|
Koska Helsingin Sanomien pitkäaikainen arvostelija Suvi Ahola avaa kolumnissaan omaa kirjoittajan taivaltaan (HeSa 27.8.2023, Liki 42 vuoden päiväkirja) uskallan minäkin kertoa omasta kirjoittamisestani vuosien varrella, vaikka saavutukset ovat vaatimattomammat. Kirjoittajahistoriani alkoi amerikanserkun ostamasta punaisesta päiväkirjasta, jonka sai lukkoon. Vaikea oli keksiä mitään kirjoitettavaa, mutta pidin kirjan salaisesta luonteesta, joten täytin rivit haparoivilla kirjaimilla. Päiväkirjasta tulikin elämäni johtolanka, purkautumiskeino ja itsetuntemuksen väline. Toki se toimi teini-iässä myös petetyn rakkauden ja muiden herkkien tunteiden kirjaamispaikkana. Työ- ja perhe-elämän kiireiden keskellä päiväkirja auttoi pahojen päivien yli uuteen huomiseen. Se sai vuosikymmenien jälkeen uuden nimen, kun amerikkalainen kirjoittajaguru rupesi puhumaan aamusivuista: kolme sivua tajunnanvirtaa viivoitetulle a-neloselle joka aamu! Kuinka rakas rituaali siitä tulikaan! Ja kuinka tarpeellinen! Koulu omalta osaltaan edisti kirjoittamisharrastusta. Aineita luettiin ääneenkin ja löysin yleisönkosiskelukeinon. Oli oltava hauska ja kirjattava sattuneet ja kuvitellut kommelukset aineisiin. Niinpä jokainen kansakouluaineeni loppuu toteamukseen : ...ja kyllä me naurettiin. Ilmeisesti lopetus oli siltä varalta, että kaikki eivät ymmärtäisi kertomaani hauskaksi. Teini-iän aineeni olivat toisenlaisia. Osasin sanoa mielipiteeni kaikista asioista ja monesti tuntui, että en tiennyt mitä mieltä olin ennen kuin olin kirjoittanut asiasta. Nautin, kun sain olla opettajan kanssa eri mieltä. Usein ainekirjoituskonsepteihin oli lisätty opettajan huomautus: loistava poleeminen loppu/alku. Haaveilin kyllä, että minusta tulisi oikea kirjailija; kuuluisa, kiitetty ja Finlandia-palkittu. Näistä haaveistani en hiiskunut sanaakaan kenellekään. En edes ystävilleni, joille muotoilin muutaman sivun kirjeitä silloin tällöin. Panostin niissä erityisesti aloitukseen selittääkseni, miksi yhteydenottoni on taas kerran viivästynyt Panin mielikuvitukseni koetukselle monisanaisissa anteeksipyynnöissäni. Tästäkin säilyneestä tavasta olen nykyisin hyvin kiitollinen. Yhteydenpito tapahtuu nykyisin sähköpostin välityksellä ja rinnalla on muitakin sovelluksia, mutta ystävyys on yhä elävää – jopa pariin koulukaveriin, työkavereista puhumattakaan. Oman ajan lisääntymisen myötä kirjoittaminen on saanut yhä enemmän sijaa päivissäni ja elämässä. Kirjoitan blogiini kirjoista, joita olen lukenut ja otan ne sillä tavalla uudelleen haltuuni. Niistä tulee minun lukemiani teoksia. Suvi Ahola sanoo sen paremmin: Ensin tarkkaa lukemista, sitten lukukokemuksen jatkamista, kun kirjan herättämiä ajatuksia kootaan ja esitellään. Lopuksi oman teoksen luomista, onhan kriitikkokin kirjoittaja. Kirjoitan myös pieniä tarinoita, satuja ja raapaleita, joita olen lukenut lapsenlapsille pidemmiltä ulkomaanmatkoilta tai korona-aikaan whatsappin välityksellä. Olen viimein päässyt tilanteeseen, jossa kaikki