Blogi

Kirjasyksy

8/10/2021

Se on täällä taas!

Kirjasyksy. Mikä ihana sana! Vihdoin se saapui. Sen kunniaksi palavat koivut keltaisenaan, haavat viskelevät hövelisti kultakolikoitaan ja varvut punastuvat viimeistä lehteä myöten. Eikä syyttä, on se niin hieno ja upea, kuin riikinkukko uuden pyrstönsä kanssa.

Ilmestyihän niitä kirjoja toki viime syksynäkin, juhlittiin etänä, ostettiin ja luettiinkin. Mutta kun se ei ole sama. Kun on vuodesta toiseen tottunut matkustamaan ainakin yksille kirjamessuille, niin köppäästähän se on ilman olla. Melkein kuin kissa ilman häntää tai metsä ilman puita.

Minulle Turku on jo monta vuotta ollut se oikea messupaikka. Turku on käsitettävän kokoinen, eikä yleensä liian ruuhkainen. Siellä on nuortenkirjailijoiden kotoisa lava ja tutut myyntipöydätkin vuodesta toiseen melkein samoilla paikoilla.

Noin yleisesti kirjamessuilijan on syytä kiinnittää huomiota kahteen asiaan: repun on oltava kyllin iso ja kenkien riittävän mukavat. Tänä vuonna luulin onnistuvani, mutta toisin kävi. Isokin reppu jäi pian pieneksi, kun muistin, kenelle kaikille joululahjakirjoja pitikään ostaa. Ja sitten tuliaiset. Niin ja itsellekin!

Parasta messuilla ovat kuitenkin ihmiset. Siellä tapaan kasvoista kasvoihin ystäviä ja tuttavia, jotka muuna aikana ovat pelkästään somen kautta läsnä. Siellä saan kuunnella kuinka toiset kirjailijat kertovat kirjoistaan ja kirjoittamisestaan. Koen ahaa-elämyksiä, kun kirjailija astuu lavalle ja alkaa puhua: Hänen olemuksensa onkin tuollainen! Tuolla tavalla hän ajatteleekin! Hänkin kokee kirjoittamisen samalla tavalla!

Kirjailijana saan myös välillä kunnian itse esiintyä messuilla. Nuortenkirjailijoiden lavalla ei perinteisesti ole paljon kuulijoita, mutta yksikin on tärkeä. Tänä vuonna sain esiintymisen lisäksi haastatella paria kollegaa. Myös haastattelijan innostuminen on sallittua, mutta täytyy muistaa, että haastateltava on tilanteen tähti. Hänen sanomiselleen ja mielipiteelleen täytyy antaa kaikki tila, sitä yleisö on tullut kuulemaan. Jos haastateltava näyttää kovin jännittävän, on hyvä myös eleillä ja olemuksella kannustaa ja tukea esiintymistä, näin olen ajatellut. Tänä vuonna haastateltavani olivat tosin rentoja ja tottuneita, ei tarvinnut kuin muinaisen raviohjastajan tavoin yrittää pysyä kärryillä ja vauhdissa mukana.

Mutta kirjasyksy, ihana kirjasyksy on siis täällä taas. Aivan kuin elvyttävä sade hiukan liian pitkän kuivan kauden jälkeen. Tähän voi hetkeksi pysähtyä ja nauttia vaan.

Mervi Heikkilä

Kuva: Kirsi Haapamatti

Pikku-Myrna

3/9/2021

Hän seisoo kirjavat kumisaappaat jalassaan, juuri sellaiset, jotka hän oli nähnyt unessaan keskiyön kauhun hetkillä. Oli tullut aika. Evakkoreki kiehui ja kuohui kuin pappilan papupata, kun nääntyneet ihmiset purkivat pahaa oloaan. Toiset taas olivat hiljaa kuin hiiri pyydyksessään, kaula poikki ja roskiin- sellainen tuntui olevan ihmisarvon mitta.

Seison SPR:n turvamiehenä. Ihmiskilpenäkö, käy selkäpiitä karmiva ajatus luupäässäni. Pois tuollaiset ajatukset. Olenhan iso ja pitkä- ja öhöm- komea mies, joten nou hätä. Hoen nou probleemia kaikille muillekin kuin Sampon mainos muinaisilta ajoilta. Ja helekuta kun on vaikeaa olla, ettei sano mitään n******, musta, ulkomaalainen, kurdi, tappaja, raiskaaja.. sillä niitäkin sormieni läpi menee, ja en voi kuin hymyillä leveästi- ja mielessä huutaa Zambou!

Ruokala leftillä, beeds raitilla- tulkkaan väsyneitä ja kireitä ihmispoloja eri suuntiin. Kiire on kamalinta, sillä epäjärjestys on hoidettu lipuin ja lapuin. Onneksi nuo opiskelijat osaa kieltä paremmin- neuvovat kännyköiden kanssa, joita noilla elintasopak.. voi eino, taas se sovinisti nosti päätään. On se suomalaisella lujassa ottaa vastaan somaleitakin, vaikka nimi on melkein sama ja yhtä hassu kieli. Väärä väri, sanoi maalari, kun maalipönttö tipahti päähänsä tellingeiltä.

Nyt menen tauolle tuon tytön ja äidin jälkeen. Lapsi on saatava nukkumaan ja tuon äidin minä ottaisin vällyihini, sen verran kauniita ovat nämä rusoposket indokiinalaiset. Kerron nyt sinulle, että en minä tiedä, keitä ja mistä maasta nämä ihmiset lopulta ovat- ei minun saa kertoa. Muutoin tulevat pohojaalaset nuijat mailojen kanssa lätkimään heitä.

Mutta tämä pikku- Myrna, jonka nyt juuri nostan syliini, on kuin pieni sokerikuppi. Turvaan alta polttavan auringon sekin tahtoo. Ja minä koen olevani Mies. Meidän kahvipöydän kupeista tyttö ei pääse nauttimaan edes itämaista teetä. Emännän pelko on katos niinkuin jalat illanvietos, niin paljon se meidän 70 v. mumma- rukka pelkää, että nämä tummaihoiset tulevat ja tekevät hänelle temppunsa.

Minä pyydän anteeksi Luojalta omia pelkojani kaikkea erilaista kohtaan. Niinkuin nyt tätä Myrnaa, jolla ei ole kuin yksi käsi. Silmät sillä on kuin sudenpennulla nälkäisenä. Mutta kun se hymyili mulle, oli kuin sen saappaitten kirjo olisi häikäissyt mun itkuiset silmäni hetkeksi kirkkaaksi.

Kaisu Hildén

Miksi luen kirjoja?

31/7/2021

Paljastan salaisuuden: minulla on yläkertakirja, alakertakirja ja Kuortane-kirja (tätä luen siis vanhempieni luona käydessäni Kuortaneella). Sen lisäksi kesken on myös lehtiä, jotka lojuvat vähän siellä sun täällä.

