Se alkoi Falanderin talon takapihalta. Pyöräily Vanhaan Vaasaan minulle ennestään tuntemattomia mesiangervon, puna-apilan ja mataran tuoksuisia pyöräteitä pitkin ja suuret, eksoottiset agave-ruukut kiviportaalla saivat aikaan tunteen matkalla olosta. Tuli tarve jakaa kokemus ja lähettää lomaterveisiä. Ostin kortin museokaupasta ja lähimmällä kioskilla liimasin sen kulmaan postimerkin.

Siitä alkoi matkapostikorttien kirjoittaminen ja lähettäminen. Matkailin lisää uudessa kotikaupungissani. Kirjoitin kortteja Hovioikeudenpuistikon terassikahvilasta, vankilanrannan jäätelökioskilta, Gustavsborgin naisten uimahuoneelta, Kuntsin kahvilasta, väliin omalta, piskuiselta terassipihalta. Lähettelin kortteja myös muualla kotimaassa reissatessa.

“Ehkä ihan parhaita ovat ne niin varhaisen aamun hetket, kun teltassa peruskallio selän alla havahtuu hereille hiljaisuuteen. Vesi ja tuuli lepäävät, eikä rantalepikossa värähdä lehtikään.”

Oli yllätys huomata, miten harvan ystävän postiosoite minulla lopulta oli. Osoitteita piti kysellä whatsapin tai Messengerin kautta, mikä harmitti. Osa yllätyksestä katosi, kun vastaanottaja osasi odottaa, että jotakin postia olisi tulossa.

Postikortissa tilaa tekstille on rajallisesti. Kirje antaa mahdollisuuden jatkaa paperin kääntöpuolelle, aloittaa uuden sivun, täyttää senkin kääntöpuolen. Postikortti on kuin haiku: pieneen tilaan on mahduttava oleellisin. Taustapuolen kuva täydentää loput siitä olotilasta, joka ei sanoin mahdu tekstikenttään.

“Västäräkki alhaaltapäin katsottuna näyttää mustavalkoiselta harvinaisuudelta.
Paarmanpurema kuumottaa Solar Plexuksessa.”

En kerrannut kortissa kuulumisia tai vointeja. Vain päiväykseen kirjasin, missä olin. Halusin jakaa vastaanottajan kanssa ajatuksia ja tuntemuksia, joita juuri se paikka oli minussa herättänyt.

Tuntui helpommalta kirjoittaa hieman etäisemmälle ystävälle kuin läheiselle. Läheiselle ystävälle kirjoittaessa on vaikeampaa väistellä omaa kuvitelmaa, että hän odottaa minulta jotakin tietynlaista viestiä. Mitä etäisempi ihminen, sen vähemmän ennakko-odotuksia.

Kyselin Twitterissä lisää halukkaita vastaanottajia matkapostikorteille. Oli ilahduttavaa, että niin moni ihminen, jota en milloinkaan ole tavannut, osoitti niin suurta luottamusta, että antoi oman postiosoitteensa, jotta saisin lähettää kortin matkoiltani. Hätkähdyttävää oli havahtua siihenkin, että elämme nykyisin sellaisessa maailmassa, jolloin on todella syytä miettiä, kenelle oman postiosoitteensa haluaa antaa.

Jokainen kortti, jonka kirjoitin, oli kuin pieni lahja, jonka sain antaa vastaanottajalle. Vaikka ilahduinkin postikorteista, joita jokunen tuli myös paluupostissa, ei se ollut se, mitä tavoittelin. Tuntui jopa siltä, että osa antamisen ilosta hieman haihtui, jos aistin, että vastaanottaja oli kokenut vastauskortin lähettämisen velvollisuudekseen.

Joistakin korteista huomasin ottaa itselleni kameralla kopion, kun korttien tekstit alkoivat vaivihkaa kuulostaa runoluonnoksilta. Tuokiokuvat, joita olin postikorttien mukana lähetellyt, alkoivat liuottaa kirjoittajan blokkia, joka kevään aikana oli päässyt saostamaan runosuonta.

“Pohjoinen loiskii rantakiviin ja suhistaa männynneulasia. Senkin, joka kaaduttuaan syleilee kiveä, johon luotti ja jonka ympärille kietoi juurensa. Yhdessä ovat jäkälöityneet, männynjuuri ja palanen peruskalliota.”
​
Olin melkein näihin päiviin säästänyt kummitädin 1970-luvun puolivälissä minulle lähettämää postikorttia. Kortissa oli valokuva sähkötolpasta täynnä muuttomatkalle kerääntyneitä haarapääskyjä, taustalla sininen taivas. Kortti ei ollut onnittelukortti. Kummitäti oli lähettänyt sen muuten vain kuulumisiani kyselläkseen. Postikortti oli minulle tärkeä kaiketi siksi, että lähettäjä oli ajatellut minua – ei merkkipäivän vuoksi vaan siksi, että olin olemassa. Minulle korttia kirjoittaessa on tärkeää, että kukin kortin vastaanottaja on olemassa jakamassa kanssani juuri sitä hetkeä.

Mari Kuusisto

Huojentavan kirjoittamisen kursseja järjestävä kirjallisuusterapiaohjaaja ja bloggari ja tuore vaasalainen, joka edelleen lähettelee mielellään postikortteja tutuille ja tuntemattomille, joita käsinkirjoitetun postin vastaanottaminen ilahduttaa.
​
www.marikuusisto.com

Olen himosaunoja. En vielä koskaan ole tuntenut, että tämä olisi nyt tässä ja että taidanpa pitää taukoa jonkin aikaa. Saunon useita kertoja viikossa ja aina löylyistä lähtiessä on vähän kaihoisa olo ja kaipuu takaisin lauteille.

Lapsuuden aistivoimaisimpia muistoja on matka paukkupakkasessa lumisen pihan yli saunaan. Perheen pienimpänä minut oli kääritty vilttiin ja joku kantoi nyyttini saunaan. Koko perhe saunoi yhdessä ja minä sain kylpeä puisessa punkassa. Monen sisaren keskellä kai totuin siihen, että väkeä hyöri ympärillä Eevan puvussa, enkä koskaan oikein ole osannut pitää alastomuutta mitenkään sopimattomana asiana.

Käytännön pakosta saunon nykyään useimmiten uikkareissa, koska lauteiden lämmössä kyyristelee kanssani enemmän herra- kuin rouvaseuraa. Talviuintia harrastavien porukoissa heitetään pois tittelit ja enimmät vaatteet, mutta uimapuvun lisäksi suojataan yleensä kädet, jalat ja pää. Mitä kylmempi ulkona, sen paremmalta tuntuu pulahdus hyiseen veteen.

Eksoottisin talviuintini tapahtui lajin SM-kisoissa. Ystävä houkutteli mukaan ja yllytyshulluna olin heti valmis. Ensimmäinen järkytys oli tajuta, että saunaan pääseekin vasta uimisen jälkeen. Toinen shokki oli tieto uimarien määrästä. Viikonlopun aikana Ähtärinjärvellä kauhottiin tuhatkunta uintisuoritusta. Myös matka jännitti. 25 metriä jäiden keskellä kuulosti mahdottomalta tehtävältä.

