Kun kirjoitin ensimmäistä kirjaani, odotin sen valmistumista yhtä lailla kuin odotin sitä, että voisin kutsua itseäni kirjailijaksi. Ja katin kontit. Kun kirjasta sitten tehtiin kustannussopimus, painotuore kirja tuli painosta ja löysi tiensä lukijoiden käsiin, tunsin itseni yhtä vähän kirjailijaksi kuin ennenkin. Teinhän päätyökseni ihan muita asioita: opetin, ohjasin muiden tutkielmia ja pyöritin perhe-elämää. Olin opettaja, luennoitsija, ulkomaantyöntekijä, tohtoritutkija ja äiti, mutta että kirjailija? Ehkä sitten toisen kirjan jälkeen.
 
Toinen kirja valmistui, valmistui kolmaskin, ja vielä neljäs. Olin puhujana tapahtumassa, jossa minut esiteltiin lavalle ”opettajana ja kirjailijana”. Oi, se tuntui hienolle, mutta samaan aikaan mietin: Tässä kylässä minut tunnetaan luokanopettajana ja vanhempana, mutta tuskinpa monikaan kertoisi, että juu, se on se kirjailija, tiedäthän. Suomalaisuuteen kuuluu nöyryys. ”Sekin luulee ittestään liikoja!” Mitä nuo kyläläisetkin ajattelisivat, jos rupeaisin itseäni kirjailijaksi kutsumaan! Perustaisin Insta-tilin ”Kirjailija Kati Keski-Mäenpää”. Nauraisivathan siinä jo harakatkin oksilla. Ja silti hymyilyttää, kun paikallislehti ja välillä maakuntalehtikin tituleeraa kirjailijana. Kuka, minäkö? Aivan, minähän se.
 
Mutta milloin kirjoittamisen harrastajasta tulee kirjailija? Kun hän on julkaissut määrän X kirjoja? Kun hän elättää itsensä kirjoittamalla? Siinä tapauksessa maassamme ei kovin montaa kirjailijaa mahda ollakaan, sillä esimerkiksi vain noin puolet Kirjailijaliittoon kuuluvista elättää itsensä kirjoittamalla kirjoja. Kirjailijoista ja toimittajista käytetään usein nimitystä ammattikirjoittaja. Mutta niin kauan kuin kirjoittaminen on rakas harrastus tai sivutoimi muun työn ohella, onko kyse kirjoittamisesta ammattina?
 
Tieteen termipankin mukaan kirjailija on kirjoja kirjoittava ja julkaiseva henkilö. Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi hyväksytään henkilö, joka on julkaissut vähintään kaksi kyllin korkeatasoiseksi arvioitavaa kaunokirjallista teosta. Määritelmät herättävät lisäkysymyksiä. Jos henkilö julkaisee omakustanteita, onko hän kirjailija? Jos henkilö ei hae Kirjailijaliiton jäsenyyttä, voiko hän koskaan kutsua itseään kirjailijaksi?
 
Kirjailijaa voidaan katsoa eri näkökulmista. Hänet voidaan nähdä romanttisena taiteilijamyyttinä, joka luo uutta, on erilainen ja erityinen, jopa outo. Kirjoittaminen on kutsumus ja sisäsyntyinen ominaisuus. Kirjailijaksi synnytään. Hänet voidaan nähdä myös ammattilaisena, joka on saanut koulutusta ammattiinsa, suorittaa erilaisia kirjallisia tehtäviä ja saa niistä palkkansa, joko päätoimisen tai sivutoimisen.
 
Itse kirjoitan kirjoja siksi, että tarinat rakentuvat pääni sisällä, ja luova prosessi kutsuu minua puoleensa. Juoni kehittyy yöllä, muun työn ääressä ja illalla sohvalla istuessa, ja flow-tila vie ajatukset pois kaikesta muusta. On pakko kirjoittaa. Hyvin erilainen kirjoitusprosessi on toisaalta se, kun kirjoitan tieteellistä tutkimusta. Lähteiden etsintä, tiedon rakentaminen, haastattelujen analyysi ja tulkintojen tekeminen on enemmänkin rankan työn tekemistä kuin luovuuden irti päästämistä. Välillä väitöskirjaprosessinkin aikana tunsin suoranaisen innostuksen lennättävän kirjoittamistani, mutta ne hetket olivat harvinaisia.
 
Yksi syy sille, että kirjailijan ammatti-identiteetin kehittyminen on haastavaa, on työskentely ilman työyhteisöä. Kirjailija tekee työtään suurimmaksi osaksi yksin. Ja kuten aiemmin jo mainitsin, hän myöskään hyvin harvoin saa kerättyä koko elantoaan vain kirjoittamalla, vaan suurin osa tekee aivan muuta päivätyötä.
 
Päivästä ja sen hetkisestä työtehtävästä riippuen voisin kirjoittaa käyntikorttiini nimeni eteen opettaja, tutkija, konsultti, suurperheen äiti, kirjoittaja tai hyvänä päivänä jopa kirjailija. Pienellä K:lla. Ammatti-identiteettini on joustava ja yhtä haahuileva kuin sen kantajakin. Yhtenä päivänä yhtä, toisena toista. Ihanaa, että elämä on näin vapaamuotoista ja joustavaa! Eihän minun tarvitsekaan fiksoitua vain kirjailijaksi tai opettajaksi. Kirjailijuus on iso osa identiteettiäni, mutta ei välttämättä ammatti-identiteettiäni. Mikä vapaus! Mikä avaruus! Olla yhtenä päivänä yhtä ja toisena toista.
 
Summa summarum: Aivan hiton sama. Tärkeintähän on kuitenkin kirjoittaminen. Joku kirjoittaa purkaakseen rikasta sisäistä maailmaansa muidenkin koettavaksi. Joku, uskomatonta kyllä, saattaa jopa tienata koko leipänsä kirjoittamalla.  Yhtä kaikki, keskiössä on kirjoittaminen. Sen sijaan, että kokisin itseni kirjailijaksi, koen itseni kirjoittajaksi. Isolla K:lla, ylpeänä. Hannele Huovin sanoin: ”Kirjailijan aivot ovat virittyneet  tarinankerrontaan,  ne  ampaisevat  liikkeelle  kuin  nuorten  miesten mopo.” Kokee mopon ajaja itsensä sitten kirjoittajaksi tai ei.

Kati Keski-Mäenpää

”To flow or not to flow?”