Minulta kysytään usein, miksi pidän lukemisesta. Voisin vastata tähän litanian lukemisen hyödyistä. Mutta kun pohdin asiaa kunnolla, pohjimmiltaan luen kirjoja itse tekemisen vuoksi. Tätä kutsutaan flow-tilaksi: jotakin asiaa ei tee pakosta tai hyödyn vuoksi vaan siksi, että saa suurta nautintoa asian tekemisestä.

Harvaa aloittaa harrastuksen sen hyödyllisyyden takia

Lukemista voi verrata mihin tahansa muuhun harrastukseen. Harva aloittaa skeittaamisen tai ratsastuksen siksi, että siinä kehittyy tasapaino. Kyllä ihmiset skeittaavat ja ratsastavat siksi, että he saavat siitä jotakin itselleen.

Ihmiset ovat itsekkäitä ja nautinnonhaluisia. Liikuntaakin harrastetaan, koska siitä tulee hyvä olo. Liikunnasta on tietenkin myös muita hyötyjä, kuten lukemisestakin. Lukiessa oppii historiaa, sivistyy, luetun ymmärtäminen paranee, sanavarasto karttuu ja niin edelleen. Nämä ovat harvoin kuitenkaan niitä syitä, miksi lapsi jatkaa harrastusta aikuisuuteen saakka.

Kaikki alkoi iltasadusta

On vaikea kuvitella, että lapsi tarttuu kirjaan pelkästään aikuisen käskystä, ellei ole koskaan päässyt kokemaan sitä tunnetta, mikä lukiessa tulee. Ja tässä vaiheessa voi kysyä, missä aikuisen oma kirja on? Paras tapa näyttää, että lukeminen kannattaa, on lukea itse.

Mallioppimisella on suuri merkitys – samoin ääneen luetuilla tarinoilla. Kun kirjoja lukee ääneen, lapsi saa tunteen siitä, millaista on koukuttua kirjoihin. Minulle luettiin iltasatuja vielä silloinkin, kun osasin lukea itse. On aivan oma hohtonsa heittäytyä tarinan vietäväksi yhdessä toisen kanssa.

Lopulta Lukemisesta tulee tapa siinä missä iltapalastakin. Minulle lukeminen on edelleen osa iltarutiinia.

Luomme kirjojen kautta yhteyden toisiin ihmisiin

Olen iloinen siitä, että meidän perheessä ja suvussa on totuttu lukemaan kirjoja. Tästä kertovat pursuavat kirjahyllyt. Kun vielä kotona asuessani harjasin hampaita, käveleskelin kirjahyllyn edessä tutkien kirjojen selkämyksiä ja mietin, mitä lukisin seuraavaksi – teen tätä muuten edelleen.

Kun tapaan sukulaisiani, puheesta voi kuulla tällaisia lauseita:
”Joko olet lukenut Enni Mustosen uusimman?”
”Eikö Jojo Moyesin kirja ollutkin aivan huippu!”
”Suon villi laulu oli kyllä merkillinen kirja.”

Usein mummolassa käydessäni mummo antaa mukaani kirjan ja toteaa: ”Sinun pitää lukea tämä. Kerro sitten, mitä mieltä olit.” Kun olen lukenut kirjan, keskustelemme siitä yhdessä. Parhaat lukuvinkit tulevatkin läheisiltä, sillä he tuntevat minut parhaiten.

Mitä vastaan, kun joku seuraavan kerran kysyy, miksi luen?

Luen kirjoja, koska saan siitä jotakin itselleni. Jos asian kääntää toisin päin: kirjojen lukeminen harvoin kaduttaa. Lukiessa tuntuu, että ajan käyttää hyödyksi, toisin kuin vaikka puhelimen selaamisessa. Kirjassa on alku ja loppu, ja kun sen on lukenut, on taas yhtä elämystä rikkaampi.

Enni Yli-Hynnilä
Kirjoittajan mielestä lukea voi missä tahansa: rannalla, junassa, ruokatunnilla, yökylässä, mökillä, vessassa, pihalla ja lääkärin odotushuoneessa.

Musta-valkoinen maailma - Uusmoralismin aika?

29/6/2021

Olen syntynyt kauan sitten 40-luvulla, elänyt kiihkeän nuoruuden 60-luvulla, jolloin maailma alkoi avautua, ylioppilaat ottivat kantaa ja valtasivat ylioppilastalon, tulivat mini-minimekot ja värit! Ah niin kirkkaat, ihanat värit 50-luvun anemian tilalle. Ja musta-valkoinen OP-muoti. Meillä oli kanarialinnun keltainen katto ja resedanvihreä lattia, ihanan keltainen ruokapöytä ja kirjahylly ynnä värikästä emalia.

Sitten tuli jotain vielä vapaampaa! Tuli märkä 70-luku. Alkoholista tuli luvallinen seurustelujuoma. Kutsuilla tarjoiltiin drinkkejä: Mustaa ryssää, Valkovenäläistä (mitähän Putin ja Lukašenka sanoisivat), Kampiakselia, Lentoemännän cocktailia ja muuta. Tanssiravintolassa naiset tilasivat championia tai camparia jäämurskan kanssa tai votkalla vahvistettuna Lentoemännän cocktailina.

Olin 70- ja 80-lukujen vaihteessa töissä mm. kunnallisliiton kulttuuritoimistossa Helsingissä. Sidosryhmätapaamisia ”virvoketarjoiluineen” oli pilvin pimein! Olin myös usein juhlapuhujana siellä ja täällä, ja töiden jälkeen mentiin kaljalle lähikapakkaan, johtajilla oli pitkät, kosteat lounaat ja niin edelleen. Jos oli valtakunnallinen tapahtuma, vaikkapa Kirjastopäivät tai Kansalais- ja työväenopiston valtakunnallinen kokous, paikkakunta tarjosi ruhtinaalliset tarjoilut vastaanotolla.

Sitten se loppui. Tuli 80-luku, jota alettiin kutsua uusmoralismin vuosikymmeneksi. Kunnat alkoivat säästää tarjoiluissa. Korkeintaan perunalastuja ja valkoviiniä, sillä hyvä. Puhuttiin, että oli moraalitonta pämpätä kunnan laskuun.

Sitten tuli 90-luku. Suomen ”itseaiheutettu” lama. Kiinteistöjen arvon lasku, velkojen kauheat korot, meilläkin 18 %, vuosikymmenien velkavankeudet jne. Kukaan ei enää edes unta nähnyt tarjoiluista, hyvä kun oli leipää lapsille. Minustakin tuli dekkarikirjailija, kun piti tehdä päivätöitten lisäksi työtä myös illalla ja viikonloppuna. Sellaista työtä, joka oli suhteellisen hiljaista. Harkitsin myös seksipuhelimen vastaajaksi ryhtymistä. Minulla kun oli hyvä puhelinääni.

