kirjoitettu Likellä-runoteoksensa ilmestyi syksyllä 2017.

Olen aina ajatellut, että romaanikäsikirjoituksen, novellin tai sadun ensimmäisen version kirjoittaminen on kuin seikkailu – jolle kuuluu lähteä yksin. Kukaan ei voi seurata kirjoittajaa, mutta on tärkeää, että joku on odottamassa portilla, kun kirjoittaja palaa tarinansa raakaversion kanssa. Portin pieleen nojailija on esilukija tai ateljeekriitikko, kustannustoimittaja, toisinaan kuvittaja.
 
Mutta pitkään kirjoittaja on pidellyt käsikirjoitusliuskojaan aivan yksin: sukeltanut syvälle liuskoja suojaten tai leijunut korkealla niistä riippuen. Paitsi tietenkin muiden kirjailijoiden kanssa yhteisillä seikkailuilla.
 
Sain juuri pahvilaatikollisen vapaakappaleita satukirjastamme, johon kahdeksan kirjailijaa on kirjoittanut kukin oman satunsa. Kirja on nyt kuudes muiden kanssa yhdessä kirjoitettu; kirjoittajat, kirjallisuudenlajit ja genret vain ovat vaihdelleet.
 
Yhteistä kokoelmaa kirjoitettaessa jännitys on jaettua. Taivaanrantaan räiskitään vähän kaikenlaisia sävyjä, kun vasta haaveillaan, millaista kirjaa ryhdyttäisiin kirjoittamaan. Kollegiaalinen tuki on aivan lähellä, kun kirjoitusvaiheessa tarvitsee palautetta, nopeallakin aikataululla. Mikäli kirjailijat markkinoivat valmista kirjaansa vaikkapa some-tileillään tai järjestävät itse julkkareita, vastuu on jaettua ja näkyvyys laajempaa kuin se muutoin olisi. Onnistumisen ilo moninkertaistuu.
 
Kokoelman tuotot jaetaan usean tekijän kesken, eikä some-näkyvyyttä voi syödä. On olemassa riski, että työryhmälle tulee erimielisyyksiä. Mutta silti paras palkinto voi löytyä juuri ihmissuhteista, sillä useimmiten kirjoittaja on kuitenkin yksinäisellä matkalla.
 
Kirjoitan itse pääasiassa spekulatiivista fiktiota, ja kokemukseni mukaan spefi-kirjoittajien yhteisö on melko tiivis. Eri yhdistykset kutsuvat kirjoittajia tarjoamaan novellejaan antologioihin, coneja järjestetään talkoohengessä, Facebookissa näkee kutsuja kirjoittajapiiriin tai perinteiselle viikonloppuleirille erään kirjailija-kustannustoimittajan kotiin. Osuuskumma uurastaa kymmenien jäsentensä voimin spefiä julkaisevana, osuuskuntamuotoisena kustantamona. Keskeneräisiä tekstejä vaihdellaan tuttujen kesken, ja ainakin minä olen monesti saanut hyvin laadukasta, objektiivista palautetta. Genrekirjoittaminen yhdistää.
 
Mutta aina ei suuressakaan yhteisössä ole kulkijaa seuraamaan koko matkalle romaanimittaisen käsikirjoituksen työstämisen ajaksi. Ja monesti vieläpä on niin, että jos kirjailija mielii ystävästään esilukijaa tekstilleen, on esilukija ehkä objektiivisempi, ellei tiedä käsikirjoituksen työvaiheista etukäteen juuri mitään. Ideakin saattaa olla arka kosketukselle, ja tarina kärsii, jos siitä on keskustellut liikaa ennen kuin sen on kirjoittanut. Kirjoittavien ystävien kanssa jaetaan useimmiten arkea, ei niinkään keskeneräistä seikkailua.
 
Kokeilen tällä hetkellä varsin omalaatuista yhdessä kirjoittamisen tapaa. Kirjailija-kustannustoimittaja Anne Leinonen vetää Koneen säätiön tuella kaksivuotista hanketta, Usva-akatemiaa, johon tulin valituksi. Akatemiassa yhdeksän kirjailijaa pyrkii yhdessä kehittämään omaa taiteellista ilmaisuaan kahden vuoden ajan. Tapaamme toisiamme, teemme tehtäviä ja annamme palautetta toistemme teksteistä. Sellaista vaaraa akatemiassa ei ole, että tapahtuisi ideavarkauksia. Ja vaikka aiheet liippaisivatkin läheltä toisiaan, jokaisella on niin oma tyyli kirjoittaa, ettei tuotoksista tulisi lähellekään samankaltaisia.
 