Jouduimme ystäväni kanssa eri lähtöihin. Olin kauhusta kankea. Kaiken lisäksi luulin, että rata täytyy uida päästä päähän. 25 m olikin yllättävän lyhyt matka ja tunnelma pulahduksen jälkeen oli euforinen. Saunassa kanssauimarit kertoivat osallistuneensa MM-kisoihin jossain Uralin tuolla puolen Siperiassa. Näin jo seuraavan idean välähtävän ystäväni aivoissa.

Maailmalla tutustun aina saunaan, jos sellainen vain on olemassa. Omituisimmat saunat olen kokenut rakkaassa naapurimaassa Ruotsissa. Kun nuorena tyttönä paiskin kesätöitä eteläruotsalaisella maatilalla, päädyin viikonloppuna läheisen leirintäalueen saunaan. Kiuasta ei ollut. Oli lämpöpatteri ja kokolattiamatto.
Toisaalta olen kohdannut myös kauneimman saunamaiseman Ruotsissa. Yövyin kerran Hemavan-Tärnabyn laskettelukeskuksessa. Hotellin sauna sijaitsi nelikerroksisen majapaikan katolla. Sen seinät olivat kokonaan ikkunaa ja silmänkantamattomiin nousi joka puolella toinen toistaan jylhempiä tuntureita. Kiuas oli, mutta sen vieressä luki kyltissä: ”Kasta ej vattnet!”

Kaksi kertaa matkoilla on minunkin pitänyt luovuttaa. Tanskalaisessa mökissä sauna oli homehtunut komero ja Espanjan aurinkorannikolla apartamentoksen mainosesitteessä luvattu suomalainen sauna oli hylätty kasa lautoja kellarin nurkassa.

Top ten -listalla on tietysti oma pihasauna, mutta hyvänä kakkosena tulee Jussin Jokisaunojen vanha pikkusauna Alajoella. Hyvä ilmanvaihto ja lempeä löyly! Tanelinrannan avantosauna kipuaa kolmanneksi; tosin en ole ehtinyt kokeilemaan sen uusinta kiuasta, mutta olen kuullut sen tehojen riittävän isollekin väelle. Lankomiehen mökkisauna on maininnan arvoinen ja positiivinen yllätys oli Seinäjoen leirintäalueen uusi vuokrasauna minigolfin vieressä.

Turistista voi tuntua oudolta, että suomalaisella vierailulla heitetään huolella valitut vaatteet pois ja mennään yhdessä hikoilemaan. Kenties vielä huiskitaan ja hakataan toisia puunoksilla. Sauna on sosiaalinen tilanne mutta se on myös paikka rauhoittumiselle, meditoinnille ja itsensä tutkiskelulle.

Saunasta on moneksi. Siellä on ennen synnytty ja kuoltu, pantu olutta ja savustettu kinkkua, kuivattu yrttejä ja sieniä, värjätty lankoja ja pesty pyykkiä. Sauna on ollut lääkettä kropalle ja mielelle.

Saunan syleilyssä puidaan hillitysti säätilojen vaihtelut ja ihmetellään ajan kulumista. Tutumpien kanssa voi avautua murheistaan ja iän tuomista vaivoista. Hämärässä saa olla oma itsensä kiloineen ja iloineen.

                                                                                                                         Jaana Ala-Huissi, Ilmajoki

Ihan tavallinen mammografiaseulonta. Ja sitten ilmoitus: ”Lottovoitto Lapualle!” Minä sain 6mm ja 7 lisänumeroa! Pieni ”viaton” syövän alku rinnassa! Soitin ystävät läpi, ja valtava rukoustukilinja käynnistyi. Elin kuin pumpulissa tämän heinäkuun 2019.

1.8. aamulla minut leikattiin. 10 mg diapamia tarvittiin tohdittajaksi. Sitten loppu onkin historiaa. En muista oikeastaan muuta kuin ”Hyvää yötä - ja huomenta”. Siinäkö se nyt oli? Hernes rinnasta oli poissa.

Ei pahoinvointia, ei oikeastaan kipujakaan. Nyt vain kolmisen viikkoa jännää, että oliko tumor ehtinyt kohti imusolmukkeita. Vartijaimusolmukkeet valppaana sen ilmoittavat formaliinissa nyt.

Ei minun pitänyt tätä blogia kirjoittaa näin vakavasta aiheesta. Teki mieli rehvastella Kauhavan puukkorunokisasta. Kunniamaininnasta. Mutta sainkin itse puukosta. Ei kannattasi kauhavalaasten kans kisata?

Sielunhoitoterapiakoulutus alkaa pian, aion sen suorittaa, tuli sitten mitä tuli. Hiusten kanssa tai ilman. Tosin hyvä lääkärini sanoi, että ”ei sua päähän sädetetä!”. Mutta eihän sitä tiedä, vaikka mitkä solumyrkyt joudun kiltisti nieleskelemään. Tervetuloa vain rukousrinkihin, kaikki jotka nyt empatisoiduitte :)

Kesä tuntui olevan kauneimmillaan, pihassamme kukki kaikki mahdolliset tänä kesänä, ja komiasti. Luulin jo kuolevani. Sanovani viimesen kerran, jotta: ”Elämälle kiitos.” Mutta mikäs pahan tappaas.

Kuulkaas ihmiset, focusoidahan ittemmä hyvyyteen, rakkauteen, toisten ymmärtämiseen. Sen läksyn minä nyt opin. Juoruilu, pahan puhuminen kääntää vaan suupielet bulldogin kuolaiseen hymyyn. Katkeruus syö eväätki kaapista.

Ja armahda itseäs, jos niitä sammakoita pärähtää. Mutta ajattele ensin, sano sitten. Ja muista aina olla heikomman puolella. Ethän sinä koskaan tiedä, miten heikkona ittes löydät joku päivä, vaikka sitten leikkaussalin valoista.

Hyvää syksyn alkua, kesän viime auringonpisaroita. Tarmoa töihin ja opiskeluihin ym. konhotuksiin. Taivaan Isän hellään sylihoitoon vain kaikki tyynni!

Kaisu Hildén, Lapua

​On jännä jälkikäteen tarkastella mitä on kirjoittanut kymmenen vuoden aikana. Ensimmäinen julkaistu
novellini oli splatter-henkinen, ja se pääsikin mukaan eräseen novellikokoelmaan kilpailun myötä. Tätä
ennen olin kuitenkin kirjoittanut jo paljon, jopa sen niin sanotun esikoisen jos ei paria omakustannetta
oteta mukaan. Eli esikoisteokseni oli lojunut tietokoneen muistissa ainakin viisi vuotta ennen kuin se juuri
tuon kyseisen kilpailun menestymisen myötä pääsi kansien väliin, rohkeutta se tarvitsi. Olen aina ollut
kiinnostunut dekkareista, ja luenkin niitä hyvin paljon ja ne suurelta osalta ohjasivat myös omaa tekstiäni ja
innostustani kirjoitta juurikin dekkareita.