Nyt on tultu uudenlaiseen moralismiin. Kaikki on niin sormi pystyssä varottavaa. Ei saa sanoa mustalainen, ei neekeri, ei mulatti häävin intiaanikaan. Minä törmäsin henkilökohtaisesti tähän, kun tein sopimuksen e- ja äänikirjoista ison kansainvälisen kustantamon kanssa. He lukevat älläntikun kanssa tekstiä ja kaikki, joka mahdollisesti herättää jonkun närkästystä, pitää siivota ja siistiä. Ei auta, vaikka sanon, että satamajätkä ei puhu noin, tai paperimies puhuu näin. Ei, kaikkien täytyy suoltaa moraalisesti ja poliittisesti korrektia kieltä. – Voi olla, että moralismi tunkeutuu taas kirjastoihinkin, ja täytyy poistaa hyllyistä kaikki paheksuttavia sanoja sisältävä kaunokirjallisuus.

Jos mitään ei saa enää määritellä, millaista on hajuton, mauton ja yltä päältä korrekti kirjallisuus?

Omalle kohdalleni sattui tapahtuma elävästä elämästä eteläpohjalaisessa kaupungissa. Olin keskiasteella opettamassa kulttuurikasvatusta ja otin ilman muuta kirjallisuuden yhdeksi painopisteeksi. Annoin oppilailleni yhden dekkarini juonikaavan analysoitavaksi, kun oli ensin puhuttu rakenteesta jo Aristoteleesta lähtien. Tullessani pääsäisloman jälkeen kouluun esimieheni tuli kuin myrskyn merkki puhuttelemaan minua. Oppilaani äiti on tehnyt minusta rikosilmoituksen poliisille, koska olen antanut keskiasteen oppilaille sopimatonta materiaalia luettavaksi. Esimiehen lisäys syntikuormaani oli, että olen myös markkinoinut tunnilla kirjaani!

Kirja oli muutaman vuoden takainen, joten markkinointi tuntui liioittelulta, varsinkin kun olin lahjoittanut jokaiselle kirjan… Minun piti kuulemma kerätä pois kirjat, jotka olin heille antanut ja laatia vastine rikospoliisille äidin kanteluun. Hetken piru kiusasi minua, että vihjaanko vaikka Iltasanomille, että tekevät jutun Etelä-Pohjanmaan moralismista. Sitten säälin esimiestäni ja luovuin ajatuksesta. Sen sijaan selitin, että äidinkielen opettajien liittokin oli pitänyt kirjojani sopivina, kun niissä on mm. hyvää kieltä. Ja tämä tapahtui Minun Pohjanmaallani, ei sentään onneksi Härmässä!

Koska paljon kirjoitetaan nykyään Venäjästä ja Putinin moraalista, kerrottakoon vielä itseäni hämmentänyt kannanotto. Olen viestitellyt inkerinsuomalaisen ystäväni, miehen kanssa, jonka suku on muuttanut 1700-luvulla Inkerinmaalle Kuopion lähiseudulta. Isä ja äiti olivat kärsineet Stalinin vainoista, mies itse sen sijaan oli menestynyt lentokoneinsinöörinä ja valtion palveluksessa, mutta muuttanut Suomeen erottuaan ja saadakseen kunnollista hoitoa toiselle lapselleen.

Olimme keskustelleet myös, millainen on jo Aristoteleesta lähtien ollut sankarin persoona länsimaisessa kirjallisuudessa. Ei ympäri hyvä ja hyveellinen, se ei kiinnosta lukijaa tai näytelmän katsojaa, vaan sellainen, jossa on vikoja ja huonoja puoliakin, mutta joka siitä huolimatta tekee sankarin tekoja. Inkerinsuomalainen, neuvostoaikaisen kasvatuksen saanut ystäväni ei voinut hyväksyä tällaista määritelmää. Sankari voi olla kuulemma vain täydellisen hyvä ja nuhteeton. – Herra Putinhan esittää erilaisissa propagandakuvissaan lihaksikasta sankaria, joka tekee milloin minkäkinlaisia urotekoja.

Heleena Lönnroth

Kuka pelkää Uppo-Nallea?

31/5/2021

Uppo-Nallesta on tullut julkkis: ainakin Helsingin Sanomat, Iltasanomat ja Yle uutisoi, kuinka kesäteatteri oli joutunut kovan ryöpytyksen kohteeksi Uppo-Nallesta tehdyn näytelmän takia. Tämä tapahtui ennen ensimmäistäkään esitystä. Koska yleisö oli pahimmillaan uhannut tulla esitykseen pesäpallomailojen ja mätien tomaattien kanssa, tekijät olivat poistaneet tuohtumusta herättäneen kohtauksen. Luonnollisesti tähän oli pyydetty ensin kirjailijan perikunnalta lupa.

Näytelmä perustuu Elina Karjalaisen vuonna 1977 julkaisemaan lastenkirjaan, josta on tehty näytelmäsovitus vuonna 1984. Näytelmässä Uppo-Nalle pelkää peipposia, joten nalle menee eläinlääkärin pakeille saadakseen rohkeusrokotteen. Ohjaajan mukaan näytelmän tarkoituksena oli lieventää lasten lääkäri- ja rokotuspelkoa hauskalla tavalla.

Osa mahdollisesta tulevasta yleisöstä kuitenkin tulkitsi, että näytelmän tavoitteena olisi yllyttää koronarokotuksen ottamiseen. Kohtaus päädyttiin muuttamaan, koska ”mieluummin muutetaan tekstiä kuin otetaan pesäpallomailasta päähän”. Ohjaaja tosin muistuttaa, että Uppo-Nallehan on satuhahmo ja että sen sisällä on vain sahajauhoja.

Neljän aikuisen lapsen äitinä ja kahden mummina osaan jossain määrin eläytyä vanhempien huoleen. Tuntuisi kuitenkin vieraalta ajatukselta, että alkaisin kritisoida näytelmää edes sitä näkemättä ja vain siksi, jos se ei itseäni miellyttäisi. Eihän esitystä ole mikään pakko mennä katsomaan.

Pitäisikö tekstejä ryhtyä varmuuden vuoksi siistimään ja sensuroimaan, ettei vain kukaan loukkaantuisi tai kenellekään tulisi paha mieli? Aurora Rämö (Suomen Kuvalehti 11.12.2020) kertoo Teatterikorkeakoulun opiskelijoista, joiden on ollut vaikeata lukea Shakespearen Romeota ja Juliaa ja Hamletia. Koulun lehtorin mukaan ”opiskelijat ovat tuoneet ilmi, että on väkivaltainen kokemus laittaa heidät yksin kotiin lukemaan teoksia, jotka edustavat raiskauskulttuuria”. Myös tiettyjen, normaalissa levityksessä ja yli 15-vuotiaille sallittujen elokuvien näyttämistä oli kritisoitu muun muassa siksi, koska opiskelijoita ei ollut etukäteen varoitettu, että jotkut kohtaukset voisivat tuntua ahdistavilta.