Akatemiassa tuntuu siltä kuin seikkailulla olisi mukana lyhdyn pitelijä (tai useita). Hän tarjoaa valokeilan, jossa kulkea ja osoittaa valittavaksi vaihtoehtoisia reittejä, ellen itse tiedä, mihin suuntaan jatkaa. Hän istuu seuraksi evästauolle ja tarjoaa putelistaan mehua tai viiniä vähän sen mukaan, kumpaa kulloinkin tarvitaan.  
 
Parasta on se, että toinen akatemialainen kannustaa. Antaa voimaa silloin, kun henkilöhahmot vievät sitä.
 
Fiktiivisistä henkilöhahmoista puhutaan usein aivan kuin he olisivat eläviä ihmisiä. Moni kirjoittaja sanoo, että hänen henkilöhahmonsa suorastaan mellastavat hänen päässään, vaativat huomiota keskellä yötä tai juuri kun ruoka uhkaa palaa pohjaan. Kun käsikirjoitus on valmis, moni sanoo jäävänsä ikävöimään juuri henkilöhahmojaan. Voidaan miettiä, että mikäli kirjoittaja seikkailee aina näin värikkään joukkion kanssa, onko henkilöhahmoissa sittenkin matkaseuraa jo kylliksi. Kenties – mutta toisaalta rakennusaineksia henkilöhahmoihin tarvitaan. Mistäpä muualta niitä ideoita helposti saisi kuin vaikkapa persoonallisten taiteilijakavereiden kanssa eletystä elämästä?
 
Merja Mäki
 Kirjoittaja on lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja kirjailija. Hän on kirjoittanut lapsille ja aikuisille yhteensä neljä romaania, ja hänen tekstejään on julkaistu kokoelmissa. Seuraavaksi häneltä ilmestyy kuvitettu lastenromaani.

Kamalaa kirjailijana olo on sen vuoksi, että sitä ei saa tehdä aina. Lähinnä siksi. Ei voi. Ei vain kertakaikkiaan voi. Pitää tehdä kaikkea muuta. Kuten kirjoittaa tätä blogia, koska unohdin, että kenen sitä pitikään tässä kuussa kirjoittaa ja päädyin muutaman mutkan kautta itse paikkaamaan näin juhannuksen alla. Pitää käydä kaupassa ja tehdä ruokaa, siivotakin. Pitää tavata kavereita ja viettää juhannusta. Pitää lähteä häihin ja syntymäpäiville. Pitää vahtia veljen tai siskon lapsia. Ja sitten se kamalin asia: pitää käydä töissä! Pitää tehdä jotain muuta kuin kirjoittaminen, että elättäisi itsensä. Se on kamalaa. Suorastaan epähumaania.

Voi mikä onni olisi saada kirjoittaa kaikki päivät ja saada siitä elantonsa! Voi mikä onni! Silloin tällöin se on mahdollista, kuten tänä kesänä minulla, nöyränä kiittäen ja kumartaen ja joka puolelle hymyillen voin kertoa saaneeni apurahan loppukesän työskentelyyn. Se on mahtavuutta se. Ei tarvitse mennä töihin. Ei sillä, minulla on tällä hetkellä monta työpaikkaa ja nautin melko paljon niistä kaikista. Teen toimittajan töitä, graafikon töitä ja ehkäisevää päihdetyötä, eikä mikään niistä ole kamalaa. Ensi vuonna opiskelen itseni liikunta-alalle ja pääsen viimein tekemään vähän enemmän liikuntahommia, SE jos mikä on ihanaa.

Silti tunnustan, että olisin maailman onnellisin ihminen, kun vain saisin kirjoittaa. Suunnitella elämää sillä tavalla, ettei koko ajan aika, joka olisi varattu kirjoittamiseen, menisi johonkin muuhun, koska olen "vapaalla". En ole vapaalla, ei kirjailijalla sellaista aikaa ole kuin loma tai vapaa-aika. Olen töissä. Koko ajan aivoissa raksuttaa. Mutta sinne ne ideat kasaantuvat jonnekin aivoaineen mutkaan, kun eivät ne ainakaan paperille asti pääse. Juuri nyt tein tarjouspyyntöjä asiakkaalle tunnin verran, seuraavaksi pitää päivittää toisen asiakkaan kotisivuja. Sitten pitäisi pyykätä. Ja pestä polkupyörä. Aikaisemmin jo siivosin. Vapaa-päivä. Täysin vapaa päivä kaikesta. Kalenterissa ei ole yhtään mitään. Ja silti kello on varttia vaille seitsemän illalla, enkä minä ole kirjoittanut sanaakaan.