Tuli kuitenkin aika, että piti kokeilla jotain muuta, dekkarit saivat jäädä ja kun perheenlisäystä tuli, myös
lastenkirjallisuus astui kuvioihin ja sen parissa menikin seuraavat kirjat, ja kun tämä vaihe ohitettiin, syntyi
draamallisempaa romaania, joiden parissa olen tykännyt puuhastella paljon ja voin sanoa, että suurinta
kiitosta ovat juuri nämä teokset saaneet. En kuitenkaan voinut unohtaa rakkaita dekkareita, ja lähes
vuosittain on jossain antologiassa ilmestynytkin lyhyt dekkarinovelli, mutta koska tulee se seuraava
täyspitkä dekkariromaani on vielä suuri kysymysmerkki, vaikka sitä on toivottu.

Eli omalla kohdallani kirjoittamista on ohjannut oma elämäntilanne ja kiinnostus. Kirjoitan myös paljon
oikeita tapahtumia teksteihin ja sieltä voi joku löytää vaikka itsensä vaikka sitä ei suoranaisesti kerrota.
Ehkä omakohtaisin kirja on uusin kirjani Kuka tahansa osaa lentää, joka on luokiteltu eräänalaiseksi
selvitymistarinaksi. Sen taustalla ovat oikeat tapahtumat, jotka perhepiirissäni tapahtuivat puolitoista vuotta
sitten. Olen kokenut tämän kirjan kirjoittamisen pakolliseksi urallani vaikka voisi myös ajatella, että tämä
oli kirja jota ei olisi pitänyt kirjoittaa ja monta kertaa mietinkin julkaistaanko kirja vai ei, ja olen nyt
tyytyväinen että se on julkaistu.

Uskon, että monet kollegat samaistuvat tähän ajatukseen, että kirjailijan omaa kirjoitusprosessia ohjaa
aika vahvasti juuri se tilanne mikä itsensä ympärillä vallitsee, niin se on ainakin omalla kohdallani.
Tällä hetkellä tuntuu, että osittain kärsin siitä, että tietokoneen ruudulle en saa juurikaan montaa lausetta
päivässä, se on harmi ja toivon että tämä tästä loppuisi ja pääsisi mukaan taas normaaliin kirjoittamisrytmiin.
​Monella se rytmi on joku tietty kellonaika päivästä, minulla ei. Monella se taas on jokin tietty
määrä päivässä valmista tekstiä. Tähänkin voisin osittain sanoa, että minulla ei. Toisaalta taas itsellä on
aina ollut pyrkimys saada jotain valmiiksi, ainakin raakatekstiä pari sivua ja loppujen lopuksi kun koko
käsikirjoitus on valmis, saattaa tästä tekstistä pudota huomattava osa pois. En pysty työskentelemään niin,
että mun on pakko kirjoittaa 300 liuskaa tekstiä ennen kuin tarina on valmis, ennen pystyin mutta
huomasin, että siinä ei ole järkeä koska jos venytät tarinaa vastoin sen tarinan omaa tahtoa siitä tulee
huono. Jos kirjoittaessani tuntuu, että loppupiste pitää laittaa 70 kirjoitetun liuskan päähän, laitan sen. Jos
tuntuu, että käsikirjoitus on syytä lopettaa johonkin tiettyyn kohtaan, teen sen. Joskus käsikirjoitus on 70
liuskaa, joskus 300, mutta itse en sitä pysty määrittelemään tarkasti, se on sen pituinen kuin siitä on
tuleva.

Omaa kirjoitusta kuitenkin edistävät sille asetetut rajat:

a) deadline, se tarkoittaa että tekstin on oltava silloin valmis.
b) jos määritellään liuskamäärä, se tulee, se ei saa olla yli eikä ali.
c) korjaukset, jos annetaa viikko aikaa korjata tekstiä, sen on tapahduttava viikon sisällä.

En usko, että koskaan pyrin hakemaan tuloni pelkästään kirjailijana olemisesta, silloin on tehtävä paljon
työtä ja säännöllisesti päivittäin, eli kiitos ei, se ei sovi mulle.
​
Juha Mäntylä

Syksy 2015. Draamakasvatuksen opintoihini kuuluu lyhyen näytelmän kirjoittaminen. Minulla on kirkas idea pienoisnäytelmästä: juoniaihio, henkilöt, miljöö. Olen levollinen, kyllä se syntyy – tehdään noita työläämpiä opintojaksoja ensin pois. Annan näytelmäidean muhia, en kirjoita mitään ylös [virhe 1].
 
Syksy 2016. Olen puhunut näytelmäideasta potentiaalisille näyttelijöille. He ovat innostuneita – tämä me tehdään! Olen itsekin täpinöissäni, haluaisin pian päästä ohjaamaan. On vain yksi ongelma: näytelmä pitäisi kirjoittaa ensin. Töissä on kiirettä, opinnoissa tekemistä. Annan idean hautua, en kirjoita mitään [virhe 2].
 
Kesä 2017. Tiedostan, että näytelmä olisi pikkuhiljaa pakko reaalistaa sanoiksi. Työ verotti talvikauden tehoja, kesähommiksi valui muutama muukin opintotehtävä. Arasti ajattelen kirjoittamista, mutta en tiedä, mistä aloittaisin. Teen muita opintotehtäviä [ei virhe], välttelen näytelmää [virhe 3].
 
Loppukesä 2017. Saan kirjoitettua kohtauksen. Se lähtee heti rullaamaan. Näin helppoa kirjoittaminen on, miksi ihmeessä olin lykännyt sitä näin pitkään? Muutaman kohtausraakileen jälkeen tajuan, että tarvitsen ajatuksia oman näkövinkkelini ulkopuolelta. Teen muut opintotehtävät valmiiksi [ei virhe], jään arpomaan lisäaineistojen hankintaa mutten tee mitään konkreettista [virhe 4].
 
Syysloma 2017. Innostun hankkimaan materiaalia. Yhtäkkiä käsissäni on niin paljon aineistoa, etten tiedä, mistä aloittaisin sen ruotimisen, miten hyödyntäisin sitä näytelmässä, kenen suuhun minkäkin ajatuksen laittaisin. Tuijotan tekstirivejä, en saa niistä mitään otetta. En kirjoita mitään [virhe 5].
 
Joululoma 2017, hiihtoloma 2018, pääsiäinen 2018, kesäloman alku 2018 ja kaikki ajankohdat niiden välillä. Pienoisnäytelmä kummittelee koko ajan alitajunnassani. Tiedän, että minun pitäisi saada se kirjoitettua – jollei muuta niin siksi, että saisin opinnot lopultakin valmiiksi. Opiskelijaystäväni kannustavat, hekin saivat näytelmänsä valmiiksi, vaikka tarvitsivat pitkospuita. Minä sentään olen kirjoittanut niin monta draamatekstiä, että naputtelisin näytelmän vaikka vyötäröä myöten suonsilmäkkeessä. Niinhän sitä luulisi. Stressaan tekemätöntä, panikoin jämähtämistä, puhun näytelmän kirjoittamisesta mutten kirjoita sitä [virhe 6]. Pakoillessani pienoisnäytelmää kirjoitan yhden kokoillan musikaalin [ei virhe].
 