Eikö taiteen tehtävänä ole nimenomaan näyttää maailmaa eri näkökulmista? Laura Lindstedtin romaani Oneiron antaa äänen seitsemälle erimaalaiselle naiselle, mikä on nähty ”harmistuttavana, huolestuttavana ja jopa vaarallisena” kulttuurisena omimisena . Kirjoittajan ehdottaessa haastattelua Lindstedt oli kieltäytynyt sillä perusteella, ettei asiassa hänen mielestään ollut mitään ongelmaa, sillä kirjan hahmothan eivät ole todellisia.

Jari Tervo kirjoittaa Matriarkka-romaanissaan Inkerin kansan kohtalosta ja Laylassa kurdinaisesta. Myös tätä on paheksuttu, koska kirjailija on kertonut muiden tarinoita ominaan. Anna-Leena Härkönen (Kirjailija 4/2020) kuitenkin huomauttaa, että jos jokainen kirjailija kirjoittaisi pelkästään itsestään, niin materiaali loppuisi kyllä aika nopeasti. Tervo on samoilla linjoilla: ”kaikki kirjallisuus on kulttuurista omimista” ja ”kuka tahansa saa kirjoittaa mistä tahansa”. Härkönen pitääkin raskaana vallitsevaa ”hyvien ihmisten aikakautta”, jolloin pitäisi koko ajan miettiä sanomisiaan, ettei vain kukaan pahoittaisi mieltään.

Onko sananvapaus ja taiteellinen vapaus alkanut kaventua? Toimittaja Sanna Ukkola ottaa asiaan kantaa kolumnissaan ”Kasvatimme nuoret tynnyrissä ja nyt he luhistuvat vääristä sanoista”. Loukkaantumiseen on matala kynnys ja viattomatkin asiat tulkitaan mielellään pahimmalla mahdollisella tavalla. Ukkola näkee taustalla Suomeen Amerikasta viime vuosina rantautuneen intersektionaalisen feminismin ideologian, jonka fraaseja hänen mukaansa on ryhdytty kopioimaan myös Suomessa.

Pitäisikö muotikäsitteeseen paneutua syvällisemminkin? Viestintäalan vaikuttaja Mikael Jungnerin mukaan ”intersektionaalisesta feminismistä on nopeasti sukeutumassa intersubjektiivinen narratiivi, tai oikeammin lukuisia narratiivija, jotka jakautuvat kahteen pääryhmään, toisaalla pejoratiiviseen ja toisaalla kognitiivisia traditioita distruptoivaan.”

Taidatkos sitä enää selkeämmin sanoa. Yliopistomaailmasta tulleelle käsitteelle löytyy kyllä netistä maanläheisempiäkin määrittelyjä. Lähtökohtaisesti taustalla on vaatimus tasa-arvosta ja siitä, ettei ketään saa syrjiä hänen suuntautumisensa tai taustansa takia. Mutta saako ideologian varjolla sitten suitsia sananvapautta tai taiteellista vapautta? Mielestäni ei. Uppo-Nallen yhteydessä ei kylläkään mainittu epämääräistä intersektionaalisen feminismin käsitettä, mutta samaan herkkähipiäisyyteen tämäkin mielestäni viittaa.

Mikäli ihminen haluaa loukkaantua, siihen löytää aina syitä. Kulttuurisesta omimisestakin löytyy helposti esimerkkejä. Voisin esimerkiksi kauhavalaisena loukkaantua siitä, että muualta kotoisin oleva ammattinäyttelijä esittää eteläpohjalaista. Suuttuvatkohan oululaiset, kun kirjoitan roolihenkilön suuhun sikäläistä murretta? Historiakin on pullollaan kulttuurista omimista. Millä oikeutuksella esimerkiksi John Wayne poseeraa vuonna 1929 Sunday Telegraphin kuvassa kauhavalaispuukko vyötäisillään? Eihän hän taatusti ole täältä päinkään.

Leea Keto

Kuva: Jarmo Vainionpää

Armollinen ja armoton

30/4/2021

Vanhasta kansansadusta Hiiri kissalle räätälinä on useita hitusen toisistaan poikkeavia versioita. Omassa päässäni päällimmäisenä olevassa hiiri lupaa ensin tehdä kissalle takin. Kun se ei onnistu, kissa armollisesti myöntyy vaatimattomampaankin luomukseen. Kerta toisensa jälkeen kissa joutuu pettymään, ettei kankaasta luvattua tullutkaan. Lopulta kissa hermostuu niin armottomasti, että se syö hiiren. Pohjimmainen sanoma lienee siinä, ettei hiiren olisi pitänyt antaa katteettomia lupauksia.

Entä jos katsoisikin satua siitä kulmasta, että hiiri on sankari? Se kirkassilmäisesti uskoo omiin kykyihinsä ja saa kissankin pitkään uskomaan. Niinpä hiiri onnistuu kauan välttämään pedon hampaat ja elämään varsin pitkän elämän, kunnes sitten väistämätön tapahtuu.

Ilmeisen moni kirjoittaja hyötyisi omissa pyrinnöissään siitä, jos pystyisi kirkassilmäisesti uskomaan tekemiseensä ja jaksaisi saattaa tekstiviritelmiä raakavalmiiksi asti. Mutta valtaosa taitaa näytellä tuplaroolia hiiri & kissa ja päästää kissan irti ennen aikojaan. Ainakin minä aika ajoin. Pintapuolisesti materiaalia raaputtamalla odotukset ja lupaukset varsinkin omalle itselle nousevat pilviin, mutta likikään aina varsinkaan kokonainen käsikirjoitus ei kokoonnukaan niin vaivattomasti ja tasokkaasti kuin aluksi saattoi kuvitella. Sisäinen sensori puuskahtelee kärsimättömänä kissana, ettei tule takkia eikä edes kukkaroa, ja kirjoittamisinto lopahtaa. Tämä ei sulje pois sitä, etteikö myös ulkopuolisia kontrollikissoja olisi, mutta kuinka moni teksti pääsee ulkopuolisten silmien nähtäväksi ennen kuin sisäinen sensorimme jo syö koko idean?

Sisäistä sensoriakin tarvitaan, mutta jos se pääsee kovin varhain kehiin, kirjoittajalta jää tärkeätä luovuuden hurmaa kokematta ja siitä kertyvät opit saamatta. Itselläni on vielä julkaisematta vuonna 1997 aloitettu ja kahta vuotta myöhemmin raakamaaliinsa päätynyt romaanikäsikirjoitus. Silloin kaunokirjallisia viritelmiä aloittelevana keltanokkana ei riittänyt taito aihepiirin saattamiseksi pätevästi kansiin asti. Sen tajusin itsekin, enkä ehtinyt lähettää kuin yhteen kustantamoon. Ainekset eivät yli 20 vuodessa ole vanhentuneet pilalle, ja sen aika saattaa hyvinkin tulla, kunhan ehdin. Mutta jo tällaisenaankin näen silloisella kaksivuotisprojektilla merkityksen: Se pohjusti osaltaan ammattitaitoa, jolla muut kirjoittamani teokset ovat päätyneet kustantamokansiin ja näyttämölle.