Pitäisi varmaan syödä jotain. Tajusin juuri, että olen syönyt viimeksi lounaan. No, tätä se on. Ihan normaalia, kun on hulinaa. En missään nimessä halua kuulostaa siltä, että valitan! Pidän hulinasta. Pidän siitä, että on tekemistä ja puuhaa. Tulee niin hyvä fiilis, kun saa aikaan. Ja ihan pidän siivoamista. Kiva, kun koti on puhdas ja järjestyksessä. Pyörän peseminen se vasta onkin mieluisaa puuhaa. Siinä saa puunatessa unohtaa hetkeksi kaiken muun. Mutta mihin tämä aika menee? Ja miksi, kun tänäänkin saan To do -listan tyhjäksi asioista, se huomenna taas on täynnä kaikkea muuta kuin kirjoittamista? Mistä tätä tekemistä oikein tulee?

Taidan aloittaa nyt siitä, että lopetan tämän blogikirjotuksen tähän. Olenpahan sitten yksi askel lähempänä kirjoittamista. Ehkä huomenna. Mitäs sanotte? Jos huomenna.

Tiina Lehtineva
Kirjoittaja on Pohjanmaan Kirjailijoiden puheenjohtaja, vastavalmistunut kulttuurituottaja ja intohimoinen pyöräilijä, joka opiskelee ensi lukuvuoden Kuortanella liikunnanohjausta ja haaveilee matkustavansa kaikkialle.

Tiinan omille kotisivuille ja blogiin pääset tästä.

Aloin seurustella vakavasti ollessani 15-vuotias. Vajaa pari vuotta myöhemmin muutimme yhteen. Vuodet toivat tullessaan minulle sairaanhoitajaopinnot ja meille molemmille muuton Seinäjoelle, kissan hankinnan, työelämän, oman kodin ostamisen, ihanat naapurit, toisen kissan, vakiintuneen elämänrytmin. Elämä rullasi omaa, rauhallista rataansa.

Kunnes se toinen alkoi viestittämään minulle, että kaikki ei ole hyvin. Että jotain puuttuu.

Luulin, että kyse on jostain ohimenevästä, mutta hyvin nopeasti välillämme ollut rako kasvoi rotkoksi, jonka ylitse toista ei enää nähnyt eikä kuullut. Erosimme ja muutin pois. Erokirjoja lukiessani sain huomata, että olimme hyvin klassinen esimerkki eroamisesta, mutta sillä hetkellä se oli kuitenkin ahdistavuudessaan ja karmaisevuudessaan jotain niin ainutlaatuista, että sieluni vuoti verta kuukausikaupalla.

Elämä kantoi minua ja otin vastaan kaiken saamani avun ammattilaisilta, ystäviltä ja työkavereilta. Puhuin ja kirjoitin tuskaani ulos. Aloitin myös kiitollisuuspäiväkirjan kirjoittamisen. Jälkeenpäin päiväkirjaa lukiessa on liikuttavaa nähdä ne pienet mutta tärkeät ilon aiheet, jotka kannattelivat eteenpäin. Yksi merkintä parin kuukauden kuluttua erosta oli tällainen: "Tänään oli päivä, jona en itkenyt kertaakaan".

Olen aina kirjoittanut paljon ja niin kirjoitin myös tuolloin. Vasta myöhemmin aloin nähdä, että runoissa olisi ainesta kirjaksi asti. Ajan kuluessa aloin nähdä kokemani kasvun ja kiitollisuuden ja kirjoitin niistäkin. Arvioin kirjoittamistyyliäni kirjailija Jussi Matilaisen tukemana ja kirjaprosessin aikana sain paljon tukea kustantajaltani Päivi Peltoniemeltä. Rakas mieheni on tukenut minua kaikissa kirjaprosessin vaiheissa. Minulla on monta syytä olla kiitollinen.

Kirja tuli painosta toissapäivänä. Oli melkoinen kokemus avata Postin tuomat paketit ja ymmärtää, että tässä ne minun hengentuotteeni ovat. Että tässä on minun eromatkani. Että ehkä joku, joka kulkee myös sitä samaa erokipuilun mustaa polkua, saa tästä myötätuntoa ja rohkaistumista jaksaakseen sen helvetin läpi ja löytääkseen taas ilon ja tasapainon elämäänsä. Että kaikelle löytyy lopulta isompi tarkoitus, kuin mitä aluksi osasi ymmärtää.

Heli Kataja
Kirjoittaja on Pohjanmaan Kirjailijoiden varapuheenjohtaja, runoilija ja sairaanhoitaja Seinäjoelta.

Mun pitää varmaan nyt mennä -kirja

Kirjallisuusterapeuttisessa kasvuryhmässä tehtävänä oli valita kymmenien pöydälle levitettyjen taidepostikorttien joukosta kaksi: hyvä ja paha kuva. Ohjeeksi tuli kirjoittaa ensin viitisen minuuttia hyvästä kuvasta ja sen jälkeen toiset viisi minuuttia pahasta kuvasta.

