|
Lasten- ja nuorten lukemisen yhteydessä puhutaan nykyään usein mielenkiintolähtöisyydestä. Se siis antaisi motivaatiota lukuhaluttomalle, jos kirjan aihe kiinnostaisi. Kuulostaa simppeliltä. Ei siis kannata lyödä heti Kivellä päähän, jos lukeminen ei innosta, vaan pohtia lapsen ja nuoren kanssa yhdessä niitä kiinnostavia aiheita. Sellaisten avulla voi lukulukko aueta ja kirjallisuuden kirjo alkaa laajemminkin kiinnostaa. Lanu-kirjallisuudessa erilaisia aiheita onneksi riittääkin. Lemmikkieläimistä kiinnostuneille löytyy paljon valinnanvaraa, samoin tubettajien faneille, fantasian ja kauhun ystäville ja erilaisille pelaajillekin. Samoin eri kulttuureista tuleville, seksuaalisuuttaan pohtiville ja ympäristöasioista kiinnostuneille on uudessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa paljon samastuttavia päähenkilöitä ja kiinnostavia aiheita. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden moninaisuuden suhteen on siis pullat loistavasti uunissa - vai onko? Nostan esimerkiksi tuttuja, maalla asuvia poikia ja keskusteluja kirjastonhoitajien kanssa - sitä millaisia mielenkiinnon aiheita kirjastoista kysytään ja mitä tutut pojat harrastavat. Yksi harrastaa intohimoisesti eräilyä, kalastusta, metsästystä ja riistanhoitoa. Vaan missä ovat nuorten erä- ja kalastuskirjat? Kuka niitä kirjoittaisi ja kuka kustantaisi? Toinen odottaa innolla armeijaan pääsyä. Onko meillä nuorten- tai YA-kirjallisuutta armeijasta? Kolmas tuttu poika taas nikkaroi verstaassaan, neljäs kyntää peltoa ja haaveilee jatkavansa isiensä työtä. Mopoharrastajille löytyy sentään lukemista, samoin bändissä soittajille. Mutta aukkoja selvästi on. Tämä pohdinta ei tietenkään tarkoita, etteivätkö nämä nuoret voisi lukea muutakin kuin juuri omaa elämää koskettavaa kirjallisuutta. Siitä on kuitenkin helppo lähteä liikkeelle silloin, kun kirjallisuus ja lukeminen ei kutsu miellyttävään seikkailuun vaan aukeaa edessä läpipääsemättömänä rämeenä. Jään myös aprikoimaan, voiko näistä lanu-kirjallisuuden sokeista pisteistä tehdä johtopäätöksiä. Miten hyvin tämän päivän kustantajat ja kirjailijat tuntevat erilaisten maalaislasten ja -nuorten elämää? Ehkä tuntevatkin, mutta esiin nostamissani aiheissa ei nähdä taloudellista tai sisällöllistä potentiaalia? Suomi on pieni kielialue, eivätkä pelkästään julkisen puolen (kirjasto, koulut) ostot useinkaan riitä. Myös yksityisten ihmisten olisi ostettava uusia kirjoja, ainakin silloin tällöin. Ja moninaisuuden turvaamiseksi isojen kustantamojen rinnalle tarvitaan pieniä, rohkeita ja ketteriä toimijoita. Ehkäpä joku pienemmistä kustantamoista ennen pitkää tarttuu edellä mainitsemiini aiheisiin. Väitän, että oman itsensä löytäminen kirjallisuudesta, samastumisen mahdollisuus ja oivallus antaa myös voimaannuttavan tunteen oman itsen ja elämän arvokkuudesta. Sitä(kin) tunnetta tarvitsee jokainen lapsi ja nuori, maalla ja kaupungissa. Samalla tietysti lukuharrastuksen myötä saavutettu hyvä lukutaito kehittää ajattelua ja avaa paljon uusia ovia ja näköaloja elämään. Mervi Heikkilä Kirjailija, kirjastonhoitaja 
0 Comments
En aavistanut, kun 13-vuotiaana syksyllä 1987 voitin nuorten Kontakti-kirjoituskilpailussa oman sarjani ja sain ensimmäisen kirjani julki, mitä siitä seuraisi — saati siitä, kun luokkatoverini kanssa kirjoitimme pari vuotta myöhemmin ensimmäisen Hullun luokan ja tulimme lähettäneeksi sen kustantamoon. 1990-luku oli minulle yhtä pyöritystä. Opintojen ohella julkaisin toistakymmentä kirjaa, pääsin parikymppisenä Kirjailijaliittoon, Hullut luokat äänestettiin useina vuosina parhaimmiksi nuortenkirjoiksi, kiersin kirjailijavieraana ympäri Suomen ja naapurimaissa. Olin parin lehden kolumnisti, annoin säännöllisesti haastatteluja ja tutustuin lukuisiin kirjailijoihin Pohjanmaalla ja opiskelupaikkani Tampereen seudulla järjestettävissä kirjallisissa tapahtumissa. Sitten valmistuin yliopistosta vuonna 2000 ja menin ensimmäiseen varsinaiseen työpaikkaani historiantutkijana. Taas tehtiin lehtijuttu — ja siinä toimittaja varmasti hyvässä tarkoituksessa kirjoitti, miten ”Hullu luokka -kirjoistaan tunnettu kirjailija Kaisa Ikola kirjoittaa Laihian seurakunnan 500-vuotishistoriaa”. Vastavalmistuneena, osaamistaan jännittävänä keltanokkatutkijana suorastaan tunsin, miten uskottavuuteni valui viemäristä alas. Olisinko minä aina vain vitsiniekka, jonka oletettaisiin keksivän omasta päästään hassuja kommelluksia silloinkin, kun tein tieteellistä tutkimusta, johon yhteiskunta oli minua vuosia kouluttanut? Saman tien ryhdyin määrätietoisesti erkaantumaan kirjailijaminästäni. Se oli helppoa, koska Hullu luokka -sarja oli päättynyt. En siis lähtenyt pyydettäessä kirjailijavierailuille vedoten paitsi päivätyöhöni, myös siihen, etten enää julkaise. En antanut nimittää