Aina ei synny takkia. Silti takin tekemisen opettelusta voi seurata muuta hyvää.

Tulin taannoin selanneeksi vanhoja jemmaamiani lehtileikkeitä. Selailu pysähtyi Ilkasta 19.12.2000 irrottamaani kulttuurisivuun, vaikkei siinä mitään omakohtaista ollutkaan vaan yleisemmin täkäläistä kirjoittamisasiaa. Paula Takala oli käynyt tekemässä Vaasassa jutun "Nuorilla kyvyillä on nyt tuhannen taalan paikka". Lähes puolen sivun jutun kuvassa poseerasi ennen muuta Kulttuurirahaston väkeä, ja jutussa olivat äänessä asiamies Irma Rewell, puheenjohtaja Paavo Latva-Rasku ja projektisihteeri Tuija Hirvinen. Oli juuri alkamassa haku 15 - 20 -vuotiaille kirjoittajille Juha Ruusuvuoren proosaryhmään, Jyrki Kiiskisen runoryhmään ja Katri Mannisen draamankirjoitusryhmään. Tavoitteena oli, että nuoret oppivat ja saavat realistisen kuvan kirjailijan työstä.

Ei Kulttuurirahasto siis takkia luvannut, mutta ehkäpä jutun yli 20 vuotta sitten lukeneet latautuivat siihen, että silloiset nuoret räväyttävät pikaisesti suuria läpimurtoja. Vaikka hyvin tiedän, kuinka ohdakkeinen tie todella lahjakkaillakin kirjoittajilla saattaa olla esikoiskirjailijuuteen, ainakin itse nyt jutun luettuani rupesin miettimään, ketkä alueen 35 - 40 -vuotiaista kirjailijoista ovat kyseisen koulutuksen satoa.

Kätköistäni myöhemmin vastaan tulleesta uutisleikkeestä selvisi, että 5.1.2001 päättynyt haku tuotti 105 hakemusta. Valittuja oli 20, joista kuusi päätyi proosaryhmään, seitsemän runoryhmään ja seitsemän draamankirjoitusryhmään, kohtaamiset myöhemmin samana keväänä Vaasassa, Lapualla ja Seinäjoella. Riman ylittäjistä seitsemän oli Vaasasta. Kahden kirjoittajan paikkakuntia olivat Kauhava, Seinäjoki, Ylihärmä ja Ylistaro. Yhteen osallistujaan ylsivät Alajärvi, Ilmajoki, Laihia, Mustasaari ja Nurmo. Vain muutaman kurssilaisen nimi oli minulle entuudestaan tuttu - ja ryhdyin uteliaisuuttani googlettamaan kurssille valittuja silloisia nuoria. Vaikka nimet olisivat kahdessa vuosikymmenessä saattaneet osin muuttua, luullakseni löysin käytännössä kaikki. Tämänhetkinen kaunokirjallisten teostensa yhteissaldo taitaa rajoittua yhteen Mediapinnan kansissa ilmestyneeseen runokokoelmaan, mutta monenlaisia muita hienoja ja tärkeitä elämänuria tuli vastaan roppakaupalla. Ihan mutuna veikkaan, että usea on myös muussa elämässä merkittävästi hyötynyt edellä kuvatun kirjoittajakoulutuksen annista. Eikä 40 vuoden merkkipaalunkaan jälkeen ole ollenkaan myöhäistä aloittaa kirjailijan uraa.

Ilmeisesti mikä tahansa kirjoittajakoulutus tuottaa piilevää henkistä pääomaa, jota ei pystytä mittaamaan julkaisujen tai palkintojen määrillä tai muulla vastaavalla. Lisäksi saattaa olla jopa niin, että vuonna 2001 kurssilta karsiutuneesta 85 kirjoittajasta useampi sai sysäyksen näyttää, että kyllä minäkin, vaikkei kurssille huolittukaan. Vaikkei minulla ole tietoa hylättyjen nimistä, ylipäänsä monen kirjoittajan käyttövoimana on tarve näyttää, ja parhaat lopputulokset taitavat syntyä, kun tiettyä peruslahjakkuutta maustetaan armottomalla yrittämisellä.

Armottomuuttakin väitän siis kirjailijan tarvitsevan, mutta se nykyisin taitaa olla itsestäänselvyys. Kuitenkaan armollisuus joissakin vaiheissa ei sulje pois tai tee tyhjäksi armottomuutta. Pikemminkin armollisuus itselle mahdollistaa jaksaa armottoman ankarat työvaiheet toisaalla vähän samaan tapaan kuin lepo huippu-urheilussa.

En siis nyt kysy, olenko itselleni armollinen vai armoton. Sen sijaan mietin, olenko oikeissa asioissa armollinen ja oikeissa armoton. Entä sinä?

Jussi Matilainen

Kuva: Kalervo Puskala ARPS SVLM

Ylistys apurahoille

28/3/2021

Aloitin kirjoittamisen uskoakseni pitkälti samalla tavalla kuin moni muukin kirjailija. Ensin tekstiä syntyi iltaisin, viikonloppuisin, loma-aikoina, väleissä. Silloin kun ehti. Esikoisteos teki tuloaan vuosikausia. Toinen romaani alkoi syntyä toisissa väleissä, erityisesti ennen esikoisen valmistumista, kun se oli lepäämässä tai kustannustoimittajalla luvussa. Kolmatta kirjaa varten sain apurahaa ja huomasin, että lyhytkin apurahakausi voi olla merkityksellinen. Huolellinen suunnittelu, rakennekurssi ja vertaistuki olivat toki myös äärettömän tärkeitä tekijöitä käsikirjoituksen nopeassa synnyssä, mutta lyhyt kirjastoapuraha mahdollisti ensimmäisen version takomisen kahdessa kuukaudessa. En usko, että teksti olisi muotoutunut niin valmiiksi ja niin eheäksi ilman mahdollisuutta keskittyä pelkästään kirjoittamiseen.

Viime vuonna sain puolivuotisen työskentelyapurahan romaanin kirjoittamiseen Suomen Kulttuurirahaston Keski-Pohjanmaan rahastolta. Puolen vuoden varrelle mahtui paljon kaikenlaista sattumusta, ei niistä sen enempää tässä, mutta ilman apurahaa en olisi voinut haaveillakaan paneutuvasta kirjoittamisesta. Puoli vuotta tuntui alkaessaan loputtomalta mutta lopulta sekin päättyi. Tekstiä syntyi välillä hurjalla vauhdilla, välillä hitaampaa. Rakenne muotoutui, hahmot kehittyivät, aloin ymmärtää mitä halusin sanoa. Heinäkuussa aloitettu käsikirjoitus sai joulukuun loppuun mennessä muodon, jota kehtaan kutsua ensimmäiseksi versioksi. Käsikirjoituksen äärellä seisahtuminen vetää hiljaiseksi, koska kolme sataa liuskaa ei synny noin vain.