Heinäkuun alku 2018. Päätän, että se pahuksen pienoisnäytelmä kirjoitetaan nyt. Alkuperäisenä tavoitteenani oli Todella Hyvä näytelmä, mutta nyt olen valmis tyytymään niukin naukin riman ylittävään kyhäelmään, kunhan saan projektin pois käsistä ja opinnot valmiiksi. Avaan näytelmätiedoston ensimmäistä kertaa kahdeksaan kuukauteen ja luen rääpimäni tekstin läpi. Yllätyn: näytelmä on pidemmällä kuin muistin ja paljon parempi kuin pelkäsin. Nauran yhdelle kohtaukselle ääneen. Tutkin keräämiäni aineistoja, materiaalia on yllin kyllin. Vietän muutaman tunnin projektin parissa ja palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Inspiraatio tulee kutsumatta kylään.
 
Heinäkuu 2018. Rakennan näytelmää eteenpäin, työstän kohtauksia, viilaan hahmoja, kirkastan ideaa. Ryhmittelen yhteensopivia ajatuksia, poistan turhia rönsyjä, kirjoitan hahmoille heidän suuhunsa sopivia sanoja. Poistan turhia sivupolkuja. Kirjoitan uutta. Löydän flow'n, hahmot lähtevät kuljettamaan itse tarinaansa. Kohtaukset nivoutuvat kokonaisuudeksi kuin itsestään, yksi lause johtaa toiseen, jokaisessa teossa on järkeä. Työstän, viilaan, hion {da capo al fine}.
 
Elokuun ensimmäinen 2018. Palautan hiotun pienoisnäytelmän ja siihen liittyvän oppimistehtävän. Minua ei enää kiinnosta arvosana tai tentaattorin kommentit, haluan vain kurssisuorituksen ja sen myötä opinnot pakettiin. (Epilogi syyskuu 2018. Saan kurssiarvion. Tentaattori antaa näytelmästä runsaasti hyvää palautetta. Kyllä minua sittenkin kiinnostaa.)
 
Jälkikäteen hämmästyttää, miten annoin rimakauhuni tehdä kirjoittamisesta niin vaikeaa. Nyt on helppo nähdä kaikki virheet, joita matkan varrella tein. Vaikka olen kokenut tekstin syntymisen ihmeen lukuisia kertoja, en uskonut siihen. Tätä projektia ruotiessani oivalsin: opettajana tarjoilen erinomaisia kirjoittamisohjeita, mutta kun olen kirjoittaja, samat ohjeet pätevät myös minuun.
 
Kirjoittamisen kodifikaatio
Inkan tekstintuotannon säännöstöksi koonnut Inka
(noudattamiseen ei sovelleta harkinnanvaraista päätäntävaltaa)
 
1) Kirjoitan ajatukseni auki. Muodolla ei ole väliä, olkoon se työskentelypäiväkirja, ideakollaasi, mikä tahansa ajatusten verbalisointi. Idea, jota ei ole kirjoitettu ylös, ei ole olemassa.
 
2) Kirjoitan, vaikka ruudulle tuntuisi syntyvän vain roskaa. Ensimmäisen version ei kuulu olla hyvä, vaan toimiva teksti syntyy editoidessa. Ja se syntyy, tälläkin kertaa.
 
3) Jos työ tai elämä nielee ajan ja voimat, ei niitä riitä kirjoittamiselle. Mutta jos työtä on kohtuullisesti eikä elämäkään heittele isoja barrikadeja matkalle, kirjoittamisen välttäminen on prokrastinaatiota. (Kyllä, viivyttelen edelleen tehokkaasti, mutta yritän sentään tunnistaa oireyhtymän.)
 
4) Tekstistä puhuminen on hyvästä, mutta teksti ei etene, ellei sitä kirjoita. Kirjoittaminen tapahtuu koneen ääressä, sormet näppäimistöllä. Hyvästä soittolistasta on apua.
 
5) Aina ei tarvitse kirjoittaa sitä, mikä vie tekstiä eteenpäin. Voi myös kirjoittaa sivuprojektia, nopeita novelleja tai taustatarinaa. Kokeilu ja leikittely on suotavaa.
 
6) Etsin tukea muista ihmisistä. Kirjoittavat kollegat ovat kullanarvoisia, sillä he ymmärtävät ja tarvittaessa potkivat eteenpäin.
 
7) Luotan siihen, että ihme tapahtuu tälläkin kertaa. Teksti herää henkiin, löytyy kirjoittamisen flow ja onni. Se tulee kyllä, kun antaa mahdollisuuden.

Inka Vilén
 
Kirjoittaja on kirjoittamisen moniottelija ja opettaja Tuurista. Näytelmät ovat hänen rakkain olomuotonsa, mutta viime aikoina proosa on jälleen kutsunut viekoittelevasti. Jatkossa hän pyrkii noudatt... noudattaa omaa ohjeistoaan pilkuntarkasti.
 
Sormiharjoituksia: blogi.inkavilen.net

Kun kirjoitin ensimmäistä kirjaani, odotin sen valmistumista yhtä lailla kuin odotin sitä, että voisin kutsua itseäni kirjailijaksi. Ja katin kontit. Kun kirjasta sitten tehtiin kustannussopimus, painotuore kirja tuli painosta ja löysi tiensä lukijoiden käsiin, tunsin itseni yhtä vähän kirjailijaksi kuin ennenkin. Teinhän päätyökseni ihan muita asioita: opetin, ohjasin muiden tutkielmia ja pyöritin perhe-elämää. Olin opettaja, luennoitsija, ulkomaantyöntekijä, tohtoritutkija ja äiti, mutta että kirjailija? Ehkä sitten toisen kirjan jälkeen.
 
Toinen kirja valmistui, valmistui kolmaskin, ja vielä neljäs. Olin puhujana tapahtumassa, jossa minut esiteltiin lavalle ”opettajana ja kirjailijana”. Oi, se tuntui hienolle, mutta samaan aikaan mietin: Tässä kylässä minut tunnetaan luokanopettajana ja vanhempana, mutta tuskinpa monikaan kertoisi, että juu, se on se kirjailija, tiedäthän. Suomalaisuuteen kuuluu nöyryys. ”Sekin luulee ittestään liikoja!” Mitä nuo kyläläisetkin ajattelisivat, jos rupeaisin itseäni kirjailijaksi kutsumaan! Perustaisin Insta-tilin ”Kirjailija Kati Keski-Mäenpää”. Nauraisivathan siinä jo harakatkin oksilla. Ja silti hymyilyttää, kun paikallislehti ja välillä maakuntalehtikin tituleeraa kirjailijana. Kuka, minäkö? Aivan, minähän se.
 
Mutta milloin kirjoittamisen harrastajasta tulee kirjailija? Kun hän on julkaissut määrän X kirjoja? Kun hän elättää itsensä kirjoittamalla? Siinä tapauksessa maassamme ei kovin montaa kirjailijaa mahda ollakaan, sillä esimerkiksi vain noin puolet Kirjailijaliittoon kuuluvista elättää itsensä kirjoittamalla kirjoja. Kirjailijoista ja toimittajista käytetään usein nimitystä ammattikirjoittaja. Mutta niin kauan kuin kirjoittaminen on rakas harrastus tai sivutoimi muun työn ohella, onko kyse kirjoittamisesta ammattina?
 