kirjoittaminen tuottaa iloa. Pienikin sanallinen ilmaisu tai oivallus, kokonaisesta tekstistä puhumattakaan tekee päivästä hyvän. En enää haaveile romaanin kirjoittamisesta enkä Finlandia palkinnosta.Minulle riittää se, että kirjoittamisen avulla voin luoda pieniä maailmoja, nähdä asiat uudessa valossa ja saada päiviini merkitystä. En tarvitse välttämättä lukijoita enkä ylistystä. Kirjoittamalla piirrän itseäni näkyväksi ja vedän rajaa maailman ja itseni välille. Joskus rakennan myös siltoja. Kirjoittamalla olen olemassa. Hannele Halttunen Kirjoittaja on Ähtärin kirjoittajaseura Kynäisten puheenjohtaja, joka kirjoittaa lukemistaan kirjoista Kirjahavahduksia-blogiin. 
0 Comments
”En pystyisi ikinä kirjoittamaan romaania, koska minulla ei ole mielikuvitusta”, sanovat tuttavani, jotka eivät itse kirjoita. Höpönlöpön. Ei romaanin tai lyhyemmän fiktiivisen tekstin kirjoittamiseen tarvita mielikuvitusta – ei edes siinä tapauksessa, että kirjoittaa fantasiaa, tieteiskirjallisuutta tai vaikkapa paranormaalia kauhua. Tämä meidän maailmamme tarjoaa sellaisia juonenkäänteitä, joiden rinnalla rajattominkin mielikuvitus jää toiseksi. Kun selaa päivälehtien otsikoita, lukee pääuutissivujen ykkösuutiset ja uppoutuu viikon kuumimpia uutisia taustoittaviin artikkeleihin, syntyy aina ripakopallinen uusia teksti-ideoita. Viime vuosina elävä elämä on antanut aineistoa yhtä lailla dekkareihin, trillereihin kuin dystopioihin, mutta siinä sivussa erityisesti poliittiset uutiset kotimaasta ja maailmalta tarjoavat valmiita juonikuvioita surkuhupaisiin komedioihin ja farsseihin. Mutta on sitä osattu ennenkin. Viime vuosisadan puolivälin jälkeen on murskattu muureja, hajotettu valtioliittoja, maat ovat itsenäistyneet ja kipuilleet itsenäistymisen kanssa. Ydinvoimaloita on paukahdellut, valtamerilaivoja uponnut, kuuluisuuksia kuollut ampujan luoteihin, lääkkeisiin ja laittomiin nautintoaineisiin. On käyty avaruudessa ja kuussa ja etsitty elämää tai ainakin uusia tähtiä ja planeettoja. Lankapuhelin ja faksi ovat vaihtuneet verkkoon, tietokoneet ovat pienentyneet koko huoneen laskukoneista minilaitteisiin. On ollut nousukausia ja laskusuhdannetta, erilaisia inhimillisiä katastrofeja ja välillä jopa väläyksiä ihan onnellisesta elämänmenosta. Toki olemme uutiskanavilla saaneet säännöllisesti seurata erilaisten eksoottisten eläinten tutkimusmatkoja niille epäluontevissa elinympäristöissä. Tämän kesän jännitysnäytelmiä ovat olleet Pedro-boan houdinihenkiset seikkailut Korkeasaaressa ja Berliinin leijona, jolla luultavasti on muodonmuuttajien geenejä, koska sittemmin otus on näyttäytynyt villisian muodossa. Ylipäätään elävä elämä tarjoilee sellaisia käänteitä, että jos ne kaikki kirjoittaisi romaaniin, kirja naurettaisiin pihalle epärealistisena ja liikaa omituisia yhteensattumia sisältävänä. Enkä tarkoita mitään seurapiirikuuluisuuksia tai tosi-tv- ja sometähtiä, joiden elämästä syntyy draamaa, vaikka kyse olisi vain pohjaanpalaneesta kaurapuurosta. Ihan tavallisille