Jos jotain apurahatyöskentely on opettanut, niin sen, miten paljon oma kirjoittamiseni pohjaa ajatteluun ja henkisiin prosesseihin. Apuraha ei mahdollista pelkästään koneen ääressä istumista ja näppäimistön ajoittain lähes maaniseksikin yltyvää paukuttamista. Apuraha mahdollistaa sen, että voi välillä sulkea silmänsä ja antaa ajatusten viedä. Voin katsoa suljettujen luomien takana käsikirjoituskohtaukseni elokuvaversiota ja ohjata sen uudelleen ja uudelleen ennen kuin olen kirjoittanut kohtauksesta sanaakaan. Apuraha mahdollistaa taustatyöhön uppoutumisen, toisinaan jopa siihen unohtumisen, sekä ideoiden pallottelun, rivien tuottamisen, sanojen poistamisen, haukottelun, syömisen, metsässä kävelyn, käsikirjoituksesta puhumisen kollegan kanssa.

Ne hetket, joita en vietä koneen ääressä, taitavat olla kirjoittamisen kannalta tärkeimpiä. Kun työväline ei ole läsnä, pää toimii eri tavalla. Ajatukset vapautuvat näppäimistön kahleista. Teen luovaa työtä toisenlaisessa ympäristössä, valitsen, rakentelen, innovoin, teen tuotekehitystä ja kokeita päänsisäisessä laboratoriossa, jossa on tilaa ja mahdollisuuksia myös yllättäville ahaa-elämyksille. Koneen ääressä suollan tekemäni valinnat ja ratkaisut tekstin muotoon. Konkreettinen tekstin tuottaminen on olennainen osa kirjailijan työtä ja kirjan valmistumisen prosessia, mutta kirja vaatii paljon myös ei-niin-konkreettisia työvaiheita. Tämän hyväksyminen on ollut insinööriminälle joskus hankalaa, koska ajattelutyön tekeminen on helppo sekoittaa tuottamattomaan joutenoloon ja lorvailuun. Todellisuudessa kirjailijan pää ei ole koskaan jouten.

Apurahan avulla sain toteuttaa itseäni kirjailijana. Löysin itsestäni osan, jota haluan vahvistaa, jolle haluan antaa vapaat kädet. Vasta nyt kunnolla ymmärrän, miten tärkeää on saada keskittyä omaan luovaan prosessiin. Se on yhtä tärkeä prosessi kuin muutkin, ja sekin vaatii ajoittain kehittämistoimia. Aina välillä omia prosessejaan on hyvä tarkastella ja analysoida: mitä voin tehdä paremmin, mikä on muuttunut ja miksi, mitä teen nykyään eri tavalla kuin ennen, mikä toimii minulle, mitä haluaisin muuttaa. Minä muutun vuosien varrella, myös kirjoittamiseni muuttuu. Milloin kirjoittajalla on aikaa tarkastella näitä asioita ja syventyä prosessityöskentelynsä hiomiseen, jos kaikki aika ja energia kuluu joko muuhun elämästä selviytymiseen, tai jos kirjoittamiseen tarvittava aika ja energia täytyy yksinkertaisesti varastaa muualta?

Apuraha mahdollistaa paitsi kirjallisen työskentelyn, myös kirjailijan hyvinvoinnin ja kehittymisen. Kauan eläkööt apurahat!

Mia Myllymäki

Kuvaaja Sonja Hagström

Kirja - ajanviete, elämys vai työkalu?

1/3/2021

Kulttuurihyvinvointi – aikamoinen sanahirviö, mutta oi, mikä sisältö!

Sinä, lukija, tiedät että hyvien kirjojen jälkeen et ole enää entisesi. Olet kyllä itsesi kaltainen, vanhasta tuttu, mutta pysyvästi hieman erilainen, paikallasi liikahtanut. Itse asiassa melkein kaikki kirjat ovat maailmaa muuttavia, samoin melkein kaikki veistokset, valokuvat, maalaukset, teatteri- ja tanssiesitykset ovat sellaisia. Aina kun taide koskettaa meitä, se samalla myös muuttaa meitä.

Parhaat taidekokemuksensa muistaa pitkään, jotkut ikuisesti. Minä tavoitan vieläkin tyhjyyden tunteen, jonka vallassa tuijotin nyky-yhteiskuntamme tiivistänyttä videoteosta Seinäjoen taidehallissa. Muistan kaupunginteatterissa vavahduttaneen liikutuksen, kun pitkän näytöksen päätteeksi Koskelan Alma viipyi yksin näyttämöllä.

Erityisen hyvin muistan ne mielenmyrskyt, joihin Jane Eyre ja herra Rochester minut eräällä anoppilassa vietetyllä kesälomalla saattoivat, tai ne pauhut ja kuohut, jotka puskivat sivuilta Chris Cleaven toisen maailmansodan Lontooseen sijoittuvassa Sodassa ja rakkaudessa, hunajan tuoksut ja epätoivon Maja Lunden muutaman vuosisadan kattavassa Mehiläisten historiassa. Sen kirjan jäljiltä muuten muuttui koko maailmankuvani, tapa, jolla katson ympärilleni. Kaikesta tuli jatkumoa, enteitä ja jäänteitä.

Kirjallisuuden monipuolista vaikutusta lukijaansa on tutkittu ja pidetty esillä ehkä taiteenlajeista eniten. On havittu, että kirjaa lukiessa aktivoituvat aivoissa samat aivoalueet kuin silloin, jos tekisin todellisuudessa kirjassa kuvattua asiaa; jos siis luen onnistunutta kuvausta juoksemisesta, se on aivojen ja oppimisen kannalta hieman sama kuin varsinainen juokseminen. Tunnen lihasten kiristyvän, hengityksen puuskuttavan, aistin yhtaikaisen ylpeyden saavutuksesta ja siihen liittyvän vienon epätoivon. Luettuani juoksemisesta ymmärrän juoksijaa paremmin. En ole aivan elänyt toista maailmansotaa, mutta Cleaven kirjan – ja lukuisia muita – luettuani, ymmärrän asioita hieman samoin kuin siellä todella eläneet. Kirjallisuus todella muuttaa meitä, se kehittää meidän empatiakykyämme ja parantaa hyvinvointia monin muin tavoin.

Nyt palataankin siihen sanahirviöön, kulttuurihyvinvointiin. Tarkemmin ajateltuna se on kukoistava, lempeä sana, sillä se pitää sisällään elintärkeän signaalin: kulttuuri luo hyvinvointia.