Tieteen termipankin mukaan kirjailija on kirjoja kirjoittava ja julkaiseva henkilö. Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi hyväksytään henkilö, joka on julkaissut vähintään kaksi kyllin korkeatasoiseksi arvioitavaa kaunokirjallista teosta. Määritelmät herättävät lisäkysymyksiä. Jos henkilö julkaisee omakustanteita, onko hän kirjailija? Jos henkilö ei hae Kirjailijaliiton jäsenyyttä, voiko hän koskaan kutsua itseään kirjailijaksi?
 
Kirjailijaa voidaan katsoa eri näkökulmista. Hänet voidaan nähdä romanttisena taiteilijamyyttinä, joka luo uutta, on erilainen ja erityinen, jopa outo. Kirjoittaminen on kutsumus ja sisäsyntyinen ominaisuus. Kirjailijaksi synnytään. Hänet voidaan nähdä myös ammattilaisena, joka on saanut koulutusta ammattiinsa, suorittaa erilaisia kirjallisia tehtäviä ja saa niistä palkkansa, joko päätoimisen tai sivutoimisen.
 
Itse kirjoitan kirjoja siksi, että tarinat rakentuvat pääni sisällä, ja luova prosessi kutsuu minua puoleensa. Juoni kehittyy yöllä, muun työn ääressä ja illalla sohvalla istuessa, ja flow-tila vie ajatukset pois kaikesta muusta. On pakko kirjoittaa. Hyvin erilainen kirjoitusprosessi on toisaalta se, kun kirjoitan tieteellistä tutkimusta. Lähteiden etsintä, tiedon rakentaminen, haastattelujen analyysi ja tulkintojen tekeminen on enemmänkin rankan työn tekemistä kuin luovuuden irti päästämistä. Välillä väitöskirjaprosessinkin aikana tunsin suoranaisen innostuksen lennättävän kirjoittamistani, mutta ne hetket olivat harvinaisia.
 
Yksi syy sille, että kirjailijan ammatti-identiteetin kehittyminen on haastavaa, on työskentely ilman työyhteisöä. Kirjailija tekee työtään suurimmaksi osaksi yksin. Ja kuten aiemmin jo mainitsin, hän myöskään hyvin harvoin saa kerättyä koko elantoaan vain kirjoittamalla, vaan suurin osa tekee aivan muuta päivätyötä.
 
Päivästä ja sen hetkisestä työtehtävästä riippuen voisin kirjoittaa käyntikorttiini nimeni eteen opettaja, tutkija, konsultti, suurperheen äiti, kirjoittaja tai hyvänä päivänä jopa kirjailija. Pienellä K:lla. Ammatti-identiteettini on joustava ja yhtä haahuileva kuin sen kantajakin. Yhtenä päivänä yhtä, toisena toista. Ihanaa, että elämä on näin vapaamuotoista ja joustavaa! Eihän minun tarvitsekaan fiksoitua vain kirjailijaksi tai opettajaksi. Kirjailijuus on iso osa identiteettiäni, mutta ei välttämättä ammatti-identiteettiäni. Mikä vapaus! Mikä avaruus! Olla yhtenä päivänä yhtä ja toisena toista.
 
Summa summarum: Aivan hiton sama. Tärkeintähän on kuitenkin kirjoittaminen. Joku kirjoittaa purkaakseen rikasta sisäistä maailmaansa muidenkin koettavaksi. Joku, uskomatonta kyllä, saattaa jopa tienata koko leipänsä kirjoittamalla.  Yhtä kaikki, keskiössä on kirjoittaminen. Sen sijaan, että kokisin itseni kirjailijaksi, koen itseni kirjoittajaksi. Isolla K:lla, ylpeänä. Hannele Huovin sanoin: ”Kirjailijan aivot ovat virittyneet  tarinankerrontaan,  ne  ampaisevat  liikkeelle  kuin  nuorten  miesten mopo.” Kokee mopon ajaja itsensä sitten kirjoittajaksi tai ei.

Kati Keski-Mäenpää

”To flow or not to flow?”

Joskus kirjoittaminen sujuu. Joskus sitä taas voisi hakata päätään näppäimistöön. Erityisesti silloin, jos aikaa olisi, mutta teksti ei kulje. Mutta ei ole lainkaan helpompaa olla kirjoittajana jumissa elämäntilanteessa, jossa kirjoittamisen flow pyrkii ulos sormenpäitä ja varpaita myöten, mutta aikaa ei yksinkertaisesti ole. Jokainen kirjoittaja pystyy varmasti samaistumaan näihin tilanteisiin, joten kirjoitin melko kattavat ohjeet siitä, millä tavalla näitä sudenkuoppia pystyy välttämään.

Ensinnäkin on päästävä eroon häiriötekijöistä. Kotisi on linnasi, joten linnoittaudu sisään. Vaihda lukot ja jätä oveen lappu, jossa vaadit kirjoitusrauhaa. Ohjaa mies ja lapset mummolaan tai naapuriin. Mikäli teillä on kotona autotalli, voi sen yläpuolelle rakentaa pienen huoneen, jonne he voivat muuttaa asumaan, jolloin sinulle jää talossasi kirjoitusrauha. Mikäli asutte esimerkiksi kerrostalossa, häkkivarasto sopii tähän tarkoitukseen mainiosti. Onhan se vähän ahdas, mutta rakkaasi ymmärtävät varmasti, miten tärkeää kirjoittaminen sinulle on.

Toisena on minimoitava tarpeesi keskeyttää kirjoittaminen minkä tahansa syyn takia. Aivan ensimmäiseksi ilmoita työpaikallesi, että olet sairastunut vakavasti, etkä enää pääse töihin. Mielellään johonkin erikoiseen ja vaikeaan tautiin, jotteivat he ala kysellä liikoja. Miten olisi burmalainen napanöyhtä tai etiopialainen varpaanvälimato? Mitä omituisempi tauti, sitä innokkaammin työkaverisi kauhistelevat asiaa keskenään, jolloin sinä jäät sopivasti rauhaan.

Seuraavaksi on huolehdittava, että perustarpeesi tulevat täytetyiksi mahdollisimman helposti. Hamstraa siis kaupasta kaapit täyteen ruokaa, mielellään jotain nopeasti ja helposti valmistettavaa, jottei sinun tarvitse käyttää ruoanvalmistukseen kallisarvoista kirjoitusaikaa. Nuudelit, kaurapuuro ja muut hyvin säilyvät tuotteet ovat uusi paras ystäväsi ruokavaliosi pohjaa ajatellen. Vältä nopeasti pilaantuvia tuotteita, niitä et voi haalia kaappien täydeltä, vaan satsaa kuivamuonaan ja säilykkeisiin. Varmuuden vuoksi on hyvä ostaa myös muutama säkki vessapaperia, nenäliinoja, kurkkupastilleja, särkylääkettä, vitamiiniporetabletteja, puhelimen laturin varajohtoja, korvatulppia ja huulirasvaa.

Varmista seuraavaksi mukavuutesi. Säästöt ovat yliarvostettuja, kun kyseessä on niinkin kriittinen tarve kuin kirjoittajan työhyvinvointi. Siispä kaivele säästötililtä (tarvittaessa yhteiseltä) rahat uuteen sänkyyn, jossa saat nukuttua kuin koiranpentu. Suosittelen sellaista, jossa on katos ja sänkyä ympäröivät verhot. Näin voit pesiytyä mielikuvituksesi kera hautomaan uusia ideoita rauhassa.