Harjoitus jatkui niin, että oli kirjoitettava uudelleen hyvästä kuvasta kuin se olisikin ollut paha kuva ja pahasta kuvasta kuin se olisi ollut hyvä. Hetken jouduit räpyttelemään silmiä, että tavoitit kuvasta synkkien ja armottomien aaltojen takaa myrskypilvien lomasta pilkottavan valon: toivon säteet.

Harjoituksen tarkoituksena oli havahduttaa huomaamaan, ettei yksiselitteistä hyvää tai pahaa ole, vaan molemmat ovat aina läsnä. On vaikeaa tunnistaa pahuutta, jos mukana ei ole ripaus hyvyyttä ja päinvastoin. Molempia tarvitaan. Viime kädessä on itsestäsi kiinni, kumman haluat tehdä näkyväksi, kumpaa korostaa.

Ryhmässä keskusteltiin kirjoittamisen jälkeen tehtävien herättämistä ajatuksista. Omia kirjoituksia sait lukea ääneen sen mukaan, paljonko itse halusit muille jakaa. Kirjoitettuja tekstejä ei milloinkaan arvostella. Sen sijaan kommentoitiin vain sitä, mitä kuultu teksti tai harjoitus juuri sinussa itsessäsi herätti. Saatoit kuulijana yllättyä aivan erilaisesta tulokulmasta tehtävään tai ehkä kuulit lukijan tekstissä jotakin sellaista, jota kirjoittaja itse ei ollut huomannut kirjoittaessaan. Parhaimmillaan lukijan ja kuulijan välillä syntyi vuorovaikutus, jossa kumpikin osapuoli oli sekä antajana että saajana.

Rakentavan kritiikin antamisesta puhutaan luovan kirjoittamisen yhteydessä. Vaan kehittääkö kielteinen palaute kuitenkaan tekstiä ja kirjoittajaa eteenpäin? Ihmisen alitajunta toimii kuten taksiautoilija. Jos ohjeistat, ettet ole menossa Laihialle etkä Ylistaroon, päädyt joko umpimähkäiseen paikkaan tai auto ei hievahdakaan. Varmimmin pääset perille, kun kerrot ainoastaan, minne haluat. Se, mihin et halua, on epäoleellista.

Riippumatta siitä, pyydätkö palautetta kirjoittamastasi puheesta merkkipäiville, auton myynti-ilmoituksesta, reklamaatiokirjeestä rakennusfirmalle, novellin käsikirjoituksesta ja niin edelleen, miten paljon enemmän sekä lukija että sinä kirjoittajana voittekaan toisiltanne saada, jos kommentteja pyytäessäsi kerrotkin haluavasi vain tiedon, mikä tekstissä oli hyvää, mikä erityisesti kosketti, oliko ehkä jotakin, mitä lukija ei ymmärtänyt tai oliko jotakin, mitä hän haluaisi lisää.

Lukija keskittyy silloin tekstisi vahvuuksiin. Hän lukee sitä kuin katsoessaan hyvää kuvaa. Palautetta antaessaan lukija automaattisesti opastaa sinut juuri siihen suuntaan, johon haluat kirjoittamisesi kanssa kulkea. Et päädy Närpiöön, jos olet Vaasaan menossa. Hyvä kritiikki rohkaisee kasvua kitkemisen sijaan.

Jos pyynnöstäsi huolimatta saat vain kielteistä palautetta, mieti, mitkä lukijan motiivit ovat. Miksi lukija haluaa katsoa pahaa kuvaa? Jos lukija haluaa keskittyä vain siihen, mikä tekstissäsi on huonoa, haluaako hän todellisuudessa sinun kehittyvän kirjoittajana? Kenties hän kokee sinun kehittymisesi itselleen uhaksi. On myös ihmisiä, joilla on hyvät aikomukset, mutta he vain vaikuttavat haitallisesti kirjoittamiseesi. Voit miettiä, onko tällainen palautteenantaja sinulle se
oikea lukija. Sinä itse päätät, keskitätkö voimavarasi tekstisi kehittämiseen vai sen puolustamiseen ja miettimiseen, onko lukija oikeassa.

Kuten hyvän ja pahan kuvan katsomisessa, voit tekstiä kirjoittaessasi keskittyä joko sen heikkouksiin tai vahvuuksiin. Cherokee-intiaanien tarinan mukaan meillä jokaisella on sisällämme sekä musta että valkoinen susi. Se susi voittaa, jota ruokimme. Kaikkea karheutta teksteistä on kuitenkaan turha yrittää poistaa. Epätäydellisyyksiä jää aina. Vaillinaisuuden läsnäolon voi hyväksyä, sillä ilman sitä ei tekstin kauneutta tunnistaisi kauneudeksi.

Mari Kuusisto
Kirjoittaja ohjaa Huojentavan kirjoittamisen ryhmiä, kirjoittaa Me, oman onnemme sepät -blogia sekä työstää puuhellan lämmössä esikoisensa käsikirjoitusta.