Joskus kirjoittaminen sujuu. Joskus sitä taas voisi hakata päätään näppäimistöön. Erityisesti silloin, jos aikaa olisi, mutta teksti ei kulje. Mutta ei ole lainkaan helpompaa olla kirjoittajana jumissa elämäntilanteessa, jossa kirjoittamisen flow pyrkii ulos sormenpäitä ja varpaita myöten, mutta aikaa ei yksinkertaisesti ole. Jokainen kirjoittaja pystyy varmasti samaistumaan näihin tilanteisiin, joten kirjoitin melko kattavat ohjeet siitä, millä tavalla näitä sudenkuoppia pystyy välttämään.

Ensinnäkin on päästävä eroon häiriötekijöistä. Kotisi on linnasi, joten linnoittaudu sisään. Vaihda lukot ja jätä oveen lappu, jossa vaadit kirjoitusrauhaa. Ohjaa mies ja lapset mummolaan tai naapuriin. Mikäli teillä on kotona autotalli, voi sen yläpuolelle rakentaa pienen huoneen, jonne he voivat muuttaa asumaan, jolloin sinulle jää talossasi kirjoitusrauha. Mikäli asutte esimerkiksi kerrostalossa, häkkivarasto sopii tähän tarkoitukseen mainiosti. Onhan se vähän ahdas, mutta rakkaasi ymmärtävät varmasti, miten tärkeää kirjoittaminen sinulle on.

Toisena on minimoitava tarpeesi keskeyttää kirjoittaminen minkä tahansa syyn takia. Aivan ensimmäiseksi ilmoita työpaikallesi, että olet sairastunut vakavasti, etkä enää pääse töihin. Mielellään johonkin erikoiseen ja vaikeaan tautiin, jotteivat he ala kysellä liikoja. Miten olisi burmalainen napanöyhtä tai etiopialainen varpaanvälimato? Mitä omituisempi tauti, sitä innokkaammin työkaverisi kauhistelevat asiaa keskenään, jolloin sinä jäät sopivasti rauhaan.

Seuraavaksi on huolehdittava, että perustarpeesi tulevat täytetyiksi mahdollisimman helposti. Hamstraa siis kaupasta kaapit täyteen ruokaa, mielellään jotain nopeasti ja helposti valmistettavaa, jottei sinun tarvitse käyttää ruoanvalmistukseen kallisarvoista kirjoitusaikaa. Nuudelit, kaurapuuro ja muut hyvin säilyvät tuotteet ovat uusi paras ystäväsi ruokavaliosi pohjaa ajatellen. Vältä nopeasti pilaantuvia tuotteita, niitä et voi haalia kaappien täydeltä, vaan satsaa kuivamuonaan ja säilykkeisiin. Varmuuden vuoksi on hyvä ostaa myös muutama säkki vessapaperia, nenäliinoja, kurkkupastilleja, särkylääkettä, vitamiiniporetabletteja, puhelimen laturin varajohtoja, korvatulppia ja huulirasvaa.

Varmista seuraavaksi mukavuutesi. Säästöt ovat yliarvostettuja, kun kyseessä on niinkin kriittinen tarve kuin kirjoittajan työhyvinvointi. Siispä kaivele säästötililtä (tarvittaessa yhteiseltä) rahat uuteen sänkyyn, jossa saat nukuttua kuin koiranpentu. Suosittelen sellaista, jossa on katos ja sänkyä ympäröivät verhot. Näin voit pesiytyä mielikuvituksesi kera hautomaan uusia ideoita rauhassa.

Viimeisenä listalla pääsemme tietenkin kirjoittajan tärkeisiin työvälineisiin, joita on syytä hankkia tarpeeksi. Muistilehtiöt, luonnoslehtiöt, kynät, maalit, sormivärit tai mitä ikinä tarvitsetkaan kuuluvat ehdottomasti ostoskoriin. Mikäli käytät alkoholia, on jonkinlainen hätäpullo kirjoitusblokkia vastaan myös tarpeen. Kannattaa kerralla ostaa niitä vaikkapa tusina. Mikäli et juo alkoholia, on tusina hätäpulloja silti hyvä olla varastossa, sillä eihän sitä koskaan tiedä, milloin sitä tarvitsee huikkaa tai vaikkapa polttopulloa. Polttopullolla puolustat kotiasi niin liian innokkailta ihailijoilta kuin tunkeilevilta häiriötekijöiltä.

Kun ylläolevat toimenpiteet on tehty, on aika kirjoittaa. Käytä kaikki valveillaoloaikaisi kirjoittamiseen. Pysähdy vain nukkuaksesi tai hautoaksesi ideoitasi. Pyri olemaan yhtä kirjoittamisen kanssa. Unohda todellisuus. Luo oma todellisuutesi.

”To flow or not to flow.”
 
Tiina Lehtineva

Kirjoittaja on Pohjanmaan Kirjailijoiden puheenjohtaja, kulttuurituottaja ja intohimoinen pyöräilijä, joka opiskelee Kuortaneella liikunnanohjausta ja miettii, minne tuoreen miesystävän voisi piilottaa, kun kirjoittaminen alkaa.

Kasvavan levottomuuden vallassa olen viime ajat seurannut tuntien kasautumista päiviksi, päivien kerääntymistä viikoiksi ja viikkojen yhtymistä sotilaalliseksi ketjuksi, jota mikään tai kukaan ei pysäytä. Viikko viikon perään on hiki ollut valmiina pusertumaan otsalle ja kämmenten nihkeys paljastamaan, että aika on vähissä. Hetki on koittamassa. Enkä minä mahda sille mitään.
 
Lykkään väistämätöntä ensin yhden päivän. Sitten toisen. Kunnes vihdoin lähestyn kohdettani varovasti, laajasti kaartaen. Keksin poiketa reitiltä kylpyhuoneeseen. Pyykithän pitää viikata. Mutta onpa uskomattoman ärsyttävää: mies on jo ehtinyt tyhjätä telineen. Ilahdun oivaltaessani, että sänky on vielä petaamatta. Ryntään makuuhuoneeseen, mistä joudun ensi töikseni häätämään mieheni, joka hyvin ikävää käytöstä osoittaen on jo vetämässä peittoa suoraksi. Saan sängyn kuntoon ja tunnen hien kihoavan ruumiin onkaloistani. Onko nyt aika. Täytyyhän vielä jonkin maitotölkin odottaa taitteluaan tai biojäteastian tyhjentämistään. Tiedän takertuvani olemattomaan oljenkorteen. Mieheni on tänään varsinainen maanvaiva, hän tulee eteiskäytävässä vastaan jätesanko kädessään.
 