Viimeisenä listalla pääsemme tietenkin kirjoittajan tärkeisiin työvälineisiin, joita on syytä hankkia tarpeeksi. Muistilehtiöt, luonnoslehtiöt, kynät, maalit, sormivärit tai mitä ikinä tarvitsetkaan kuuluvat ehdottomasti ostoskoriin. Mikäli käytät alkoholia, on jonkinlainen hätäpullo kirjoitusblokkia vastaan myös tarpeen. Kannattaa kerralla ostaa niitä vaikkapa tusina. Mikäli et juo alkoholia, on tusina hätäpulloja silti hyvä olla varastossa, sillä eihän sitä koskaan tiedä, milloin sitä tarvitsee huikkaa tai vaikkapa polttopulloa. Polttopullolla puolustat kotiasi niin liian innokkailta ihailijoilta kuin tunkeilevilta häiriötekijöiltä.

Kun ylläolevat toimenpiteet on tehty, on aika kirjoittaa. Käytä kaikki valveillaoloaikaisi kirjoittamiseen. Pysähdy vain nukkuaksesi tai hautoaksesi ideoitasi. Pyri olemaan yhtä kirjoittamisen kanssa. Unohda todellisuus. Luo oma todellisuutesi.

”To flow or not to flow.”
 
Tiina Lehtineva

Kirjoittaja on Pohjanmaan Kirjailijoiden puheenjohtaja, kulttuurituottaja ja intohimoinen pyöräilijä, joka opiskelee Kuortaneella liikunnanohjausta ja miettii, minne tuoreen miesystävän voisi piilottaa, kun kirjoittaminen alkaa.

Kasvavan levottomuuden vallassa olen viime ajat seurannut tuntien kasautumista päiviksi, päivien kerääntymistä viikoiksi ja viikkojen yhtymistä sotilaalliseksi ketjuksi, jota mikään tai kukaan ei pysäytä. Viikko viikon perään on hiki ollut valmiina pusertumaan otsalle ja kämmenten nihkeys paljastamaan, että aika on vähissä. Hetki on koittamassa. Enkä minä mahda sille mitään.
 
Lykkään väistämätöntä ensin yhden päivän. Sitten toisen. Kunnes vihdoin lähestyn kohdettani varovasti, laajasti kaartaen. Keksin poiketa reitiltä kylpyhuoneeseen. Pyykithän pitää viikata. Mutta onpa uskomattoman ärsyttävää: mies on jo ehtinyt tyhjätä telineen. Ilahdun oivaltaessani, että sänky on vielä petaamatta. Ryntään makuuhuoneeseen, mistä joudun ensi töikseni häätämään mieheni, joka hyvin ikävää käytöstä osoittaen on jo vetämässä peittoa suoraksi. Saan sängyn kuntoon ja tunnen hien kihoavan ruumiin onkaloistani. Onko nyt aika. Täytyyhän vielä jonkin maitotölkin odottaa taitteluaan tai biojäteastian tyhjentämistään. Tiedän takertuvani olemattomaan oljenkorteen. Mieheni on tänään varsinainen maanvaiva, hän tulee eteiskäytävässä vastaan jätesanko kädessään.
 
Sisuksistani venyy ulos paksu, raskas huokaus. Minun ja sen välissä ei ole enää mitään.
 
Raahaudun työpöydän ääreen. Huomaan, että mieheni on sielläkin. (Todettakoon, että toisin kuin lukija voisi otaksua, minulla on vain yksi mies. Mutta asunnossamme ei ole kovin montaa huonetta.) Kerron hänelle vaisusti Velvollisuudestani, Kohtalosta joka minua odottaa, Tehtävästä joka minun on kohdattava, Jyrkänteestä jolle minun on kiivettävä. Ja mikä kerta kaikkiaan viheliäisintä: toisin kuin milloin tahansa muulloin, hän panee alienit ja tuliaseet saman tien tauolle ja nousee antaakseen minulle tilaa. Minkälaisen empatiakyvyttömän, rasittavan, ymmärryksen puutteesta kärsivän sauvasirkan olen mennyt naimaan?
 
Istuutuessani huomaan, että johtoja pitää korjailla ja koneen asentoa säätää. Näytöllä on kaikenlaista omituista digitaalista roinaa, josta on välittömästi hankkiuduttava eroon. Ja näppäimien välissähän on pölyä! Ihanaa! Paneudun kuljettamaan sormeani huolellisesti näppäinten välisissä solissa, kunnes pöly, joka ei ikinä lopu, loppuu.
 
Avaan tekstitiedoston, koska rajallinen mielikuvitukseni on nääntynyt tuottamaan verukkeita. Jään tuijottamaan näyttöä. Se on valkoinen kuin pääni sisäpuoli. Käännyn katsomaan ikkunasta ulos. Palautan katseeni näyttöön. Jatkan tätä mielenkiintoista silmäpeliä kenties kymmenen minuutin ajan.
 
Nostan käteni näppäimille. Lasken ne takaisin syliini. Jokainen lause, jokainen aloitus, jokainen sana katoaa päänisisäiseen valkeuteen, jonka syvyydessä jossakin kyltymätön peto nielaisee ne kaikki ja röyhtäisee vasten kasvojani: Huono. Kelvoton. Tylsä. Kliseinen.
 
Sen pedon lannistavan voiman edessä istun minä, yksin, paljaat kädet kyvyttöminä puolustautumaan.
 
Tästä puhutaan, tämä on kirjoittajan klassikkovaiva, kuin nivelsiteet jalkapalloilijalle, mutta kukaan ei nähtävästi onnistunut kertomaan miltä se tuntuu. Tyhjyys, johon putoaa sanomisen vähyyden paljastuessa. Omaan tekstiin, omiin lauseisiin uskomisen pala palalta murtuessa. Puhtaan sivun auetessa edessä kylmänä, vihamielisenä ja täynnä tuomiota jo ennen kuin on ehtinyt edes aloittaa.
 
Kerron nyt, miltä se tuntuu. Tuntuu kuin mannerlaatta jalkojen alla murenisi, ja samaan aikaan tietäisi, ettei sen alla ole mitään. Pelkkä putoaminen. Identiteetin kadottaminen. Minuuden sameneminen, vääristyminen, lohkeaminen. Kaiken sen kohtaaminen, mitä ei koskaan omalle kohdalleen uskonut mahdolliseksi.
 
Se tuntuu ryöstöltä. Juuri siltä kuin joku lupaa kysymättä tunkeutuisi kotiini ja veisi sieltä kaiken itselleni tärkeän. Kaiken sen, mikä ei ollut minulle tärkeää siksi, että olisi maksanut paljon tai näyttänyt kauniilta, vaan siksi, että se oli omaani. Se oli jotakin niin omaani, että oli määritellyt minut. Ja minä olin laatinut siitä päämäärän ja vuorannut siitä elämäni oleellisen sisällön.
 
Kukaan ei myöskään tainnut koskaan osata kertoa ikävästä. Tämä ikävähän rusentaa. Huomaan sen nyt, sormieni hakiessa sanoja jotka ryöstössä vietiin minulta. Huomaan sen nyt, sormieni hakiessa tyhjyydestä sitä joka olin. Ikävöin sanoja. Ikävöin sanomisen vastustamatonta, ikiaikaista lumoa. Ikävöin itseäni.
 