itseäni kirjailijaksi, ellei se ollut syystä tai toisesta välttämätöntä. Loin nyrkinkokoisia katseita ihmisiin, jotka hämmästyivät kuullessaan minun opiskelleen ja olevan palkkatöissä eikä elävän (!!) kirjoittamisella. Kotisivutkin tein vain siksi, että sain ohjata sinne esitelmiä tekevät koululaiset. Samaan aikaan työn ohessa kirjoitin ja julkaisin verkossa lähes koko ajan, mutta vain omaksi ja pienen fanikunnan iloksi. Kului 20 vuotta, maailma muuttui, ja eräänä päivänä sain puhelun. E- ja äänikirjoihin erikoistunut kustantamo Saga halusi kustantaa sähköisessä muodossa minulta ihan kaiken: sekä viime vuosituhannen aikaa sitten loppuunmyydyt kirjani että ne tarinat, jotka olin kirjoittanut verkkoon. Hetken mietittyäni suostuin. 20 vuoden aikana ammatillinen itsetuntoni oli vahvistunut, ja lisäksi teen palkkatyöni virallisella nimelläni, kun taas kirjat tulisivat julki tyttönimelläni. 20 vuoden aikana moni muukin asia on muuttunut. Siksi on ollut hirveän kiinnostavaa seurata taas kirjallisuuden maailmaa lähempää ja verrata nykyaikaa neljännesvuosisadan takaiseen. Tämä teksti perustuu sekä omiin kokemuksiini että some-seuraajieni antamiin vinkkeihin, kiitos heille niistä. Jo itse kirjoittamisen tekniikka on erilaista. Käsikirjoituksia ei mitata enää liuskoina, ei aina edes merkkeinä, vaan anglosaksiseen tyyliin sanoina. Tekstinkäsittelyohjelmani ääressä koen olevani dinosaurus, kun Facebookin kirjoittajaryhmissä pohditaan erilaisten tekstin rakennus- ja suunnitteluohjelmien eroja. Siitä olen sentään jo toipunut, että on ihan luvallista ja hyväksyttävää lähettää käsikirjoitus kustantamoon sähköisessä muodossa eikä kirjepostissa tulosteena! Kirjan elinkaari on mielestäni lyhentynyt entisestään, vaikka sitä jo 1990-luvulla moitittiin lyhyeksi. Kirjallisuuden tarjonta on nykyään vielä massiivisempaa, koko ajan tulee uutta, ja hihnan toisessa päässä kirjat putoilevat alennuskoriin yhä nopeammin. Onneksi on edelleen kirjastot ja uutuutena sähköiset julkaisumuodot, joista iloitsen muutenkin: painettu kirja, e-kirja ja äänikirja palvelevat kukin omaa käyttäjäkuntaansa. Kustannusmaailmassa oli 90-luvulla suuria ja keskisuuria. Nykyään tuntuu olevan vain yksi tai kaksi suurta kustantamoa, jotka ovat nielleet ne keskisuuret. Mutta samalla pienkustantamojen määrä on kasvanut, ja ne julkaisevat hyvää ja kokeilevaa kirjallisuutta. Lisäksi verkko tarjoaa uusia julkaisun mahdollisuuksia. Kuulemma kaikki runoilijat eivät edes halua tekstejään kansiin, koska lavarunous antaa julkaisemiselle uudet mahdollisuudet. Toisaalta heitä palvelemaan, jotka haluavat kirjansa painettuna, mutta eivät löydä kustantajaa, on runsaasti omakustanne- ja palvelukustannefirmoja. Samalla koulutuksen merkitys on kasvanut. Olihan 1980–90-luvuillakin kirjoituskursseja, mutta kuten eräs some-seuraajani totesi, nykyään harva julkaisee esikoiskirjan ilman minkäänlaista kirjoittajakoulutusta. Valitettavaa on se, että kaikesta tästä aktiivisuudesta huolimatta kirja-arvostelu on monissa lehdissä nykyään harvinaisuus, vaikka aikoinaan ammattitaitoisia kritiikkejä tehtiin lasten- ja nuortenkirjoistakin. Mutta sitten toisaalta verkossa on runsaasti asiantuntevia kirjabloggaajia ja kirjagrammaajia, ja striimauspalveluissa kuka tahansa lukija voi helposti jakaa mielipiteensä kirjasta. Suurin muutos ehkä kaikkineen onkin se, että nykyään kirjailijan on huomattavasti helpompi pitää yhteyttä lukijoihinsa kuin aiemmin. Kiitos sosiaalisen median ja verkkotyökalujen, kirjailija ei enää ole kaukainen ja tavoittamaton hahmo, vaan häneen on helppo ottaa yhteyttä etsimättä postiosoitetta ja kirjoittamatta kokonaista kirjettä. Koska kirjailijaa ei ole ilman lukijaa, minulle kirjoittamisen paras sivuvaikutus oli jo 90-luvulla lukijoiden tapaaminen ja kirjoistani kertominen eri tilaisuuksissa. Niinpä olen ihastuksissani siitä, että nyt voin käydä ne keskustelut ja kertoa tarinat ja saada palautteet halutessani myös omasta sohvannurkasta käsin. Olisipa sosiaalisen median kaltainen yhteydenpitomahdollisuus ollut 1990-luvulla! Maailma on totisesti mennyt parempaan suuntaan — ainakin jossakin suhteessa. Kaisa Ikola www.kaisaikola.fi  Jokainen taiteen tekijä sitä odottaa. Haaveilee siitä. Kaipaa sitä. Tekisi mitä vain päästäkseen siihen käsiksi. Mikä se on, saatat miettiä. No minäpä kerron. Se on luova hulluus. Toisinaan sitä kutsutaan flow-tilaksi, lyhyemmin pelkkä flow. Se on nimensä mukaan luovuuden tila, jossa luovuus virtaa, kaikki sujuu. Kirjailijalle se on tila, jossa tekstiä syntyy. Sitä syntyy nopeammin kuin ehtisi kirjoittaa. Sitä vain tulee. Sille ei voi mitään. Ei pysty lopettamaan, eikä pysty olemaan kirjoittamatta. Jos tekee jotain muuta, ajattelee kirjoittamista. Hengittää kirjoittamista. On kirjoittamista. Todellinen flow osuu