ihmisille sattuu ja tapahtuu, vaikka he elävät sitä tavallista arkea. Kun ensin autosta puhkeaa rengas, sitten hammas lohkeaa, seuraavaksi pyykkikone sylkee vedet pihalle ja lopulta tietokoneeseen iskee virus ja ihmiseen itseensä maailmaa kiertänyt pöpövariantti, elämä alkaa kuulostaa surullisten sattumusten sarjalta, johon kirjoittaja on ehdoin tahdoin kerännyt kaikki mahdolliset ongelmat. Ei kahta ilman kolmatta, neljättä tai viidettä – riippuu vain seurantajakson pituudesta. Kuka ikinä meidän elämäämme käsikirjoittaakaan, hänellä on joskus aika kiero huumorintaju eikä välttämättä mitään käsitystä kohtuudesta, balanssista tai draaman kaaren kaipaamista suvantovaiheista. En ole autofiktion tai biofiktion ystävä, mutta sanon silti, että uutiset ja tavallisen ihmisen elämä tarjoilevat niin paljon ideoita teksteihin, että kirjoittavalla ihmisellä on runsaudenpula – ja tämä pätee yhtä lailla niihin, jotka kirjoittavat fantasiaa, tieteiskirjallisuutta tai paranormaalia kauhua. Ainakin minä lukisin suuruudenhullun valtionpäämiehen sotaretkistä itsenäistyneen alusmaansa rajojen sisäpuolelle mieluummin fantasiakirjasta kuin uutissivuilta. Ei fiktion kirjoittamiseen tarvita mielikuvitusta. Sitäkin enemmän kirjoittaja tarvitsee kykyä asettua erilaisten ihmisten asemaan ja ymmärtää heidän tekojaan, valintojaan ja maailmankatsomustaan, ymmärrystä syistä ja seurauksista ynnä taitoa tunnistaa, nimetä ja ilmaista tunteita sekä pitää tunnereaktio erillään toiminnasta. Kirjoittajan on tarpeen osata erottaa subjektiivinen ja objektiivinen, tiedostaa omien tietojensa, taitojensa ja käsityskykynsä rajat. Hyvä kirjoittaja on nöyrä vastaanottamaan palautetta ja valmis kehittämään itseään palautteen perusteella. Tismalleen samoja taitoja toivoisin niille, jotka eivät ole kiinnostuneita fiktion kirjoittamisesta, mutta joiden sanainen arkku aukenee sosiaalisessa mediassa, uutissivujen kommenttikentillä tai huoltoaseman kahvipöydässä. Eivätkä nuo ominaisuudet olisi haitaksi päättäjillekään. Inka Vilén Kirjoittaja on kirjoittamisen moniottelija, joka seuraa aktiivisesti uutisia ja ryöstöviljelee lukemansa ja kuulemansa tarinoihin, jotka voivat olla mitä tahansa muuta paitsi realismia.  Omat vanhempani lukivat paljon kirjoja. Isä luki aina siihen saakka kunnes sairauden takia ei enää jaksanut ja oikeastaan ihan viimeiseen päivään saakka kun oli vielä kunnossa että pystyi selaamaan kirjaa hän teki sitä. Äiti lukee edelleen paljon. Me lapset viemme hänelle kirjoja luettavaksi ja välillä onkin suuri kasa uutuuskirjoja odottamassa lukuvuoroaan.