Ehkä sisimmässäni aavistin sanomisen kyvyttömyyden laajuuden, kun joskus kahdeksan kuukautta sitten kirjasin itsenikin Pohjanmaan Kirjailijoiden blogikirjoittajien joukkoon. Ehkä aavistin, että silloin tuoreelta tuntunut tyhjyys ja välttely jatkuisi ja pulskistuisi niin, etten osaisi oikein enää tehdä asialle mitään. Että väsyisin pyristelemään, ja luovuttamisen autuas vapahdus vaanisi muutaman askeleen lähempänä. Että ainoa keino kirjoittaa olisi velvollisuus kirjoittaa. Oma nimi listassa, joka vaatisi hoitamaan lupaamani työn.
 
Katson kirjoittamaani ja huomaan olleeni oikeassa. Tehtävä on hoidettu. Sivu ei ole enää tyhjä. Peto päässäni on vaiennut ja päästänyt minut hipaisemaan itseäni.

Elina Polvi

Tiedäthän sen ihanan tunteen, kun heräät aamulla eikä sinulla ole minkäänlaisia aikatauluja tai sitovia suunnitelmia alkavalle päivälle?
 
Aika usein me ihmiset huokailemme tuollaisen ihanan ja kiireettömän aamun perään. Voi kuinka olisi niin kivaa juoda aamukahvit kaikessa rauhassa ja syödä nautiskellen suunmyötäinen aamupala, jonka jälkeen voisi palata vielä hetkeksi sänkyyn lukemaan hyvää kirjaa! Miten suloiselta tuntuisi vilkaista välillä makuuhuoneen ikkunasta ulos ja nähdä aamun pikku hiljaa valkenevan. Jossain vaiheessa voisi siirtää kirjan sivuun, kismitellä ja venytellä ja lopulta nousta ylös, valita ylle mukavat vaatteet ja alkaa suunnitella, mitä kivaa tänään tekisikään. Aika täydellinen aamu, vai mitä?
 
Täytän ensi kuussa 31 vuotta ja voin kertoa, että olen vuosien kokemuksella oppinut juoksemaan kiireen oravanpyörässä niin, että siitä on tullut suorastaan ikiliikkuja. Olen osallistunut erilaisille harrastekursseille, ammattiyhdistystoimintaan ja vapaaehtoistyöhön sekä toiminut kouluttajana ja opiskellut työn ohessa. Tavannut paljon uusia ihmisiä. Kirjoittanut runokirjan ja 73 omistuskirjoitusrunoa sen ennakkotilanneille ihmisille - jokaiselle tilaajalle omansa. Olen venynyt ja paukkunut, vaikkei siinä ole ollut mitään järkeä. Omia rajojani en ole osannut tunnistaa.
 
Kuinka monet kerrat olenkaan ihmetellyt, kuka hiivatti on täyttänyt kalenterini ja kuka pentele oikein ohjaa elämääni. Olisi ollut niin ihanaa löytää se vihulainen ja antaa sille kunnon selkäsauna! (Oikeasti en osaa lyödä ketään, mutta näin sanoiksi kirjoitettuna se kuulostaa miellyttävän mahtipontiselta.) Ikävä kyllä olen joutunut kerta toisensa jälkeen peilin eteen tuijottamaan itseäni silmiin ja miettimään, että kylläpä osasin ajaa itseni uuvuksiin etsiessäni omaa polkuani, jota pitkin kulkea ja josta kokea iloa ja täyttymystä.
 
Viime vuonna oman itsen ja kutsumuksen etsintä ajoi minut tilanteeseen, jossa koin olevani apina, joka yritti saada kiinni kaikki mahdollisesti tarjolla olevat banaanit. En malttanut sanoa mihinkään "ei", koska mikä tahansa niistä tilaisuuksista saattoi olla Juuri Se Banaani, joka auttaisi minua urallani ja elämässäni eteenpäin. Etsin jotain, mitä en osannut pukea sanoiksi enkä tavoitteiksi. Olin kuitenkin aivan varma, että onni odotti minua jo aivan nurkan takana, kunhan vain jaksoin olla valppaana. Se oli kovin raskasta ja näännyttävää aikaa, mutta nyt jälkeenpäin ajattelen sen aikana, joka opetti minulle paljon itsestäni ja omien voimavarojeni kunnioittamisesta.
 
Ahdistavina aikoina olen aina kirjoittanut paljon runoja, jotka ovat auttaneet minua ymmärtämään itseäni ja elämäntilannettani. Nyt viime vuoden runoja lukiessa mietin, että ehkä nämäkin ajatukset kertyvät vielä kirjaksi asti. Kriisit voivat puhkaista elämään reittejä, jotka voi sanoittaa kartaksi. Runokartastosuunnittelija, ehkäpä siinä olisi minun kutsumukseni?
 
Olen vihdoinkin alkanut ymmärtää, että itsensä etsiminen on elämän mittainen matka. Harva kokee valaistumisen, joka kantaa kaikessa valkeudessaan kalkkiviivoille asti. Onneksi itseään voi löytää pienissä erissä, erilaisissa hetkissä ja elämän eri vaiheissa. Joskus omalta polultaan ei löydä yhtään mitään ja tuskastuu, mutta joskus asiat loksahtelevat sujuvasti paikoilleen kuin Lego-linnan palaset. Taaksepäin katsoessa useimmiten ymmärtää, miksi asiat eivät menneet aina niin kuin niiden olisi toivonut menevän. Silloin niiden ylle voi heittää siunauksensa: kiitos maailmankaikkeus, kun kaikki meni niin kuin meni!
 
Vuoden 2019 teemani on "Keskity olennaiseen". Yritän opetella sitä, että vähemmän on oikeasti enemmän. Että minun ei tarvitse eikä kuulu olla kaikessa mukana. Että minun kuuluukin keskittää osaamiseni ja voimavarani sellaisten asioiden pariin, jotka merkitsevät minulle eniten. Yritän opetella hyväksymään sen viisauden, että kivatkin asiat kuormittavat, jos niitä ahnehtii itselleen liikaa.
 
Saan lakata raapimasta suljettuja ovia ja kantamasta liikoja taakkoja selässäni, koska se on itsensä rakastamista terveellä tavalla ja siihen on oikeus meillä jokaisella. Jokainen joutuu hoitamaan arjessaan pakollisia velvollisuuksia, mutta elämästä voi onneksi pienin ottein tehdä omansa näköistä. Voi joskus antaa luvan hitaisiin aamuihin. Voi kesken työmatkan pysähtyä ihastelemaan upean sinistä taivasta tai lähikuuseen kipittävää oravaa. 
 
Olen aina ollut ihminen, joka rakastaa pieniä yksityiskohtia, joista suuret kokonaisuudet rakentuvat. Nyt yritän opetella näkemään kokonaiskuvan. Että se elämäni palapeli, jota rakennan, olisi rakkaudesta tehty. Hitaammassa elämässä on paljon hyvää - kiireettömyydessä runot kirjoittavat itse itsensä päässäni ja minä vain keräilen ne ajatusteni virrasta paperille.
 