kohdalle harvoin. Joskus se kestää muutaman tunnin, joskus päiviä, mutta toisinaan, kuten meikäläisellä juuri nyt, tuo flow kestää kuukausia. Ja tässä yhdeksän flow-kuukauden aikana olen päättänyt, että flow on liian hellä nimitys tällä epäinhimilliselle tilalle, jossa olen. Luova hulluus on paljon parempi. Miksi, saatat ihmetellä. No, minäpä kerron. Olen aina ollut yöeläin. Erityisesti kirjoittaessani yön pikkutunnit ovat ystäviä. Kun flow kestää kuukausitolkulla, ei nukkumisesta tule yhtään mitään. Tai tulee, mutta ei silloin kuin pitäisi. Olen onnellisesti siinä asemassa, että yrittäjänä olen voinut siirtää työasiat iltaan, jotta voin nukkua pitkälle päivään ja kirjoittaa taas aamuun saakka. Sitten nukun, herään iltapäivästä, menen töihin ja palaan kirjoittamaan puolenyön pintaan. Täydellistä ja ihanaa! Paitsi että… Sosiaalinen elämä alkaa kärsiä. Huomaan, että on vaikea sopia mitään kenenkään kanssa, kun en ole koskaan yhtä aikaa hereillä tai vapaalla. Kun muut ovat töissä, minä nukun, ja kun muut pääsevät töistä, minä aloitan työpäivän. Teen tällä hetkellä pääosan päivätyöstäni hierojana ja graafisena suunnittelijana. Graafiset työt voin hyvin tehdä öisin, mutta hieronnat täytyy yrittää hoitaa heräämisen jälkeen. Kerran yksi asiakas kysyi varovasti, teenkö hierontoja aamuisin. Mietin hetken ja kysyin, miten aikaisin hän oli ajatellut. Melko tavallinen aika minulle mennä nukkumaan on kuuden aikaan, joten voisin ihan hyvin hieroa viideltä aamulla. Kourallinen kirjoitusöitä on jatkunut yhdeksään tai pidempään, kun teksti ei vain katkea. Monesti mietin, että jos vain annan tämän koko rytmin pyörähtää, niin palaisinko jossain välissä sellaiseen vähän normaalimpaan? Sinänsä ongelma on hyvinkin positiivinen. Olen tänä vuonna kirjoittanut jo kaksi ja puoli kirjaa! Jatko-osia aikaisemmin julkaistulle romaanilleni Hero. Kirjailija-Tiina on erittäin tyytyväinen. Kehrää. Nauttii. Iloitsee. Mutta se Tiina, jonka täytyy ensi viikolla mennä labraan verikokoisiin klo 7.50 aamulla miettii juuri tosi kovasti, että valvoako sinne asti vai yrittää tosi aikaisin nukkumaan? Vai, nukkua se pari tuntia, mennä verikokeisiin ja palata sitten nukkumaan? Tosi paljon minulta kysellään, enkö nuku ollenkaan. Nukun. Nukun ihan yhtä paljon kuin kuka tahansa muukin, mutta vain väärään aikaan. Toisinaan nukun vähemmän, kun päivällä on joku meno, ja pitää herätä aikaisemmin. Silloin väsyttää enemmän. Mutta enimmäkseen elän ihan normaalissa vireystilassa. Toki tiedän, ettei tämä ole pidemmän päälle tervettä. Liikunta- ja hyvinvointialan ammattilaisena ymmärrän, että tällainen nurinkurinen rytmi ei ole aivojen terveydelle paras mahdollinen vaihtoehto, mutta minkä sille voin. Olen koukussa. Olen suorastaan riippuvainen. Jos en saa kirjoittaa, tulen hulluksi. Vietän todella paljon aikaa yksin, sillä kun minä olen virkeimmilläni, muut ihmiset nukkuvat. Vietän aikaa kirjojen ja henkilöiden parissa intensiivisesti. Käyn öisin kävelyillä musiikkia kuunnellen ja kuvittelen itseni kirjan maisemiin, tunnen miten inspiraatio virtaa. Kuulen dialogin vyöryvän ajatuksiin ja kirjaan ylös kännykkään tai nauhoitan itselleni ääniviestejä. Ja kun palaan kotiin, istun kirjoittamaan, enkä pysty lopettamaan. En huomaa syödä, en käydä vessassa, en juoda teetä, jonka olen lämmittänyt jo viidesti. (Siellä se muuten taas odottaa, varmaan jo kylmää.) Luova hulluus. Sitä se on. Suloinen luova hulluus, joka ajaa kirjailijan tekemään sitä, mitä hän kaikkein mieluiten tekisi: kirjoittaisi. Mutta samalla se tekee vähän hulluksi. Samalla sitä miettii, miten tässä näin kävi? Luovaa syksyä kaikille! Tiina Lehtineva Lue jos uskallat. Kirjoittaja on seinäjokinen kirjailija, joka kirjoittaa paljon ja koko ajan, eikä oikein tiedä, onko tällä hetkellä mitään muuta kuin se. Toisiaan suunnittelee muiden kirjoihin kansia, ohjaa spinningiä ja hieroo, kun ehtii.  Miltä tuntuu, kun kirjan saa valmiiksi? Kun kustannussopimus on plakkarissa ja painokoneet ovat jyllänneet pumaskan paperia siistiksi, kansien väliin sidotuksi nipuksi? Sitä ennen on ehtinyt naputella monituisia tunteja tietokonetta, piirustella punakynällä, pyöritellä sanamuotoja ja juonen etenemistä. Printteri on laulanut, ainakin minulla. Jotenkin itse saan ajatuksiani useimmiten paremmin jäsenneltyä, kun kirjoitan perinteisesti ja manuaalisesti lyijykynällä reunamerkintöjä ja korjauksia tekstiin. Kirja on kuin oma lapsi, sen päästäminen maailmalle jännittää varmasti kokeneempiakin kirjailijoita. Jos hyvin käy, pitää tekstintuottajan jossakin kohtaa hyväksyä, että viimeinen piste on kirjoitettu ja tarinan on aika lähteä matkalleen, pois turvallisen pöytälaatikon suojista. Syyskuussa 2022 päivänvalon näkee pitkään hellimäni rakkauslapsi, lastenromaanisarjani Olonkolon viimeinen