Omille lapsilleni olen lukenut kirjoja. Meillä oli tapana lukea iltapalan yhteydessä, joskus saattoi mennä parikin kirjaa viikossa pelkästään iltapalalukemisena niin että minä luin ja lapset kuuntelivat iltapalan yhteydessä plus tähän päälle vielä aina iltasatu. Minä itse luen todella paljon, viikossa yhdestä kahteen kirjaa ja jos sitä kirjaa ei ole jonka voi ottaa kesälomalla tai iltaisin käteen tulee tyhjä olo. Onneksi kirjasto on lähellä ja sieltä löytyy lähes aina jotain mielenkiintoista luettavaa. Kirjoitin muutama rivi ylöspäin, että meillä oli tapana lukea, siksi koska tämä tapa kuihtui yhtäkkiä. Lapset eivät halunneetkaan enää kuunnella kun heille luetaan. Kasvoivatko he liian suurikiksi ettei enää iltapalatarina kiinnosta. Se on harmi koska lapsen oma lukeminen ja kirjoitustaitokin kehittyy juuri kuunnellessa. Koulussa luetaan todella vähän mitää ja jos luetaan niin kukaan ei vahdi, että koululainen todella lukee sen mitä on kirjastoautosta lainannut lukukirjaksi. Ääneen luetaan joskus mutta vähenevässä määrin. Itse kirjailijana kerron usein kouluissa lukemisen tärkeydestä ja iloksi saa aina huomata, että on siellä luokassa muutama innokas jotka tykkäävät lukea. Nykyään kuitenkin on yleistä kuunnella kirjoja, mikä sinänsä on myös hyvä juttu mutta pystyykö kuunteleminen korvaamaan lukemisen? Tietyissä asioissa pystyy, sen olen oman toisen lapsen kohdalla huomannut kun olemme kerranneet kokeeseen niin kun hänelle on luettu koealuetta se on jäänyt hänen päähänsä. Mitään lukuintoa kyseisellä lapsella ole ja ihmeen kaupalla hän saa hyviä numeroita vaikka se kokeeseen lukeminen on lähes nollassa. Tästä päästääkin siihen joka on tämän kirjoituksen otsikko. Kuka lukee minulle kun en itse enää kykene? Minun vanhemmat ovat lukeneet, minä olen lukenut, minullekin on luettu, mutta kuka lukee sitten minulle? Jäänkö minä ilman sitä lukijaa ja tietoa jota kirjoista voin saada jos kirjat menettävät merkityksensä tulevissa sukupolvissa. Kyllä minä haluan, että joku ottaa kirjan käteen ja lukee sitä minulle. Ei minusta tule koskaan kirjan kuuntelijaa. Joku voi ajatella sen kuitenkin niin, että olenhan minä se kirjan kuuntelija jos joku lukee minulle mutta tässä tapauksessa tarkoitan sitä että haluan että joku vieressä oleva lukee minulle. Kysyin tätä myös tekoälyltä kuka minulle lukisi kirjoja jos perheenjäsenet eivät sitä tee. Vastaus oli ikävä kyllä tämä: Valitettavasti en voi vastata tähän kysymykseen, koska minä olen tekoälybot, joka ei voi nähdä eikä kuulla. Voin kuitenkin suositella joitakin äänikirja-sovelluksia tai -verkkosivustoja, joissa voit löytää kirjoja, joita voit kuunnella ääneen. Nämä sovellukset ja verkkosivustot tarjoavat yleensä äänikirjoja monilla eri kielillä ja kategorioilla (kuten kauhu, romanttinen jne.), joten voit löytää jotain, joka kiinnostaa sinua. Mitä me kirjailijat ja kirjojen ystävät voisimme tehdä tämän ongelman eteen jossa en varmasti ole yksin. Haluan lukea kirjoja aivan loppuun saakka, mutta mitä jos en kykene. Haluan kirjoittaa tarinoita aivan loppuun saakka, mutta mitä jos en kykene. Toiseen tiedän vastauksen, kirjoittajia kyllä löytyy aina ainakin niin kauan kun osataan vielä kirjoittaa mutta ne lukijat tai lukija joka istuu vieressä ja lukee ne meiltä puuttuu. Juha Mäntylä Kirjoittamista sanotaan monesti yksinäiseksi työksi, ja sitähän se pitkälti onkin. Välillä se saattaa kuitenkin olla myös yhteisöllistä. Teini-ikäisenä 