Sisuksistani venyy ulos paksu, raskas huokaus. Minun ja sen välissä ei ole enää mitään.
 
Raahaudun työpöydän ääreen. Huomaan, että mieheni on sielläkin. (Todettakoon, että toisin kuin lukija voisi otaksua, minulla on vain yksi mies. Mutta asunnossamme ei ole kovin montaa huonetta.) Kerron hänelle vaisusti Velvollisuudestani, Kohtalosta joka minua odottaa, Tehtävästä joka minun on kohdattava, Jyrkänteestä jolle minun on kiivettävä. Ja mikä kerta kaikkiaan viheliäisintä: toisin kuin milloin tahansa muulloin, hän panee alienit ja tuliaseet saman tien tauolle ja nousee antaakseen minulle tilaa. Minkälaisen empatiakyvyttömän, rasittavan, ymmärryksen puutteesta kärsivän sauvasirkan olen mennyt naimaan?
 
Istuutuessani huomaan, että johtoja pitää korjailla ja koneen asentoa säätää. Näytöllä on kaikenlaista omituista digitaalista roinaa, josta on välittömästi hankkiuduttava eroon. Ja näppäimien välissähän on pölyä! Ihanaa! Paneudun kuljettamaan sormeani huolellisesti näppäinten välisissä solissa, kunnes pöly, joka ei ikinä lopu, loppuu.
 
Avaan tekstitiedoston, koska rajallinen mielikuvitukseni on nääntynyt tuottamaan verukkeita. Jään tuijottamaan näyttöä. Se on valkoinen kuin pääni sisäpuoli. Käännyn katsomaan ikkunasta ulos. Palautan katseeni näyttöön. Jatkan tätä mielenkiintoista silmäpeliä kenties kymmenen minuutin ajan.
 
Nostan käteni näppäimille. Lasken ne takaisin syliini. Jokainen lause, jokainen aloitus, jokainen sana katoaa päänisisäiseen valkeuteen, jonka syvyydessä jossakin kyltymätön peto nielaisee ne kaikki ja röyhtäisee vasten kasvojani: Huono. Kelvoton. Tylsä. Kliseinen.
 
Sen pedon lannistavan voiman edessä istun minä, yksin, paljaat kädet kyvyttöminä puolustautumaan.
 
Tästä puhutaan, tämä on kirjoittajan klassikkovaiva, kuin nivelsiteet jalkapalloilijalle, mutta kukaan ei nähtävästi onnistunut kertomaan miltä se tuntuu. Tyhjyys, johon putoaa sanomisen vähyyden paljastuessa. Omaan tekstiin, omiin lauseisiin uskomisen pala palalta murtuessa. Puhtaan sivun auetessa edessä kylmänä, vihamielisenä ja täynnä tuomiota jo ennen kuin on ehtinyt edes aloittaa.
 
Kerron nyt, miltä se tuntuu. Tuntuu kuin mannerlaatta jalkojen alla murenisi, ja samaan aikaan tietäisi, ettei sen alla ole mitään. Pelkkä putoaminen. Identiteetin kadottaminen. Minuuden sameneminen, vääristyminen, lohkeaminen. Kaiken sen kohtaaminen, mitä ei koskaan omalle kohdalleen uskonut mahdolliseksi.
 
Se tuntuu ryöstöltä. Juuri siltä kuin joku lupaa kysymättä tunkeutuisi kotiini ja veisi sieltä kaiken itselleni tärkeän. Kaiken sen, mikä ei ollut minulle tärkeää siksi, että olisi maksanut paljon tai näyttänyt kauniilta, vaan siksi, että se oli omaani. Se oli jotakin niin omaani, että oli määritellyt minut. Ja minä olin laatinut siitä päämäärän ja vuorannut siitä elämäni oleellisen sisällön.
 
Kukaan ei myöskään tainnut koskaan osata kertoa ikävästä. Tämä ikävähän rusentaa. Huomaan sen nyt, sormieni hakiessa sanoja jotka ryöstössä vietiin minulta. Huomaan sen nyt, sormieni hakiessa tyhjyydestä sitä joka olin. Ikävöin sanoja. Ikävöin sanomisen vastustamatonta, ikiaikaista lumoa. Ikävöin itseäni.
 
Ehkä sisimmässäni aavistin sanomisen kyvyttömyyden laajuuden, kun joskus kahdeksan kuukautta sitten kirjasin itsenikin Pohjanmaan Kirjailijoiden blogikirjoittajien joukkoon. Ehkä aavistin, että silloin tuoreelta tuntunut tyhjyys ja välttely jatkuisi ja pulskistuisi niin, etten osaisi oikein enää tehdä asialle mitään. Että väsyisin pyristelemään, ja luovuttamisen autuas vapahdus vaanisi muutaman askeleen lähempänä. Että ainoa keino kirjoittaa olisi velvollisuus kirjoittaa. Oma nimi listassa, joka vaatisi hoitamaan lupaamani työn.
 
Katson kirjoittamaani ja huomaan olleeni oikeassa. Tehtävä on hoidettu. Sivu ei ole enää tyhjä. Peto päässäni on vaiennut ja päästänyt minut hipaisemaan itseäni.

Elina Polvi

Tiedäthän sen ihanan tunteen, kun heräät aamulla eikä sinulla ole minkäänlaisia aikatauluja tai sitovia suunnitelmia alkavalle päivälle?
 
Aika usein me ihmiset huokailemme tuollaisen ihanan ja kiireettömän aamun perään. Voi kuinka olisi niin kivaa juoda aamukahvit kaikessa rauhassa ja syödä nautiskellen suunmyötäinen aamupala, jonka jälkeen voisi palata vielä hetkeksi sänkyyn lukemaan hyvää kirjaa! Miten suloiselta tuntuisi vilkaista välillä makuuhuoneen ikkunasta ulos ja nähdä aamun pikku hiljaa valkenevan. Jossain vaiheessa voisi siirtää kirjan sivuun, kismitellä ja venytellä ja lopulta nousta ylös, valita ylle mukavat vaatteet ja alkaa suunnitella, mitä kivaa tänään tekisikään. Aika täydellinen aamu, vai mitä?
 