osa, jonka osalta ehdin jo pelätä, pääsisikö se koskaan lukijoiden käsiin. No, hyvä huoli meni hukkaan. Onnekseni sain tsemppausta sekä kotiväeltä että tarinani löytäneiltä muilta lukijoilta ja uskaltauduin tarjoamaan käsistä uudelle kustantajalle (edellisen, yhtä lailla hyvän yhteistyökumppanin toiminta oli päättynyt kesken sarjan). Elämäni pyörii kirjojen ympärillä. Paitsi että rakastan lukemista ja omien tarinoiden punomista, työskentelen kuvittajana erityisesti lastenkirjojen parissa. Joka kerran jännitys kutkuttaa vatsanpohjaa, kun oma ja/ tai toisen tekijän kanssa yhteinen teos tulee ulos valmiina painotuotteena. Ajatukset juoksevat kuin hamsterit pyörässään. ”Oi, onpa se ihana!” ”Tulipa tästä hieno!” ”Toivottavasti lukijat löytävät tämän ja siitä tykätään!” Tartun tuohon viimeiseen lauseeseen: lämpimät kiitokset kirjastoille arvokkaasta työstä monipuolisen kirjallisuuden tarjoamisesta! Kirjastot toimivat vaikuttavina ja näkyvinä väylinä myös pienten kustantamoiden teosten esiintuomisessa. Sydämessä läikähtää lämpimästi, kun näen paraatipaikalle nostettuna kirjallisten piirien kautta tutun tekijän kirjan – tai joskus jopa oman! Ajattelen kaikkea työmäärää, joka mahtuu kansien väliin ja niiden taakse. Työmäärää, jota ei näe katsoessaan kirjaa, mutta jonka voi arvata, jos on itse päässyt tekemään jotakin samankaltaista. Kirjan kirjoittaminen on jännä juttu. Mitä pidempi projekti, sitä enemmän etäisyyttä siihen saattaa tulla matkan varrella eri työvaiheiden myötä – erityisesti kustannussopimusta odotellessa. Kuvittaessa teksti tulee eri tavalla iholle ja jää mieleen omalla kohdallani vahvemmin. Olonkolo -sarjan teksti oli valmiina jo pitkään ennen tämän viimeisen osan taittoa. Kuvitusta toteuttaessa kirja tuntui paikoin itsellekin uudelta, tuoreelta. Hyvä niin. Kun kirja on maalissa, on sanottavana enää tämä: Lukuiloa! Kristiina Mäkimattila  Legendaarisen Tankki täyteen -sarjan kuudennessa jaksossa Sulo Vilén (heittomerkillä) saa kirjeen, jossa kerrotaan, että kustantaja julkaisee hänen kirjoittamansa salapoliisiromaanin Murha makuuhuoneessa. Rahan kiilto silmissään Emmi kysyy: "Paljonko?" Sulon ilmoittaman summan pienuuteen pettyneelle Emmille käy pian ilmi, että totuus on vieläkin pahempi: Sulo on maksanut kustantajalle eikä päinvastoin. Sulon kirja ilmestyy siis omakustanteena, eikä Emmi suinkaan pidä kynttiläänsä vakan alla mielipidettään ilmaistessaan. Kun muutamia vuosia sitten vasta haaveilin kirjan julkaisemisesta, olin vankasti sitä mieltä, etten koskaan tekisi omakustannetta. Jos mikään kustantamo ei kiinnostuisi (tuolloin vielä hypoteettisesta) kirjastani, en alkaisi väen vängällä sitä työntää omakustanteena maailmalle. Mitään julkaistavaa ei siinä vaiheessa vielä edes ollut, mutta olin haaveillut novellikokoelman kirjoittamisesta. Romaania varten ei päässäni ollut riittävän kattavaa johtoajatusta, ja runokirja ei edes käynyt mielessäni. Kesällä 2018 kiinnitin kirjaston ilmoitustaululle kustannusyrityksen mainosta, jossa jatkettiin edellisvuoden Suomi 100 -kampanjaa ilmaisten runokirjojen painattamisesta. Mainosta lukiessani tulin ajatelleeksi, että voisin itsekin osallistua, vaikka en runokokoelman tekemistä ollut koskaan suunnitellutkaan. Olin joitain vuosia aikaisemmin osallistunut murrerunokilpailuun, ja kilpailua varten kirjoittamissani runoissa oli hyvä alku murrerunokirjalle. Kirjoitin syksyn mittaan lisää, mutta vuosi ja kampanja-aika ehtivät kulua loppuun. Päätin kuitenkin saattaa projektini valmiiksi, kun käytännössä materiaali alkoi olla jo koossa. Koska runokirjat eivät yleensäkään ole juuri sitä genreä, mistä kustantajat keskenään eniten taistelevat (murrerunoista puhumattakaan, ellet satu olemaan Heli Laaksonen), oikeastaan ainoa vaihtoehto oli omakustantaminen. Ulkoisen deadlinen puuttuessa projektini venähti lopulta sen verran, että vasta vuonna 2020 olin tosissani saattamassa sitä päätökseen. Kyseisen vuoden maaliskuulle suunniteltu Seinäjoen kaupunginkirjaston omakustanneilta jouduttiin perumaan kulkutautiteknisistä syistä, mikä harmitti kovasti, sillä se olisi osunut juuri sopivaan saumaan projektini kannalta. Olin kuitenkin saanut omakustannepalvelujen tarjoajista suosituksia tuttavilta, ja valinta oli lopulta melko helppo. Ratkaiseva valintakriteeri oli, ettei kirjasta tarvinnut etukäteen lyödä lukkoon tietyn suuruista painosta, eikä siten sytytellä myymättä jääneillä kirjoilla saunanpesää eläkeikään saakka. Kirjoja painettaisiin aina kysynnän mukaan. Valitsemallani yrityksellä oli tarjolla erilaisia palvelupaketteja. Käyttämäni palvelu sisälsi mm. ilmaisen mallikirjan painattamisen, jolloin kirjaan voisi tarvittaessa tehdä vielä muutoksia ennen sen ilmestymistä. Pakettiin kuului henkilökohtainen neuvoja läpi koko projektin, mikä