1980–90-luvuill kirjoittamieni kirjojen käsikirjoitukset minulla oli tapana lukea ääneen vanhemmilleni ennen kustantajalle lähettämistä. Äiti ja isä eivät olleet kirjallisuusalan ammattilaisia, lukemiseenkin heillä riitti aikaa vain rajatusti, mutta he olivat loistava koeyleisö, joka antoi rehellistä palautetta. Esilukijoita kysellään usein Facebookin kirjoittajaryhmissä. Kommentteja tekstistään saa toki maksullisista palveluista, mutta oman toimen ohessa kirjoittava toivoo tietysti löytävänsä ilmaista apua. Monesti tarjotaan vaihtokauppaa: luen ja kommentoin tekstisi, jos sinä luet ja kommentoit minun. Itse olen myöhemminkin saanut useampaan kertaan nauttia esilukijoiden ylellisyydestä, viimeksi kahden romaanin kanssa kuluneen vuoden aikana. Nämä lukijat ovat olleet ”ihan tavallisia ihmisiä”, eivät ammattikustannustoimittajia. He ovat kuitenkin olleet nimenomaan kyseisten kirjojen kohderyhmää ja ahkeria lukijoita. Usein varoitellaan ottamasta ystäviä esilukijoiksi sen tähden, että nämä eivät ilkeä antaa rehellistä palautetta. Minulla on ollut onnea siinä, että omat ystäväni nimenomaan haluavat kirjani onnistuvan, eivätkä siksi pelkää sanoa mielipidettään silloinkaan, kun löytävät jotakin korjattavaa tekstistä. Esilukijoilta voi myös kysyä suoraan joistakin tietyistä kohdista, joista on itse epävarma, hahmojen uskottavuudesta tai faktoista, jos tietää, että lukemassa on tietyn alan osaaja. Melkeinpä tärkeintä tekstin luettamisessa ns. ulkopuolisella on kuitenkin se, että saa harjoitella ”lapsestaan” irti päästämistä. Joka kerta tekstin lähettäminen jännittää, mutta olo on silti turvallinen: kyllä ne sanovat, jos eivät pidä, tai jos löytävät jonkin karmivan mokan. Esilukijani ovat jopa oikolukijoita, jotka huomaavat ne löyntivihreetkin. Sen jälkeen tekstin lähettäminen suureen maailmaan ei tunnukaan niin kauhistavalta. Ja mikä parasta: käsikirjoitusta ei tarvitse pitää yksin sisällään, vaan sen tapahtumista ja henkilöistä pääsee keskustelemaan lukijoiden kanssa jo ennen kirjan ilmestymistä. Kaisa Ikola  Muistan lapsena istuneeni yläkertaan menevillä rappusilla ja kirjoittaneeni runoja. Olin luultavasti noin kahdeksan vuoden vanha. Silloin kirjoitin lähinnä lapsen silmin rakkaudesta ja ohjeita vanhemmilleni heidän parisuhteessaan. Vain joskus annoin jonkin runon äidilleni. Ohjeet eivät menneet perille, mutta itselleni se oli jo silloin keino käsitellä omia tunteitani ja ajatuksiani. Runojen kirjoittaminen on minulla liittynyt aina paineeseen saada jokin asia itsestäni luovuudella muutetuksi toiseksi. Kirjoittaminen on siis ollut minulle eheytymisen ja selviämisen väline. Olen kirjoittanut runoja myös muille, että he voisivat käsitellä omaa kipuaan niiden kautta. Saadakseni runoon eheyttävän latauksen, piti minun sukeltaa siihen samaan tuskaan ja muodostaa siitä polku valoon. Toiselle kirjoittamisen prosessi eheytti myös minua itseäni, mikä tuntui suurelta lahjalta sekä muistutti siitä, että jokaisella kohtaamisella on