Täytän ensi kuussa 31 vuotta ja voin kertoa, että olen vuosien kokemuksella oppinut juoksemaan kiireen oravanpyörässä niin, että siitä on tullut suorastaan ikiliikkuja. Olen osallistunut erilaisille harrastekursseille, ammattiyhdistystoimintaan ja vapaaehtoistyöhön sekä toiminut kouluttajana ja opiskellut työn ohessa. Tavannut paljon uusia ihmisiä. Kirjoittanut runokirjan ja 73 omistuskirjoitusrunoa sen ennakkotilanneille ihmisille - jokaiselle tilaajalle omansa. Olen venynyt ja paukkunut, vaikkei siinä ole ollut mitään järkeä. Omia rajojani en ole osannut tunnistaa.
 
Kuinka monet kerrat olenkaan ihmetellyt, kuka hiivatti on täyttänyt kalenterini ja kuka pentele oikein ohjaa elämääni. Olisi ollut niin ihanaa löytää se vihulainen ja antaa sille kunnon selkäsauna! (Oikeasti en osaa lyödä ketään, mutta näin sanoiksi kirjoitettuna se kuulostaa miellyttävän mahtipontiselta.) Ikävä kyllä olen joutunut kerta toisensa jälkeen peilin eteen tuijottamaan itseäni silmiin ja miettimään, että kylläpä osasin ajaa itseni uuvuksiin etsiessäni omaa polkuani, jota pitkin kulkea ja josta kokea iloa ja täyttymystä.
 
Viime vuonna oman itsen ja kutsumuksen etsintä ajoi minut tilanteeseen, jossa koin olevani apina, joka yritti saada kiinni kaikki mahdollisesti tarjolla olevat banaanit. En malttanut sanoa mihinkään "ei", koska mikä tahansa niistä tilaisuuksista saattoi olla Juuri Se Banaani, joka auttaisi minua urallani ja elämässäni eteenpäin. Etsin jotain, mitä en osannut pukea sanoiksi enkä tavoitteiksi. Olin kuitenkin aivan varma, että onni odotti minua jo aivan nurkan takana, kunhan vain jaksoin olla valppaana. Se oli kovin raskasta ja näännyttävää aikaa, mutta nyt jälkeenpäin ajattelen sen aikana, joka opetti minulle paljon itsestäni ja omien voimavarojeni kunnioittamisesta.
 
Ahdistavina aikoina olen aina kirjoittanut paljon runoja, jotka ovat auttaneet minua ymmärtämään itseäni ja elämäntilannettani. Nyt viime vuoden runoja lukiessa mietin, että ehkä nämäkin ajatukset kertyvät vielä kirjaksi asti. Kriisit voivat puhkaista elämään reittejä, jotka voi sanoittaa kartaksi. Runokartastosuunnittelija, ehkäpä siinä olisi minun kutsumukseni?
 
Olen vihdoinkin alkanut ymmärtää, että itsensä etsiminen on elämän mittainen matka. Harva kokee valaistumisen, joka kantaa kaikessa valkeudessaan kalkkiviivoille asti. Onneksi itseään voi löytää pienissä erissä, erilaisissa hetkissä ja elämän eri vaiheissa. Joskus omalta polultaan ei löydä yhtään mitään ja tuskastuu, mutta joskus asiat loksahtelevat sujuvasti paikoilleen kuin Lego-linnan palaset. Taaksepäin katsoessa useimmiten ymmärtää, miksi asiat eivät menneet aina niin kuin niiden olisi toivonut menevän. Silloin niiden ylle voi heittää siunauksensa: kiitos maailmankaikkeus, kun kaikki meni niin kuin meni!
 
Vuoden 2019 teemani on "Keskity olennaiseen". Yritän opetella sitä, että vähemmän on oikeasti enemmän. Että minun ei tarvitse eikä kuulu olla kaikessa mukana. Että minun kuuluukin keskittää osaamiseni ja voimavarani sellaisten asioiden pariin, jotka merkitsevät minulle eniten. Yritän opetella hyväksymään sen viisauden, että kivatkin asiat kuormittavat, jos niitä ahnehtii itselleen liikaa.
 
Saan lakata raapimasta suljettuja ovia ja kantamasta liikoja taakkoja selässäni, koska se on itsensä rakastamista terveellä tavalla ja siihen on oikeus meillä jokaisella. Jokainen joutuu hoitamaan arjessaan pakollisia velvollisuuksia, mutta elämästä voi onneksi pienin ottein tehdä omansa näköistä. Voi joskus antaa luvan hitaisiin aamuihin. Voi kesken työmatkan pysähtyä ihastelemaan upean sinistä taivasta tai lähikuuseen kipittävää oravaa. 
 
Olen aina ollut ihminen, joka rakastaa pieniä yksityiskohtia, joista suuret kokonaisuudet rakentuvat. Nyt yritän opetella näkemään kokonaiskuvan. Että se elämäni palapeli, jota rakennan, olisi rakkaudesta tehty. Hitaammassa elämässä on paljon hyvää - kiireettömyydessä runot kirjoittavat itse itsensä päässäni ja minä vain keräilen ne ajatusteni virrasta paperille.
 
Omasta kokemuksestani haluan sanoa: älä vedä itseäsi liian ahtaalle. Anna arvo itsellesi ja omalle ajallesi. Kirjoita ajatuksiasi ylös. Priorisoi. Hengitä.
 
Ja muista, että oravanpyörässä ei ole moottoria.
 
Rakkaudella, Heli

Heli Kataja

Miten luoda oma kirjoittajan yhteisö tyhjästä, jos yht’äkkiä havahdut haluun ryhtyä kirjoittamaan tavoitteellisesti? Mistä löydät muita kirjoittajia, jos aiempaa kirjoittamiskokemusta ei ole, jos tuttavapiiriin ei kerta kaikkiaan kuulu muita kirjoittajia ja jos asut suomenkielisenä täysin ruotsinkielisellä haja-asutusalueella?

Siinäpä se. Kun vain reilu parisen vuotta sitten heräsi tarve ryhtyä kirjoittamaan, olo oli yksinäinen ja turvaton. Kaipasin tueksi kokenutta opettajaa. Toivoin, että joku kertoisi, mikä on hyvää ja mikä toimii. Pahoittelin, etten ymmärtänyt aloittaa jo arvostamani lukion suomenopettajan elinaikana.