osoittautui enemmän kuin hyödylliseksi. Kirjan taitto oli mahdollista tehdä itse tekstinkäsittelyohjelmalla, mutta lisämaksusta taittopalvelua oli saatavilla. Myös kirjan kannen saattoi taittaa itse, mikäli ei halunnut käyttää valmiita ilmaisia pohjia tai ostaa taittopalvelua, jossa ulkoasuun ehkä olisi tai ei olisi voinut vaikuttaa. Päätin tehdä kaikki taitot itse sekä säästääkseni rahaa että saadakseni etenkin kirjan kannesta juuri sellaisen kuin halusin. Tämä oli toki mahdollista ainoastaan siksi, että omistin entuudestaan taitto-ohjelman, jolla sain kaikki elementit millilleen painatusvaatimusten mukaisiksi. Kirja ilmestyi lopulta tammikuussa 2021. Suosittelisinko omakustanteen tekemistä? Ilman muuta, mikäli on valmis tekemään itse vähän enemmän työtä kuin pelkän sisällön kirjoittamisen. Vaikka taitot tilaisikin maksullisena palveluna, on vielä monta asiaa, joita joutuu miettimään. Kirjan ulkoasun suunnittelussa pitää päättää kirjan koko, sidontatapa, paperin laatu ja väri, kirjan selän kaarevuus/suoruus ja monta muuta vastaavaa seikkaa. Kirjalle pitää myös itse määritellä myyntihinta, mikä sekään ei ole välttämättä helppo tehtävä. Entä oliko kirjani ilmestymisen herättämä ilo jotenkin himmeämpää, koska olin tehnyt sen nimenomaan omakustanteena eikä sitä ollut kustantanut joku muu? Vertailukohtaa ei tietenkään ole, mutta uskon, ettei näin ole. Mielestäni olen tehnyt ihan oikean kirjan, vaikka olenkin kustantanut sen itse. Aionpa julkaista vielä (vähintään) toisenkin omakustanteen: murretarinakokoelman. Kaikki ensimmäisen kirjan pohjat ovat valmiina, joten enää ei tarvitse laskea ja suunnitella kaikkea alusta alkaen uudelleen. Kunhan olen saanut kaikki murreasiat pääni sisältä ulos, on ehkä aika sille yleiskieliselle novellikokoelmalle, joka haaveissani on siintänyt. Ja jos kustantamot eivät huoli sitä, voin aina kustantaa senkin itse. Johanna Pitkäranta  Jukka Viikilän viime vuonna Finlandia-palkinnon voittaneesta Taivaallinen vastaanotto-kirjasta poimin paljon lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyviä lainauksia. Oivalluksien nappaaminen luetusta on vuosien varrella kehittynyt, vähän ärsyttäväkin tapa. Muokkaan ajatuksia omiin päänsisäisiin liikkeisiini sopivaksi. Olen ihastunut ilmaisuihin, jotka vahvistavat omia käsityksiäni elämästä ja maailmasta. Kirjailija on mielestäni osannut sanoa asian paremmin.
Ei noin, sanoo Viikilä jonkin roolihenkilönsä suulla. Vaan näin: ... päästäkseni sisälle kirjaan, minun olisi jätettävä juuri itseäni koskeva aineisto sivummalle ja mentävä kohti vierasta. En halua olla lukija, joka siivilöi kirjasta oman versionsa, vaan toivoisin voivani avartaa mielikuvitustani ja maailmani rajoja. Viikilän tarjoama tapa kuulostaa fiksummalta kuin minun maatiaismaisen itsekeskeinen lukutapani. Olen minä juonenkin vietävissä. Juonellisia teoksia pystyn myös kuuntelemaan, vaikka otankin useimmiten paperikirjan käsiini ja olen vahvasti esineellistänyt lukuilojani kansikuvia ihaillen, kirjantuoksua (ja -pölyä) haistellen sekä täyttämällä kotiani kirjoilla ja kirjahyllyillä. Olen totutellut äänikirjojen käyttäjäksi ikäänkuin varmuuden vuoksi – päästäkseni nauttimaan tarinoista vielä sittenkin, kun en pysty lukemaan. Elämäkerrat ja muistelmat toimivat mielestäni hyvin äänikirjoina, sillä niissähän juoni kantaa – usein päähenkilön kuolemaan asti. Dekkarit toimivat myös. Nykyisin puuhaan omiani kuunnellessani, mutten sentään ole vielä ryhtynyt kuuntelemaan nopeutettuna pikkuoravan äänellä tekstiä. Kun kirjailijat viimein alkavat saada kirjastokorvauksia myös e-äänikirjaversioiden lainauksesta voin hyvällä omallatunnolla olla kirjallisuuden sekakäyttäjä - lastenkirjoja unohtamatta. Kirjoittajan on hyvä olla myös lukija, vaikka oma ääni onkin tärkeä. Lukemalla erilaisia kirjoja, eri tyyleillä kirjoitettua tekstiä löytyy oma tapa ilmaista. Lukijana olen konkari, mutta kirjoittajana ikuinen aloittelija, enkä ole julkaissut nimissäni juuri mitään. Kirjoittajan taivaltani haittasi pitkään päivätyö, joka sai fiktiivisen tarinani vaikuttamaan talousarvion perustelulta. Vähitellen olen yrittänyt tästä rasitteesta päästä. Olenkin löytänyt kirjoittamisen ilon, mutta epäilen, etten koskaan julkaise ainakaan mitään pitkää tekstiä. Siihen minua kannustaa myös tieto ranskalaisten kustantajien ahdingosta pandemia-ajan tuottaman käsikirjoitustulvan keskellä. Ehkä kirjoittamiseksi riittää myös kirjablogin pitäminen. Jos kerran kirja syntyy uudelleen lukijan päässä, synnytän minä omilla mielipiteilläni lukemistani kirjoista uuden version. Lähtökohtani blogin pitämisessä tosin on muistaminen. Kerran luettu haihtuu mielestä ja kaikki hienot kirjan tarjoamat oivallukset katoavat, jollei niitä kirjaa johonkin. Kirjailija tarvitsee lukijoita ja lukijat