Omasta kokemuksestani haluan sanoa: älä vedä itseäsi liian ahtaalle. Anna arvo itsellesi ja omalle ajallesi. Kirjoita ajatuksiasi ylös. Priorisoi. Hengitä.
 
Ja muista, että oravanpyörässä ei ole moottoria.
 
Rakkaudella, Heli

Heli Kataja

Miten luoda oma kirjoittajan yhteisö tyhjästä, jos yht’äkkiä havahdut haluun ryhtyä kirjoittamaan tavoitteellisesti? Mistä löydät muita kirjoittajia, jos aiempaa kirjoittamiskokemusta ei ole, jos tuttavapiiriin ei kerta kaikkiaan kuulu muita kirjoittajia ja jos asut suomenkielisenä täysin ruotsinkielisellä haja-asutusalueella?

Siinäpä se. Kun vain reilu parisen vuotta sitten heräsi tarve ryhtyä kirjoittamaan, olo oli yksinäinen ja turvaton. Kaipasin tueksi kokenutta opettajaa. Toivoin, että joku kertoisi, mikä on hyvää ja mikä toimii. Pahoittelin, etten ymmärtänyt aloittaa jo arvostamani lukion suomenopettajan elinaikana.

Samoihin aikoihin luin Neuvostoliitossa syntyneen Raija-Liisa Mäkelän kirjan Minä, muilutetun tytär. Vaikutuin syvästi hänen rakkaudestaan suomen kieleen. Lähetin hänelle kirjeen kustantamon kautta ja tiedustelin hänen halukkuuttaan ryhtyä mentorikseni.

​Mäkelä kieltäytyi kohteliaasti, mutta kannusti hakeutumaan luovan kirjoittamisen kurssille tai oman paikkakunnan kirjoittajapiiriin. Vaasa-opistossa tai Mustasaaren aikuisopistossa ei kummallakaan ollut tarjolla suomenkielisiä kirjoituskursseja eikä kirjoittajapiirejä, joten vaihtoehdoksi jäi etsiä verkkovälitteisiä kursseja tai hakeutua viikonloppukurssille toiselle paikkakunnalle.

Lähdin viikonloppukurssille. Opettaja kumosi ajatuksen kirjoittajan yksinäisyydestä ja itseriittoisuudesta. Hän kannusti jokaista aktiivisesti etsimään ja löytämään oman kirjallisen viiteryhmän, joka toimisi peilinä omille teksteille. Yhteisö auttaisi kirjoittajaa kulkemaan kohti pelkoa altistua oman keskeneräisyyden ja epävarmuuden kohtaamiselle.

Ensimmäiseltä kirjoittajakurssilta konkreettista alkua kirjoittajan yhteisölleni ei löytynyt. Kurssilla syntyi kuitenkin vahva tunne, että muiden kirjoittajien seuraan tultuani olen saapunut henkiseen kotiini. Kutsun tunnetta oman kirjoittajayhteisöni siemeneksi. Seuraavasta kirjoittajatyöpajasta löysin kirjoittajan, jonka kanssa ryhdyin pitämään aktiivisesti yhteyttä.

Ensimmäisellä kirjoittajakurssilla oli kuitenkin välillisesti merkittävä vaikutus kirjoittajan yhteisöni rakentumisessa. Tällä kurssilla kuulin ensi kertaa kirjallisuusterapiasta sillä seurauksella, että vain reilun puolen vuoden kuluttua aloitin omat kirjallisuusterapiaohjaajan opintoni ammatillisena täydennyskoulutuksena.

Opinnot johdattelivat minut runouden äärelle. Se houkutteli lähtemään Vaasaan kahteen runopiiriin. Ne ovat antaneet vauhtia oman kirjallisen yhteisöni muodostumiselle, vaikka runopiireissä ensisijaisesti luetaan yhdessä jo julkaistuja runokokoelmia. Kuitenkin myös lukeminen ja kirjalliset esikuvat ovat osa kunkin kirjoittajan yhteisöä. Monesti yhdessä luetut runot toimivat inspiraation lähteenä omalle kirjoittamiselle.

Ensimmäisellä kirjoittajakurssilla kannustettiin liittymään paikalliseen kirjoittajayhdistykseen. Jäsenhakemuksen lähettäminen Pohjanmaan kirjailijoihin huimasi. Kirjailija-sana yhdistyksen nimessä herätti aloittelijassa alemmuudentunnetta. Kirjoittajaopettaja Natalie Goldberg varoittaa kuitenkin kirjassaan Luihin ja ytimiin kirjoittajaa ajautumasta kahtiajakoiseen maailmaan, jossa toiset kirjoittajat ovat hyviä ja minä en ole sitä. Rohkaistuin ja olin tervetullut jäseneksi.

Pohjanmaan kirjailijoiden tapaamisiin en ole kerinnyt mukaan. Sen sijaan olen osallistunut yhdistyksen jouluisen jatkokertomuksen kirjoittamiseen. Sain spontaanisti myönteistä palautetta omasta osuudestani kokeneelta kirjoittajalta, joka jatkoi kertomusta minun jälkeeni. Yhteydenpitomme sähköpostilla on jatkunut.

Uusi kirjoittava ystäväni on kannustanut kirjoittamisessa sekä ystävällisesti kommentoinut tekstejäni. Rohkaisipa hän myös osallistumaan Poetry Slamin Vaasan osakilpailuun. Minä puolestani sain auttaa häntä kirjoittajan blockin sulattelussa ohjaamassani kirjallisuusterapeuttisessa ryhmässä. Kirjoittajan yhteisössä on kyse sekä antamisesta että saamisesta.

Kirjallinen yhteisöni on edelleen alkutekijöissään. Vähitellen on alkanut muotoutua pieni kirjallinen ystäväpiiri, jolle voin ehdottaa tapaamista kirjoittamisen äärellä kahvilassa, toisella paikkakunnalla tai videopuheluyhteyden välityksellä.​

Viiteryhmäni on hyvin hajanainen, mikä kuvastaa myös omaa kirjoittajuuttani: oma ensisijainen kirjoittamisen lajini ja tyylini hakee yhä paikkaansa ja muotoaan.

​Kirjoittajan yhteisön luominen tyhjästä edellyttää sinulta omaa aktiivisuutta. Valmista, olemassaolevaa yhteisöä, johon vain liittyä, ei ole. Oma kirjallinen viiteryhmä syntyy, kun lähdet avoimin ja uteliain mielin tutkimaan eteen tulevia johtolankoja. Silloin myös kirjoittajan yhteisösi muotoutuu vastaamaan juuri sinun tarpeitasi kulloisenkin tilanteen mukaan.

Yhteisön muotoutuminen vaatii, että uskallat ottaa yhteyttä tuntemattomiin ihmisiin ja lähteä mukaan itselle entuudestaan vieraaseen toimintaan. Se vaatii rohkeutta olla väheksymättä itseäsi kirjoittajana. Se vaatii itsetuntoa ja luottamusta siihen, että myös sinulle on paikka muiden kirjoittajien joukossa.

Mari Kuusisto

Kirjoittaja, kanssakulkija, kirjallisuusterapiaohjaaja ja bloggaaja, joka ohjaa omassa yrityksessään
huojentavan kirjoittamisen ryhmiä.

marikuusisto.com/