Samoihin aikoihin luin Neuvostoliitossa syntyneen Raija-Liisa Mäkelän kirjan Minä, muilutetun tytär. Vaikutuin syvästi hänen rakkaudestaan suomen kieleen. Lähetin hänelle kirjeen kustantamon kautta ja tiedustelin hänen halukkuuttaan ryhtyä mentorikseni.

​Mäkelä kieltäytyi kohteliaasti, mutta kannusti hakeutumaan luovan kirjoittamisen kurssille tai oman paikkakunnan kirjoittajapiiriin. Vaasa-opistossa tai Mustasaaren aikuisopistossa ei kummallakaan ollut tarjolla suomenkielisiä kirjoituskursseja eikä kirjoittajapiirejä, joten vaihtoehdoksi jäi etsiä verkkovälitteisiä kursseja tai hakeutua viikonloppukurssille toiselle paikkakunnalle.

Lähdin viikonloppukurssille. Opettaja kumosi ajatuksen kirjoittajan yksinäisyydestä ja itseriittoisuudesta. Hän kannusti jokaista aktiivisesti etsimään ja löytämään oman kirjallisen viiteryhmän, joka toimisi peilinä omille teksteille. Yhteisö auttaisi kirjoittajaa kulkemaan kohti pelkoa altistua oman keskeneräisyyden ja epävarmuuden kohtaamiselle.

Ensimmäiseltä kirjoittajakurssilta konkreettista alkua kirjoittajan yhteisölleni ei löytynyt. Kurssilla syntyi kuitenkin vahva tunne, että muiden kirjoittajien seuraan tultuani olen saapunut henkiseen kotiini. Kutsun tunnetta oman kirjoittajayhteisöni siemeneksi. Seuraavasta kirjoittajatyöpajasta löysin kirjoittajan, jonka kanssa ryhdyin pitämään aktiivisesti yhteyttä.

Ensimmäisellä kirjoittajakurssilla oli kuitenkin välillisesti merkittävä vaikutus kirjoittajan yhteisöni rakentumisessa. Tällä kurssilla kuulin ensi kertaa kirjallisuusterapiasta sillä seurauksella, että vain reilun puolen vuoden kuluttua aloitin omat kirjallisuusterapiaohjaajan opintoni ammatillisena täydennyskoulutuksena.

Opinnot johdattelivat minut runouden äärelle. Se houkutteli lähtemään Vaasaan kahteen runopiiriin. Ne ovat antaneet vauhtia oman kirjallisen yhteisöni muodostumiselle, vaikka runopiireissä ensisijaisesti luetaan yhdessä jo julkaistuja runokokoelmia. Kuitenkin myös lukeminen ja kirjalliset esikuvat ovat osa kunkin kirjoittajan yhteisöä. Monesti yhdessä luetut runot toimivat inspiraation lähteenä omalle kirjoittamiselle.

Ensimmäisellä kirjoittajakurssilla kannustettiin liittymään paikalliseen kirjoittajayhdistykseen. Jäsenhakemuksen lähettäminen Pohjanmaan kirjailijoihin huimasi. Kirjailija-sana yhdistyksen nimessä herätti aloittelijassa alemmuudentunnetta. Kirjoittajaopettaja Natalie Goldberg varoittaa kuitenkin kirjassaan Luihin ja ytimiin kirjoittajaa ajautumasta kahtiajakoiseen maailmaan, jossa toiset kirjoittajat ovat hyviä ja minä en ole sitä. Rohkaistuin ja olin tervetullut jäseneksi.

Pohjanmaan kirjailijoiden tapaamisiin en ole kerinnyt mukaan. Sen sijaan olen osallistunut yhdistyksen jouluisen jatkokertomuksen kirjoittamiseen. Sain spontaanisti myönteistä palautetta omasta osuudestani kokeneelta kirjoittajalta, joka jatkoi kertomusta minun jälkeeni. Yhteydenpitomme sähköpostilla on jatkunut.

Uusi kirjoittava ystäväni on kannustanut kirjoittamisessa sekä ystävällisesti kommentoinut tekstejäni. Rohkaisipa hän myös osallistumaan Poetry Slamin Vaasan osakilpailuun. Minä puolestani sain auttaa häntä kirjoittajan blockin sulattelussa ohjaamassani kirjallisuusterapeuttisessa ryhmässä. Kirjoittajan yhteisössä on kyse sekä antamisesta että saamisesta.

Kirjallinen yhteisöni on edelleen alkutekijöissään. Vähitellen on alkanut muotoutua pieni kirjallinen ystäväpiiri, jolle voin ehdottaa tapaamista kirjoittamisen äärellä kahvilassa, toisella paikkakunnalla tai videopuheluyhteyden välityksellä.​

Viiteryhmäni on hyvin hajanainen, mikä kuvastaa myös omaa kirjoittajuuttani: oma ensisijainen kirjoittamisen lajini ja tyylini hakee yhä paikkaansa ja muotoaan.

​Kirjoittajan yhteisön luominen tyhjästä edellyttää sinulta omaa aktiivisuutta. Valmista, olemassaolevaa yhteisöä, johon vain liittyä, ei ole. Oma kirjallinen viiteryhmä syntyy, kun lähdet avoimin ja uteliain mielin tutkimaan eteen tulevia johtolankoja. Silloin myös kirjoittajan yhteisösi muotoutuu vastaamaan juuri sinun tarpeitasi kulloisenkin tilanteen mukaan.

Yhteisön muotoutuminen vaatii, että uskallat ottaa yhteyttä tuntemattomiin ihmisiin ja lähteä mukaan itselle entuudestaan vieraaseen toimintaan. Se vaatii rohkeutta olla väheksymättä itseäsi kirjoittajana. Se vaatii itsetuntoa ja luottamusta siihen, että myös sinulle on paikka muiden kirjoittajien joukossa.