kirjoja. Ihanaa, että meitä on moneksi ja tarinoita riittää. Uudet tarinat korvasivat vanhat, jotka nekin toki pitivät paikkansa vain sillä tavalla kuin tarinat pitivät. (Jokinen Elina: Päivä jona Stella Julmala tuli hulluksi 2020) Hannele Halttunen Vuosia sitten näin televisiosta runoilija Lauri Viidan elämästä kertovan elokuvan Putoavia enkeleitä. Luultavasti muistikuvani on muuntunut ajan myötä, mutta näen mielessäni kohtauksen, jossa Lauri (Tommi Korpela) tulee soutuveneellä rantaan. Syntyy valtava hässäkkä, kun joku huutaa: ”Siltä tulee nyt runo!” Runoilijalle sännätään etsimään kirjoitustarpeita. Mitään vastaavaa dramatiikkaa ei omaan prosessiini liity, eivätkä minun runotekstini synny yhdellä kirjoittamalla. Muusat ja muut mahdollistajat eivät hääri ympärilläni. Olen kuitenkin Laurin kanssa samoilla linjoilla siinä, että toimiva kynä ja pala paperia on syytä pitää mukanaan aina ja kaikkialla. Mestarillinenkin säe unohtuu yllättävän nopeasti eikä siihen ole paluuta. Oman lyriikkani syntysijat ovat usein varsin arkisia. Jaan kanssasi viisi tavallisinta. Herään aamulla paljon ennen puhelimen hälytystä, taas kerran. En vielä nouse sängystä, vaan loikoilen ja annan ajatuksen vaeltaa. Kas, jostain alitajunnan kerroksesta pulpahtaa pintaan säkeen tai aforismin itunen. Joskus kaksi sanaa, joskus kokonainen säe, parikin. Ojennan käteni ja haparoin yöpöydältä kynän ja paperia. Usein tunnistan sanoissa kaikuja kirjasta, joka ennen nukahdusta läpsähti kasvoilleni, tai tapahtumasta, jota mietin illan viime tunteina. Runomieli on nälkäinen mieli. Sanoja tuottaakseen se tarvitsee ravinnokseen toisia sanoja. Se lukee ja kuuntelee ahmien, kirjoja ja ihmisiä. Jonakin toisena aamuna kuivaan hiuksiani föönillä. Kun puolipituista hiusta on melko paljon, aikaa kuluu eikä samalla voi oikeastaan tehdä muuta. Paitsi ajatella, hiustenkuivaimen huristessa taustalla monotonisesti. Useamman kerran vuosien varrella olen sammuttanut puhaltimen ja kipaissut hakemaan kynän ja muistilapun. Samalla huomaan, että töihin onkin jo kiire. Taitan työmatkani polkupyörällä noin kahdessakymmenessä minuutissa. Siinä ajassa ehtii miettiä melko paljon. Jos mielessä on vapaata tilaa, siellä saattaa muotoutua runonpoikanen. Pyöräillessä on hankalaa kirjoittaa tai sanella, joten tekstiaihiota täytyy toistella mielessään, aina työpaikan pukuhuoneeseen asti, jossa sen saa tallennettua muistiin. Kävelen mielelläni, ja mieluiten paikassa, jossa on puita. Kävelyn rytmi on minulle runon rytmi. Tiedän, etten ole ainoa tämän lajin harrastaja. Metsäpoluilla puiden lomassa vilahtelee koko joukko niitä ihmisiä, jotka etsivät tekstin siemeniä tai koulivat jo taimettuneita lauseitaan. Päältä päin heitä ei välttämättä tunnista kirjoittajiksi. Pääsen liian harvoin veden ääreen, mutta silloin kun se tapahtuu, avautuu tilaisuus myös runolle. Tarvitaan aaltojen liike, virtauksen rytmi tai peilityynen pinnan hienovarainen väreily. Taajuus, jolle mieli virittyy. Ja aikaa, hyvin paljon aikaa. Nämä viisi erilaista syntypaikkaa ovat kaikki tiloja, joihin luova mieli voi pysähtyä ja asettua. Niissä on virtaavaa, toisteista liikettä ja rytmiä. Hurinaa, huminaa, havinaa, liplatusta, kohinaa. Ja minun puoleltani tapahtuu tuijottelua. Hyvin paljon tuijottelua. Kun muistikirja on täyttynyt sikin sokin lojuvista sanoista ja säkeistä, on aika istahtaa alas. On lopetettava kiertely ja kaartelu, torjuttava yhtäkkisesti houkuttava vaatekaapin järjestäminen ja järjenvastaisesti koukuttava Sanuli-peli, ja tartuttava työhön. On kesytettävä, työstettävä ja hiottava. Entä sinä, missä sinun tekstisi syntyvät? ”Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt.” Antoine de Saint-Exupéry, Pikku prinssi Anne Syrjälä, kirjoittava opettaja ja sanataideohjaaja Seinäjoelta  Uusi alku tarjoaa kihelmöivää jännitystä, malttamattomuuden ja pelon sekaista odotusta. Oli sitten kyseessä uusi työ tai harrastus, uusi vuosi tai idullaan oleva ihmissuhde, ennenkokematon herättää eloon, pakottaa terävöitymään ja virittää aistit vastaanottamaan. Pauli Hanhiniemen sanoin: ”Kaikki ilman muuta silloin innostaa, kun uutta aloittaa.” (Kolmannen Naisen kappaleesta Jos se ois helppoo levyltä Hikiset siivut, 1989.) Mutta ennemmin tai myöhemmin jännittävinkin asia muuttuu arkiseksi, tutuksi ja tavalliseksi. Puhun (tietysti) kirjoittamisesta. Kuinka moni kirjoittaja tarttuu inspiroivaan ideaan intoa puhkuen, naputtelee nälkää ja janoa tuntematta liuskan toisensa perään novellin alkua, romaanin ensimmäistä lukua tai näytelmän avausnäytöstä. Ensimetreillä kaikki on kutkuttavasti mahdollista. Aivan liian pian koittaa hetki, jolloin uutuudenviehätys on karissut, kultaus kulunut ja edessä on enää valtava määrä työntekoa ilman endorfiinipiikkejä. Silloin punnitaan, kantaako idea ja