Kulttuuri ei ole kivaa, ei pelkästään, eikä kulttuuri ole rahareikä, ei ainakaan. Kun kulttuurista puhutaan rahan kautta, se supistetaan yhdeksi kapeaksi ulottuvuudeksi, vaikka siinä on lukemattomia muita tasoja. Kulttuuri ja taide ovat yhdessä hahmoton, suorastaan ameebamainen ulottuvuus, joka kietoutuu saumattomasti joka puolelle ympärillemme ja vaikuttaa meihin. Kulttuuri ja taide luovat hyvinvointia, vähentävät yksinäisyyden kokemusta ja tuo ymmärrystä sekä maailmasta että ihmisestä itsestään. Panostusta taiteeseen ja kulttuuriin on vaikea mitata rahassa, koska samalla tavoin kuin hengitämme sisään happea ja ulos hiilidioksidia, kulttuuriin kuluu rahaa ja seurauksena tulee hyvää oloa, ajattelun aihetta, keskustelun pohjaa, kosketuspintaa, oivalluksia, elämyksiä.

Ehkä kulttuuria kuitenkin pitäisi mitata myös rahalla, sillä taidetta ja kultturia voidaan myös käyttää työkalun lailla tietoisesti luomaan hyvinvointia. Voiko kirjallisuuden avulla vähentää vaikkapa ahdistusta, masennusta tai surua? Voiko kirjallisuus empatiaa lisäämällä estää inhimillisiä tragedioita ja vähentää siten yhteiskunnalle niistä koituvia kustannuksia? Jospa olisi syytä tutkia, kuinka monta koulukiusaamistapausta vähemmän on luokalla, joka koulutehtävänä lukee aiheesta kertovan romaanin, vaikkapa Henry Ahon Arvet tai Antti Röngän Jalat ilmassa. Tai kuinka paljon vähemmän käyntejä depressiohoitajalla tarvitsevat ne masentuneet, jolle tarjotaankin käyntien lisäksi myös kuukausittaista lukupiiriä.

Olen kirjoittanut parikymmentä kirjaa, mutta väitöskirja on vielä tekemättä. Ehkä vielä tulee senkin aika.

Henna Helmi Heinonen

Kirjeenvaihdosta

31/1/2021

Koska olet viimeksi kirjoittanut kirjeen? Siis sellaisen, joka kirjoitetaan käsin, suljetaan kuoreen ja päälle liimataan postimerkki. Lapsena minulla oli toistakymmentä kirjekaveria. Osalle kirjoitin nopsaan vain yhden sivun mittaiset kuulumiset ja liitin mukaan tarroja, karkkeja, heppojen kuvia tai muuta helposti mukaan sujahtavaa pikkusälää. Toisille kirjekavereille taasen kirjeen valmistelu otti pari päivää. Vaihdoimme pitkiä sepostuksia, joissa saatettiin pohtia syvällisiäkin teemoja nuorten naisten elämänkokemuksen tuomalla viisaudella. Nautin kuitenkin suunnattomasti kaikista kirjeistä ja kirjeiden kirjoittamisesta.

Nykyisin minulla ei ole yhtäkään kirjekaveria. Sen sijaan yhteydenpito ystäviin, sukulaisiin ja kylän miehiin on siirtynyt verkkoon. Somessa on helppo kulkea muiden elämän mukana. Koko maapallo on taskussa mobiilisti. Kuulumiset voi näpytellä nopeasti pikaviestimiin tai jättää ääniviestin odottamaan kuulijaansa. Kokonaisia lauseita voi korvata hymiöillä, meemeillä, giffeillä. Videopuhelut tuovat yhteen paitsi kokoustavat työntekijät, myös kokonaiset perheet ja muut rakkaat. Viestiä ei enää tarvitse kirjoittaa paperille. Sana ei välttämättä jää elämään, vaan tuhoutuu bittiavaruuteen.

Maailma muuttuu, kuten sen kuuluukin. Kieli muuttuu. Viestintä muuttuu. Maailma myös pienenee. Voit ottaa yhteyden valtameren taakse tuosta noin vain. Jos jossain sattuu jotain kamalaa, me saamme siitä tiedon lähes välittömästi. Tähän kaikkeen tottuneena tuntuisi mahdottomalta odottaa kuukausia rakkaittensa kuulumisia saapuvaksi musteena paperilla. Kirjeen matka olisi paitsi hidas, myös epävarma. Mitä jos kirjeitä valtameren yli rahtaava laiva uppoaa? Karhu syö posteljoonin metsässä. Maantierosvot ryöstävät postilaukut suurien setelien toivossa.

Tykkään lukea teoksia, joihin on koottu vanhaa kirjeenvaihtoa. Vanhojen kirjeiden sisältö on usein harkittua ja hiottua. Monesti kielikuvat ovat huikeita. Ihailen, miten esimerkiksi rakastavaiset ovat kertoneet toisilleen paljon sanomatta kuitenkaan mitään suoraan. Mitä vanhempaa kirjeenvaihtoa luen, sitä paremmin ymmärrän, miten ihmisten surut ja ilot pysyvät samanlaisina, vaikka aika muuttuu. Kirje vie matkalle. Se tuo lähettäjän ja vastaanottajan luoksesi henkilökohtaisesti. Kirjeen avulla tavoittaa pienen palan jo kadonnutta maailmaa.

Tässäkin tapauksessa suutarilla on kengätön lapsi. Kuten sanoin alussa, minulla ei ole yhtään kirjekaveria. Minun lapsillani ei ole yhtään kirjekaveria. Samaan aikaan murehdin globaalin pandemian, ilmastonmuutoksen, nälänhädän ja muiden rinnalla, miten lasten ja -nuorten taito kirjoittaa, sanavarasto ja mielikuvitus voivat, kun enää ei edes kirjeitä kirjoitella. Entä mitä minusta itsestäni jää tulevaisuuden sukututkijalle tai historiafanille? Ei ainakaan kirjeitä! Ehkä hän istuu selkä köyryssä kirjaston ikkunattomassa takahuoneessa lukemassa antiikkiselta laitteelta sometilejäni, kuin mikrofilmejä konsanaan.

Pirita Nurmi

Kuusi (+ 1) näkökulmaa kirjoittajan elämään

4/1/2021

Tiedättehän meemin, jossa viidellä kuvalla kerrotaan, mitä eri tahot – ystävät, vanhemmat, sidosryhmät, henkilö itse – kuvittelevat ammattilaisen tekevän. Meemin kuudes kuva paljastaa, mitä ammattilainen omasta mielestään tosiasiassa tekee. Olen harjaantuneempi kirjoittajana kuin meemien tekijänä, joten härskisti varastin somenuorisolta idean toteutettavaksi sanallisessa muodossa. Tässä kirjallinen katsaus siihen, mitä eri ihmiset uskovat, että minä kirjoittajana teen.