Mari Kuusisto

Kirjoittaja, kanssakulkija, kirjallisuusterapiaohjaaja ja bloggaaja, joka ohjaa omassa yrityksessään
huojentavan kirjoittamisen ryhmiä.

marikuusisto.com/

Joulukuu, se aika vuodesta, jolloin kuuluu stressaantua, kulkea otsa rypyssä ja paheksua. Että taas sitä 
kulutusjuhlaa pukkaa. Pitää ryntäillä ruuhkaisissa kaupoissa pakkokuunnellen tekopirteitä joulurallatuksia ja 
etsien niitä täydellisiä värikylläisissä kuvastoissa esiteltyjä joululahjoja, joita ei sitten löydykään hyllystä, 
koska kaikki muutkin ovat niitä halunneet. Pitää bongata sisustus-, askartelu- ja leivontablogeista ne 
kuumimmat trendit ja lähteä taas marketteihin metsästämään tykötarpeita niiden toteuttamiseen. Sillä 
näin kuuluu tehdä, jotta voi sitten kaiken touhuamisensa jälkeen valittaa kuorossa sen määrää ja 
kauheutta. Jotkut uskalikot puolestaan viittaavat kintaalla moiselle hysterialle ja paheksuvat syvästi kaikkia 
hössötykseen suostuvia. 

Uskaltaisinko kaiken paheksunnan uhallakin tunnustautua jouluihmiseksi? Kertoa, että nautin 
adventtiajasta ja joulusta. Jaksan hädin tuskin sinnitellä marraskuun loppupuolelle, jolloin otan esille 
ikkunatähdet, puisen tonttuarmeijan ja seimen, ja asettelen ne hartaasti paikoilleen. Tänä vuonna oli suuri 
ilo laittaa tontut takanreunalle ja Jeesus-lapsi, Maria, Joosef, paimenet, enkelit ja eläimet talliin yhdessä 
lapsenlapsemme kanssa.  Uskollisimmat koristeet tulevat 40 vuoden takaa ja sittemmin mukaan on liittynyt 
uusia, silmää miellyttäviä yksityiskohtia.  Mieluisin jouluvärini on jo pitkään ollut tummansininen, 
maustettuna hopealla ja valkoisella. Kuin Beetlehemin yö ja tähti sekä toivottu, kaivattu Pohjolan lumi. 
Joulunpunaiseen myönnyn vain puisen tonttukokoelmani verran. Trendikästä kultaa ei taida löytyä 
hippuakaan. 

Jo varhain syksyllä olen aloittanut joululahjojen valmistamisen. Avaan salaisuutta vain sen verran, että puuhaan tarvitaan erivahvuisia puikkoja ja monenvärisiä lankoja :) On nautinto suunnitella lahjaa, ja sen 
valmistuessa hiljalleen voi ajatella lahjan saajaa ja toivotella mielessään hänelle kaikkea hyvää. 

Meille on perinteisesti perustettu marraskuussa pop up -joulukorttitehdas, mutta nyt tuli työkiireiden 
vuoksi välivuosi. Hetken tuntui oudolta, mutta sitten päätimme toivottaa joulut ja uudet vuodet 
kasvotusten ja sosiaalisessa mediassa ja laittaa säästyneet rahat Joulupuu-keräykseen. Niille, joita emme 
tapaa ja joita some ei tavoita, hankitaan kortit myyjäisistä. 

Tunnustan, että meillä poltetaan yhä kynttilöitä ja tuikkuja, vaikka se onkin hiljattain luokiteltu terveydelle 
haitalliseksi puuhaksi. Kynttilän liekin lepatus tekee kuitenkin mielelle niin hyvää, että ehkä negatiivinen 
vaikutus kumoutuu? 

On pakko paljastaa myös, että nautin ruuanlaitosta ja leipomisesta. Tutkin reseptejä ja suunnittelen 
joulunajan tarjottavia suurella hartaudella.  Tietyistä perinteistä pidän kiinni, mutta aina jokin uutuuskin 
pääsee pöytään. Parasta kokkaamisessa ja leipomisessa on, paitsi se, että puuha on rentouttavaa, varsinkin 
se, että saa hemmotella herkuilla rakkaita ihmisiään. 

Herkuttelun ohella jouluna kootaan yhdessä palapeliä, pelataan lautapelejä, leikitään lapsen kanssa ja 
vetäydytään välillä kukin omaan rauhaan kirjan kera. Minkä kirjan jouluna lukisin? Se on vielä päättämättä, 
pöydällä on niin monta houkuttelevaa teosta. 

Joulun aikaan saattaa myös runottaa . Koska mieli on lämmin ja hellä, haikeakin, sillä kaipaan niitä rakkaita, 
jotka eivät ole lähellä. Yhtä aikaa voin olla kiitollinen omasta etuoikeutetusta joulustani ja surullinen, koska 
tiedostan, että tänäkin jouluna moni on yksinäinen, kylmissään, nälissään ja peloissaan. 

Haluaisin julistaa joulurauhan jokaiselle ja – sille, joka voi valita – vapauden viettää joulua juuri sillä tavalla 
kuin hänelle sopii. Olen itse tullut ulos siivouskomerosta jo vuosia sitten, mutta minun puolestani sielläkin 
voi halutessaan joulunsa viettää. Ei siis paheksuta joulua viettämättömiä eikä jouluhössöttäjiä eikä ketään 
siltä väliltä, ei edes paheksujia. 
 
Anne Syrjälä 

Kirjoittaja on kielten opettaja ja vuonna 2017 esikoisrunokokoelmansa julkaissut kirjoittaja Seinäjoelta. 

Kahdeksanvuotiaana päätin, että minusta tulee toimittaja ja kirjailija. Siitä asti olen määrätietoisesti opiskellut, miten kehittyisin taitavaksi sanankäyttäjäksi, tekstien tekijäksi ja tarinoiden kertojaksi.
 
Luin ja kirjoitin, luin kirjoittamisesta, kirjoitin kirjoittamisesta. Yliopistossa opiskelin kirjoittamista ja kaikkea tekstin tuottamista tukevaa. Mutta paras kouluni kirjoittajaksi ei ole ollut opiskelu, vaan opettaminen.
 
Sattumien kautta huomasin graduvaiheessa seisovani opiskelijaryhmän edessä luennoimassa, kuinka oppikirjat opastavat tekemään hyvän tekstin. Silloin tajusin, etten vuosien opinnoista huolimatta tiennyt, miten oikeasti oppii kirjoittamaan. Sen hahmotin, ettei ole vain yhtä oikeaa tapaa kirjoittaa eikä vain yhtä oikeaa lopputulosta. Jokainen teksti alkaa tyhjästä arkista ja jokainen kirjoittaja kertoo tarinan omalla tavallaan. Iski kriisi: mikä minä olin sanomaan, millainen tekstin pitäisi olla?
 