kestääkö pää ja takamus satojen tuntien istumista näppäimistön äärellä. Sitä paitsi mielen reunamilla kuiskuttelee tuore, houkuttelevampi idea, joka lupailee olevansa Vielä Parempi Tarina. Ensihuuman varaan ei kannata rakentaa sen paremmin pitkän projektin kirjoittamista kuin vakavaa parisuhdetta. Kummassakin vaaditaan pitkämielisyyttä, lempeyttä ja rakkautta – ja niinä päivinä, kun rakkaus on koetuksella, puhdasta jääräpäisyyttä pitää paketti kasassa, kunnes lämpimät tunteet taas palaavat pintaan. Pitkä kirjoitusprojekti ei ole yhdenillanjuttu, vaikka joskus viaton novellinpoikanen tai nopeasti sutaistu runonpätkä saattaa kiskaista mielen mukaansa ja kasvaa kuukausien tai jopa vuosien työksi. Sitoutumiskammoiselle jo pelkkä ajatus urakasta, joka venyy viikosta vuosiksi, saattaa olla sellainen mörkö, ettei tule edes aloittaneeksi. Mutta ei pitkää tekstiä sentään tarvitse verrata avioliittoon, jossa luvataan olla uskollisia, kunnes kuolema erottaa. Harva kirjoittaja on kone, jonka moottori hyrisee aina tasaisesti neljällä pytyllä ja valmistaa kevyellä kaasunpainalluksella laadukasta lopputuotetta. Useimmat meistä tuottavat aika ajoin roskaa, soopaa tai muuten ala-arvoista tekstiä, sotkeutuvat juonenkäänteisiin ja henkilöhahmojen ristiriitoihin ja lopulta viettäisivät vapaat hetkensä mieluummin aidanseipäänä tai seiväshyppyriman telineenä kuin naputtelisivat näppäimistöä. Mutta teksti ei kirjoittamatta valmistu. Vaikka olisi jo valmis hautaamaan projektin peruskallioon ydinjätteiden sekaan, keskeneräinen on yhä kesken. Täytyy siis keittää kuppi teetä, palata takaisin näppiksen ääreen ja lätkäistä kuulokkeet korville, jottei maailman viekoitteleva seireenilaulu pääse tunkeutumaan alitajuntaan. Kauhavalainen kirjailija Merja Mäki on todennut: ”Minulta kysyttiin usein, miten ehdin kirjoittaa, mutta kyllä sille vaan on aikaa, mitä rakastaa.” (Kirjailija Merja Mäen Facebook-sivu 19.8.2017.) Mietin pitkään, olenko huono kirjoittaja, kun näppäimistön takominen jäi toiseksi monelle muulle toimelle ja tehtävälle. Nyt mietin, enkö rakasta tarpeeksi teatteria, tanssia, lukemista – tai perhettäni! –, sillä säännöllisesti ne jäävät soittamaan kakkosviulua, kun katoan kirjoittamaan. Aika aikaansa kutakin, sanoo vanha kansa. Minä sanon: kiitos korona, että järjestit minulle pakkopysähdyksen. Kun kirjoittamisrutiini kerran oli luotu, siitä oli helppo jatkaa. Tätä kirjoittaessani on jälleen yksi pitkä teksti viimeisillä liuskoillaan, ensimmäinen versio viittä vaille valmiina. Olen kirjoittanut myötä- ja vastamäessä, hyvinä ja pahoina päivinä, silloin kun kirjoittaminen oli helppoa ja silloin kun tekstin tuottaminen takkusi. Toisinaan sormet tanssivat näppäimistöllä kuin vikkeläjalkainen riverdance-seurue, välillä kirjoittaminen oli pakkopullapitkoa, jokainen sana piti puristaa pihalle. Inspiraation asteesta ja väsymyksen määrästä riippumatta istuin alas ja naputtelin tarinaa päivä päivältä, liuska liuskalta. Niin ne pitkätkin tekstit valmistuvat. Kun yksi teksti alkaa vedellä viimeisiään, seuraava siintelee jo ajatuksissa. Uuden aloittaminen voi olla kiehtovaa, mutta minulle se on joka kerta pelottavaa: osaanko enää, syntyykö tekstiä, ehtyykö luovuuden lähde? Sana sanalta uusi tarina saa hahmonsa, ja tiedän taas: osaan, syntyy, ei ehdy. ”Jos se ois helppoo, oisin tehnyt sen jo”, Pauli Hanhiniemi laulaa. Pitkän projektin kirjoittaminen ei ole helppoa, muttei myöskään ylitsepääsemättömän vaikeaa. Ennen kaikkea se on sitkeyslaji, maratonmatka, jossa maaliviivan ylittävät kestävimmät ja kovahermoisimmat. Hullun hommaa, ilman muuta – mutta milloin muulloin kuin kirjoittaessa tuntisin olevani niin elossa? Inka Vilén  Elämme pohjalaisen kirjallisuuden kulta-aikaa. Sen on useita kertoja eri yhteyksissä saanut todeta Pohjanmaan kirjailijoiden jäsen, tietokirjailija, pohjalaisen kirjallisuuden kaikkitietävä guru ja viisauden tyyssija Anssi Orrenmaa (johon muuten lisäksi pätevät muutamat muutkin superlatiivit). Niin sanoessaan Anssi ei puhu pehmoisia. Katsotaan vaikka tilastoja: Pohjanmaan kirjailijoiden toimialueelle on napsahtanut viime vuonna kaksi Runeberg-palkintoa, kaksi Finlandia-ehdokkuutta, Lea-palkinto, kaksi Lasten Lukuvarkautta - ja tietysti Pohjalainen kirjallisuuspalkinto. Ja tässä vain ne, jotka muistan tältä istumalta ulkoa! Pohjalaisia kirjoja on ollut Mitä Suomi lukee -listojen kärkikympeissä niin lasten kuin aikuisten puolella. Sanomalehtien kritiikkiosasto avataan yhä useammin näyttävällä pohjalaisjutulla sekä maakunnallisella että valtakunnallisella tasolla. Eivätpä ole pohjalaiskirjailijat harvinaisuus aikakauslehtien kansissa ja television keskusteluohjelmissakaan. Kun itse haaveilin kirjailijan urasta noin 15 vuotta sitten, tilanne oli toinen. Maakuntalehti Ilkka-Pohjalainen