Ystävät – siis sellaiset ystävät, joilla ei ole omia kirjallisia ambitioita – arvelevat, että kirjoittajana elän satumaailmassa, jossa hengailen kuninkaiden ja keijujen, yksisarvisten ja avaruusalusten, velhojen ja sarjamurhaajien kanssa. Ystävät eivät koskaan näe minua tietokoneen ääressä, joten he olettavat, että tekstit (joiden olemassaolosta tai olemaantulosta he eivät ole täysin vakuuttuneita) syntyvät ilman näppäimistökosketusta. Luonnollisesti ystäväni pitävät itsestään selvänä, että kirjoittaminen on minulle hyvin, hyvin helppoa, ja siksi he paheksuvat suunnattomasti sitä, että lyhyeen viestiin vastaaminen ei suju minulta minuuteissa vaan viikoissa.

Vanhemmat uskovat, että istun yksinäni raihnaisessa töllissä, jonka seinälautojen raosta vetää ja katon rei'istä sataa sisään. Pöytä huojuu ja kirjoitan pergamentille sulkakynällä, mutta rahat ovat loppu, joten en voi ostaa lisää mustetta. Tiedoksi äidilleni: kirjoitan läppärillä, sisälämpö on standardin mukainen 21 astetta, mutta villasukille on silti tarvetta. Väitän, että aivoni joutuvat käyttämään niin paljon energiaa, ettei lämpöä riitä varpaisiin asti.

Yhteiskunnan näkökulmasta kirjoittaja on elitistinen intellektuelli, jonka päämääränä on kyseenalaistaa vallitsevia rakenteita. Parasta olisi, jos kirjoittajien hengentuotteet kulkisivat ennakkosensuurin läpi, jotta niiden kriittisyyttä voitaisiin karsia, arveluttavia moraalisia malleja sensuroida ja eritoten pystyttäisiin valvomaan, että tekstit antavat yhteiskunnasta ja vallitsevasta todellisuudesta riittävän mairittelevan kuvan. Lisäksi kaikki hullutukset, kuten tulevaisuusvisiot, vaihtoehtoiset todellisuudet sekä historian tapahtumien uustulkinnat, on syytä saada kitkettyä pois. Vain realistisen maailman kuvaaminen edullisessa valossa on yhteiskunnan näkökulmasta olennaista.

Lukijat luulevat, että tekstit valuvat jumalallisen inspiraation voimalla kirjoittajan sormista näppäimistölle. Koska lukija saa kahlattua keskivertokirjan muutamassa tunnissa, hän otaksuu, ettei sen kirjoittamiseenkaan mene kovin kauan. Äkkiäkös sitä naputtelee tiiliskiven, ohuemmista teoksista puhumattakaan! Lukijalta ei myöskään löydy ymmärrystä sille tosiasialle, että hyvää tekstiä hiotaan pitkään ja hartaasti, eikä julkaiseminenkaan tapahdu sormia napsauttamalla. Jos sattuu kirjoittamaan sarjaa, kärsimätön lukija odottaa, että kun vastailmestynyt teos on luettu, seuraava osa on hetikohta kirjakaupoissa. Kannattaa siis välttää kirjoittamasta tekstejä, joille on lukijoita – kuka meistä haluaa joutua näin ahdistavan ajatusmallin vangiksi?

Oma mielikuvani itsestäni kirjoittajana on kiiltokuva, jonka päälle on ripoteltu korillinen kimalletta. Näen jykevän tammipöydän (en tosiasiassa tunnista tammipöytää pyökkisestä tai mäntyisestä, mutta tammi kuulostaa ehdottomasti luovutta lisäävältä pöytämateriaalilta) ja takkatulen, mielellään brittiläishenkisen yläluokkaisen kartanon, jonka kirjastohuone on pyhitetty vain ja ainoastaan tuhansille nahkakantisille sidotuille kirjoille ja kirjoituspöydälleni. Jättimäisellä pöydällä on antiikkinen kirjoituskone. Kirjoittaessani vallitsee suuri rauha ja levollisuus, teksti syntyy hallitusti, vaikeuksitta ja ennakkoon suunnitellun tarinarungon mukaan.

Perheenjäsenten ja muiden läheisten näkemyksistä ei alkuperäisessä meemissä puhuta – ja hyvä niin. Läheiset nimittäin näkevät liiankin brutaalisti sen, mitä kirjoittaminen tosiasiassa on: tunteja ja tunteja tietokoneen ääressä, ruokapöydässä kirjoittaja on fyysisesti läsnä mutta henkisesti jossain toisessa rinnakkaistodellisuudessa, tekstit tulevat uniin, ja niiden henkilöistä puhutaan kuin hyvistä ystävistä. Ja kun tarinan idea syntyy tai inspiraatio iskee, kirjoittaja tarttuu saman tien kynään, näppäimistöön, puhelimeen tai nauhuriin ja tallentaa ideansa – vaikka sitten kesken hautajaisten tai ylioppilasjuhlan (anteeksi).

On viimeisen ruudun aika: mitä minä kirjoittajana tosiasiassa teen?

Todellisessa elämässä kirjoitan aina koneella. Käsin kirjoittaminen ei ole vaihtoehto, sillä en saa edes itse selvää omasta käsialastani. Istun epäergonomisessa asennossa, olin sitten pöydän ääressä, sohvalla, sängyssä tai missä tahansa muussa kirjoittamiseen sopivassa tai epäsopivassa paikassa. Hyvin usein minulla on tietokoneen kupeessa kupillinen teetä. Ja hetken päästä toinen kupillinen. Ja vielä kolmas, kahdeksas ja kuudestoista.

Tallennan tekstien kopioita säännöllisesti, välillä suorastaan fanaattisen pedantisti. Pahinta, mitä voin kuvitella, on tekstin katoaminen, joten teen kaikkeni, ettei niin kävisi. (Siitä huolimatta tämän tekstin ensimmäisestä versiosta onnistui häviämään yksi kappale. Olen varma, että niillä muutamalla rivillä olin tavoittanut jotain kuolematonta kirjoittajan elämästä.)

Prokrastinaatio on usein koputellut ovelle. On ollut aikoja, jolloin kirjoittamista houkuttelevampaa olisi ollut lajitella parittomia sukkia, jynssätä uunia tai järjestää kirjahyllyn kirjat väreittäin. Tosiasiassa – ja tämä on ihmeistä suurin – alitajuntani on oivaltanut, että minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa vältellä kirjoittamista, tuijottaa tyhjää ruutua tai etsiä inspiraatiota kissavideoista.

Kun istun kirjoittamaan, minä (satunnaisia, mutta säännön vahvistavia poikkeuksia lukuun ottamatta) tuotan tekstiä. Joskus teksti virtaa vaivattomasti, joskus sitä joutuu houkuttelemaan, toisinaan maanittelen ja mairittelen ajatuksia muuttumaan sanoiksi, ja aika ajoin muistutan itseäni siitä, että umpisurkeaa tekstiä voi muokata, mutta tyhjästä arkista saa vain lennokin. Kaiken tämän sisäisen puheen lopputulema on yksi ja sama lause: istu alas ja kirjoita, juuri nyt!

Ja sitten – minä kirjoitan.

Inka Vilén