Ryhdyin tutkimaan opiskelijoiden tarinoita, runoja, novelleja ja asiatekstejä: pohdin, mikä toimii ja mikä ei, mietin, miten teksti pääsisi paremmin tavoitteeseensa, miten eri genret ja eri kontekstit vaikuttivat. Analysoin kaiken puhki. Havaintojeni pohjalta annoin opiskelijoille palautetta, sitten annoin lisää palautetta, ja sen jälkeen annoin vielä enemmän palautetta. Kommenttini auttoivat silloisia opiskelijoitani, mutta eniten kehittivät minua – niin opettajana kuin kirjoittajana.
 
Tätä nykyä opetan päivätyönäni kirjoittajalukiossa. Arkeani on rämpiä lukiolaisten kanssa proosan, draaman ja lyriikan viidakossa ja luovia asiakirjoittamisen karikoissa. Tutkimme kirjoittamisprosessia, eri vaiheessa olevia tekstejä, niiden rakenteita ja tavoitteita. Päivästä toiseen, viikosta viikkoon seuraan, miten opiskelijat kokeilevat erilaisia tekniikoita, työstävät tekstejä ja syventävät kirjoittamisen taitojaan. Oppia karttuu, vaikka opittua on vaikea pukea sanoiksi: asiat ovat samaan aikaan pieniä ja suuria, yksityiskohtia ja kokonaisuuksia, hiipivää tietoisuutta ja oivalluksia.
 
On kulunut yli kaksikymmentä vuotta siitä, kun aloitin kirjoittamisen opettamisen. Tajuan, että vaikka tiedän jo paljon enemmän, en vieläkään ole valmis: en kirjoittajana, en opettajana, en tekstin tuottajana enkä palautteenantajana. Mutta nyt tiedän, ettei minun tehtäväni ole kertoa, millaisia tekstien tulee olla, vaan roolini on auttaa opiskelijoita löytämään erilaisia polkuja kohti tarinan ydintä. Kun opetan, eniten opin minä itse – rivi riviltä, teksti tekstiltä, keskustelu keskustelulta ymmärrän enemmän kirjoittamisesta prosessina, tekstistä lukuelämyksenä sekä kirjoittajasta tietoisena kapellimestarina ja intuitiivisena seikkailijana.
 
Kirjoittajat janoavat palautetta; monet luulevat, että omasta tekstistä saadut kommentit ovat ainoa tapa kehittyä. Väärin. Toki kirjoittajaa auttaa, kun asiantuntija ruotii hänen romaaninraakilettaan, osoittaa heikot kohdat ja antaa ideoita uudelleenkirjoitukseen, muokkaukseen ja editointiin. Omaan tekstiin on aina niin sidoksissa, että kovanahkaisimmallakin tekstintekijällä palaute tuntuu tulevan ihon alle. Siksi kirjoittaja oppii paljon enemmän muiden saamasta palautteesta: toisen tekstiä ja siitä sanottua voi tarkastella ulkopuolisena.
 
Haluatko kehittyä hyväksi kirjoittajaksi? Lue, tutki, analysoi. Haluatko kehittyä paremmaksi kirjoittajaksi? Anna palautetta muille kirjoittajille. Kun syvennyt siihen, mitä toinen on kirjoittanut, opit tekstin tuottamisesta ja työstämisestä enemmän kuin teoreettiset opinnot tai omasta tuotoksesta saatu palaute pystyvät koskaan opettamaan.
 
Mutta jos todella haluat oppia kirjoittamisen salat, ryhdy opettamaan. Keskentekoisten tekstien tutkiminen ja kirjoittamisesta keskusteleminen tuottavat joka päivä oivalluksia siitä, miten tekstit syntyvät, kasvavat ja löytävät muotonsa. Ne oivallukset ovat melkein yhtä palkitsevia kuin itse kirjoittaminen.

Inka Vilén
 
Kirjoittaja on kirjoittamisen moniottelija Tuurista. Kirjoittamista hän on opettanut kansalaisopistosta yliopistoon, lapsista eläkeläisiin. Tätä nykyä hän on kirjoittamisen, ilmaisutaidon ja äidinkielen opettaja Oriveden lukion kirjoittajalukiossa (www.kirjoittajalukio.fi).

Laura Latvalan Hulivilikili ja muita lastenrunoja sekä ruotsalaisen Lina Sandellin lapsuudesta kertova Liinan laulu ja muut aarteeni ovat yhä tallella lapsuusmuistojeni laatikossa. Eino Leinon nimen muistan lukukirjan kevätrunon alapuolelta, mutta en itse runoa. A.A.Milnen ”Mänty, honka, petäjä, kaikissa on käpyjä. Pöllö asuu hongassa, Ru ja Kengu männyssä” viehätti rytmillään, mutta myös huumorillaan, koska oivalsin, että kyseessä oli sama puulaji. Ensimmäiset lainaukseni koulukirjastosta olivat minulle merkityksellisiä, sillä muistan ne vieläkin: A.A. Milnen Nalle Puh, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Jalmari Finnen Kiljusen Plättä. Vaikka en jaksanutkaan lukea Seitsemää veljestä kokonaan, mieleeni jäivät siitä muutamat runomuotoiset tekstit ja jotkut veljesten hauskat kommentit kuten: ”Venla tuolla asteleepi, onpa hänen käymisensä nopsa...” Vasta tokaluokkalaiset saivat käydä koulun kirjastossa, mutta olin lukenut siskoni lainaamia kirjoja jo ennen kouluikää.

Lapsuuteni kirja-aarteet ovat ihan kellastuneita. Saman värisiksi ovat muuttuneet nuoruuteni lehtileikkeet kirjallisuustapahtumista, joihin osallistuin. Kokosin yhteen kansioon nämä nuoruusmuistoni, joita luen joskus omaksi huvikseni. Tieni näihin tapahtumiin ei ollut lainkaan helppo – tai oli oikeastaan sitten, kun minulle avautui oikotie.