ihmetteli silloin, eikö meillä ole uudempaa kirjallisuutta kuin Orvokki Autio, jota oli käsitelty Ylen kirja-aiheisessa televisio-ohjelmassa pohjalaisen kirjallisuuden esimerkkinä. Nyt, vuonna 2022, ohjelma-aika loppuisi kesken kiinnostavia pohjalaisteoksia käsitellessä käsitellessä. Menestyksen hetkellä on kiehtovaa kurkata myös pinnan alle. Mitä otsikoiden takana on meneillään? Eipä ole kuparista tekemisen tasollakaan. Pohjanmaan kirjailijoiden jäsenmäärä lisääntyy ja uusia kirjoittajia tai kirjailijoita on liittynyt yhdistykseen tänäkin keväänä jo melkein kymmenkunta. PoKi:n puolivuosittaisiin katalogeihin riittää julkaisuja tarjottavaksi laajalta rintamalta. Katalogit saavat hyvälle mielelle, kun taas saa todeta, että näin paljon uutta on tulossa. En tiedä, mitä kaikkea on kulta-ajan taustalla, mutta ainakin omin silmin olen nähnyt, että pohjalaiskirjailijoilla ja -kirjoittajilla on yhteistä verevä, ihmiseen iskevä tarinankerronta. Pohjanmaalla kerrotaan loistavia tarinoita arjesta, suvusta ja perheestä, eli asioista, jotka jokainen lukija tuntee syvästi ja tunnistaa. Pohjalaisten kirjoittajien teksteissä kuvataan niin sydäntäsärkevät, verevät, hyytävät kuin fantastisetkin kokemukset tiiviin arkisen yhteyden avulla, jolloin lukija näkee tekstissä itsensä ja tuntee ne ihon alla. Tänäkin viikonloppuna kymmenet näppäimistöt napisevat ympäri Pohjanmaata ja PoKi:n etäpisteitä maailmalla. Joku kirjoittaa pöytälaatikkoon, joku itkee tuskaansa, mutta joku myös kirjoittaa seuraavaa mestariteosta. Sinäkö? Henna Helmi Heinonen  Ku kirijailijalle tulee kiire kute ny mulle. Huamasin juuri äske, ett olin luvannu kirijottaa jotaki Pokin plogiin. No piti äkkii miättii mitä kirijotan ja tuli miäleen, että ku meit tääl pohojanmaalla on eri suunnast Suamea niin ajattelin että kirijotan siitä mitä pitäisi kirijottaa ja mite. Eli en itse ole syntyjään Pohjanmaalta vaikka äitini puolen suku on vahvasi eteläpohjalaisia ja itse olen satakuntalainen. Mun murre on hyvin erilaista kuin pohjalaisten murre. Satakuntalainen murre on joidenkin mielestä hyvin rumaa koska me tykätää lyhentää sanoja hyvinkin lyhyiksi pahimmillaan ne ovat yhden kirjaimen pituisia kun taas sitten tykätään myös hieman muuttaa kirjainta sanassa. Yksi esimerkki voisi olla sana tuoli, se on tuali tai sitten tooli. Sohva on sohova. On murteessa paljon samaakin kuin eteläpohjalaisilla Ilkka lehti on Ilikka, tai nykyäänhän se on Ilipo. Olen koko kirjailija urani asunut pohjanmaan vaikutuksen alaisena mutta tarinat ovat sijoittuneet suurimmalta osalta Satakuntaan vaikka myös Pohjanmaa niissä esiintyy hyvin vahvana osittain siksi, että olen kuitenkin puolipohjalainen. Asun Lapualla, mutta en ole lapualainen, olen merikarvialainen kirjailija joka asuu Lapualla, siinä lauseessa näkyy oma kotiseuturakkaus. Olen monesti pohtinut sitä voinko kirjoittaa tarinoita joissa käytän murretta, ehkä en voi ja olen huomannut myös että kustantamot karttavat tällaista kirjallisuutta koska se katsotaan olevan suunnattu liikaa jollekin tietylle alueelle. On kuitenkin kirjailijoita jotka voivat kirjoittaa tarinaan omaa murrettaan mutta ymmärtääkö siitä joku, ehkä ei mutta se on hänen tyylinsä ja suurten kustantamoiden kirjailijoilla sallitaan niitä vapautuksia joita monelta otetaan pois. Omasta mielestä murre on rikkaus jota pitäisi vaalia niin kirjallisuudessa kuin muutenkin. Liian usein olen törmännyt siihen, että kun kirjoitan tarinaan jonkun sanan joka omasta mielestäni on ihan normaali sana esimerkiksi voisi ottaa sanan häkkärä. No, mä tiedän mikä se on ja käytän sitä puhekielessä mutta ei sitä koko Suomi tiedä vaikka se on mulle jokapäiväistä. Tarakka on kuitenkin se yleisin nimitys tälle mun häkkärälle, joka on hyvin pienelle murrealueelle sopiva sana. Olen käsittänyt, että kirjailijan yksi tehtävä on myös pitää suomenkieltä hengissä ja vaikka parhaimmassa tapauksessa joku onnistuu luomaan sinne uuden sanan joka pikkuhiljaa hiipii meidän ajatuksiin ja yhtäkkiä siitä tulee yleinen sana jota kohta kaikki käyttävät mutta kukaan ei tule ajatelleeksi, että vuonna 2022 se ei ollut vielä olemassa mutta 2023 joku kirjailija sitä käytti ja se jäi elämään. Käyttäkäämme suomenkieltä rikkaasti ja keskitään uusia sanoja ja käytetään omaa murretta vaikka se voisi välillä tuottaa harmaita hiuksia lukijalle ja ennenkaikkea rakkaille kustantajillemme. Tehdään vaikka sanasto kirjan taakse josta voi lukea mitä mikäkin sana tarkoittaa. Juha Mäntylä  |
Kukamitähä?
Yhdistyksen blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet ja sana on heille vapaa. Kuulumisia yhdistyksen toiminnasta julkaistaan silloin tällöin. Tällä hetkellä blogi päivittyy kerran kuukaudessa. |
Pohjanmaan Kirjailijat ry
RSS Feed
|
(c) Pohjanmaan Kirjailijat ry ja Tiina Lehtineva
|