Nykyään ollaan tyytyväisiä, jos koululaiset lukevat kirjoja vapaa-ajallaan. En kantanut lainakirjoja kotiin enää sen jälkeen, kun minulle murrosiän kynnyksellä sanottiin aika tiukasti: ”Kun viet lainaamasi kirjat takaisin, et saa tuoda enää uusia.” Uppouduin kai liiaksi kirjojen maailmaan, vaikka minun olisi pitänyt ahkeroida oikeissa töissä. Vapaa-ajasta ei edes puhuttu, vaan oletettiin kaikenikäisten osallistuvan yhteiseen tekemiseen. Löysin kirjaston hyllyltä moderneja runoja, joita ehdin hotkaista aina muutaman odotellessani linja-autoa tai kuluttaessani koulun hyppytuntia. Olin kirjoitellut läksyjä lukiessani omia juttuja jo ennenkin, mutta nyt aloin kirjoittaa silloin tällöin vapaamittaisia runoja pöytälaatikkoon. En näyttänyt niitä kenellekään, mutta koska halusin jonkinlaista palautetta, lähetin niistä parhaimmat Kyösti Vilkuna – Seuran kirjoituskilpailuun (kyseisen seuran nimi kirjoitettiin silloin noin). Vanhasta lehtileikkeestä voi lukea, että ”suoritettiin toista vuotta sitten julistetun kirjoituskilpailun palkintojen jako, jolloin paljastui, ketä kätkeytyi kirjoittajanimimerkkien taakse. Kirjoituskilpailun arvostelun olivat suorittaneet Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelun kriitikot...” Palautteen saaminen kesti kauan. En rohjennut mennä palkintojenjakotilaisuuteen, koska mitään tietoa sijoituksesta ei tullut etukäteen. Myöhään illalla minulle tuotiin välikäsien kautta kasa palkintokirjoja, sillä olin voittanut runosarjan. Minut kutsuttiin Kyösti Vilkuna – Seuraan, ja kävinkin siellä aika ahkerasti, vaikka linja-autot eivät kulkeneet enää iltamyöhäisellä. Onneksi kimppakyytejä järjestyi. Muiden Vilkunaseuralaisten mukana lähetin anomukseni Pohjanmaan Kirjailijoihin, joihin oli alettu ottaa myös harrastajajäseniä. Monia seminaareja järjestettiin myöhemmin näiden kahden yhdistyksen yhteistyöllä.

Vanhoissa lehtijutuissa näkyy, että Pohjanmaalla ollaan oltu vaatimattomia, mutta on osattu trossatakin. On todettu, että kirjoittajan asema on romantisoitu ja kerrottu, että runon kulutus on kasvussa. Toisaalta on ihmetelty, että runo sopii miehellekin. Kirjallisuustapahtumat ovat saaneet näkyvyyttä, sillä niistä on kerrottu jälkikäteenkin, ei ainoastaan etukäteen lehtien menopalstoilla. Juttujen yhteydessä olleet valokuvat tuntuivat kyllä aikoinaan hämmentäviltä, koska ihmiset kommentoivat niitä kylänraitilla ja muistivat vielä pitkänkin ajan päästä sanoa, että olivat nähneet kuvani etusivulla tai eturivissä. Mielipiteet tulivat silloin kasvotusten, eivät tykkäyksinä tai kommentteina ruudulle.

Pohjanmaan Kirjailijoiden vuoden 1971 kirjallisuuspäivillä Seinäjoella oli monenlaista painavaa sanomaa. Paljon siitä on saatu mukaan lehtitekstiin ”Kuka kenelle mitä kirjoja kustantaa”. Kirjailija Erno Paasilinna oli odotettu huippuesiintyjä, jonka aiheena oli ”Tuhat tapaa kirjoittaa, kolme tapaa kustantaa”. Se sisälsi kaupallisen kustantamisen, omakustannuksen ja valtiollisen kustannustoiminnan mahdollisuuksien esittelyä. Monia muitakin alustuksia kuultiin. Tampereen yliopiston sanomalehtiopin lehtorin lähtökohtana oli toteamus, että maakuntalehdistö suhtautuu penseästi kulttuuriin. Hänellä oli ehdotuksia tilanteen parantamiseksi ja ”oman maakunnan henkisen elämän tukemiseksi”. Nyt ajatellen tuntuu, että mitkään niistä hyvistä ideoista eivät ole kantaneet tähän päivään. Hän kritisoi myös lehtien kirja-arvosteluja, joissa oli hienoja ammattitermejä, sivistyssanoja ja monimutkaisia lauserakennelmia. Hänen mielestään olisi kirjoitettava tavalliselle lukijalle selkeällä kielellä. Nykyään ei juuri näe kirja-arvosteluja sanomalehdissä. Silloin niitä oli muistaakseni joka sunnuntai.

Kansiossani on Pohjanmaan Kirjailijoiden 20-vuotisantologian Tästä maasta nousee runo (1983) arvostelu. Kriitikko uskalsi suositella antologiaa jopa isänpäivälahjaksi ainakin paappaikäisille kirjallisuudenharrastajille. Toisaalta hän kaipasi nuorten räväkkää meininkiä, mutta toisaalta myös vanhojen mestarien tekstejä. Hyvin samanlaista oli saman arvostelijan kritiikki 50-vuotisantologiasta Vertikal 2 (2013). Lehtiarvostelu toi kyllä näkyvyyttä ja herätteli lukijoiden kiinnostusta.

Koko elämäni olen tasapainoillut ajankäytön kanssa, sillä aina on vähintään kolme vaihtoehtoa, mitä voisin tehdä. Nautin pienestä kaaoksesta, josta tiedän selviytyväni – samoin kuin ajatusten paljoudesta, josta voin ottaa selvää kirjoittamalla.

Kolmetoistavuotiaana aloitin omasta tahdostani kesätyön, jossa ahkeroin yhteensä yhdeksän kesää. Kun tulin kello kuudentoista jälkeen kotiin, menin usein pieneksi hetkeksi kuistin yläkertaan kirjoittamaan. Tiesin kyllä koko ajan, että kun äiti laittaa ruokaa, hän huikkaa pian minulle, että on aika hakea lehmät laitumelta. Vaikka minun oli vaikea lopettaa kirjoittamista, lähdin matkaan mielelläni, sillä rakastin kulkea sitä kivikkoisen männikön polkua, jolla jatkoin luovaa ajatteluani. Lehmät olivat jo odottamassa veräjällä ja kulkivat edelläni kiltisti kotiin. Sielunmaisemani on yhä jossain sillä metsäpolulla, jolla askeleeni ja ajatukseni olivat keveitä.

​Olen tutustunut ja ystävystynyt elämäni aikana monenikäisiin kirjoittajiin. Vanhimmat olivat syntyneet 1900-luvun alkuvuosina ja nyt nämä uusimmat 2000-luvulla. ​

Anita Malkamäki