potentiaalia syvempään merkitykseen kuin äkkipäätä luulisi. Julkaisin vuonna 2004 omakustanteena runokirjan Vain rakkaus on, johon olin kerännyt noin seitsemän vuoden kehityskaaren ja kokemukseni tuona aikana. Ennen kirjan kirjoittamista olin kirjoittajakurssilla, jonka vetäjä sanoi minulle, että runoni muistuttava Jörg Zinkin runoja. Zinkin kirjasta sain idean liittää runojen yläpuolelle ”kuvan”, joka oli tekstiä runoon liittyvästä aiheesta. Se herätti kovasti runopiirissä vastustusta ja tuntui, että he eivät edes lukeneet tekstiä. Tarkoitukseni oli ylikriittisyyden lääkitsemiseksi ja luovuuden vapauttamiseksi tehdä juuri niin kuin idea edellytti ja vain kirjoittaa ja antaa olla, vaikka jotkut runot olivat itselleni varsin epämieluisia. Se toimi enkä enää kokenut runojani ominani. Ne vain tulevat minun kauttani. Pöytälaatikkoon ovat jääneet pari seuraavaa runokirjaa, joiden aineiston muokkaamisesta tuli ensimmäisen kirjan kirjoittamisen jälkeen ongelmatonta ja se perustui vain siihen, että näin tuntuu paremmalta. E-minikirjassani When love is the only way (2009) käsittelin raskasta neljän vuoden ajanjaksoa, jolloin hoidin isääni. Silloin ei tilaa jäänyt paljon omien tunteiden ja ajatusten käsittelylle, kun isäni tila heikkeni koko ajan ja uudet haasteet ja tilanteet vaativat huomiota. Tuona aikana erosin kumppanistani ja kaksi murrosikäistä lastani vaativat oman huomionsa. Koin, että minulla on siltä ajalta kertynyt valtava säkki, jota kannan. Halusin kirjoittaa minikirjani vielä englanniksi, koska silloin asioihin voisi hieman saada etäisyyttä, mikä helpottaisi ymmärrystä ja käsittelyä. Tarvittiin kyllä myös muita keinoja, kuten musiikkia ja tiettyjen voimapaikkojen tukea. Elämässäni on tällä hetkellä hyvin rauhallinen tilanne eikä sellaista sisäistä painetta kirjoittamiseen ole. Kirjoitan kuitenkin työkseni työnantajalleni ja nautin siitä, että luovuus pääsee siinäkin kukoistamaan ja lahjani on päivittäisessä käytössä. Minua on elämässä aina kiinnostanut se, että miksi emme osaa olla rakastavampia vaan hyvin usein valitsemme pelon. Olen omassa elämässäni pyrkinyt aina tiedostamaan pelon ja valitsemaan rakkauden. Kirjoittaminen on ollut tässä prosessissa suurena apuna, koska kirjoittaessani koen saavan yhteyden rakkauteen, joka näyttää valon vaikeimmassakin tilanteessa. Pilvi pellavaa Huntuna heilahtaa. Varjoja tanssittaa. Harmaata maalaa. Pilvi pellavaa. Huntuna heilahtaa. Surunauhaa purkaa. Lauluun raastaa. Pilvi pellavaa. Huntuna heilahtaa. Valossa pilkahtaa. Lohtua, rauhaa. Pilvi pellavaa. Huntuna heilahtaa. Ohenee, katoaa. Keveys koittaa. Raija Maria Rintapää Raija Rintapää  Lempikirjailijani Stephen King on kymmenien romaanien ja novellikokoelmien lisäksi kirjoittanut myös muistelmateoksen/kirjoitusoppaan nimeltä Kirjoittamisesta (Tammi, 2000), jossa hän kertoo henkilöhistoriastaan ja etenkin varhaisempien kirjojensa synnystä sekä antaa kirjoittajille hyödyllisiä vinkkejä. Ohessa muutamia poimintoja omaan kirjoittamiseeni liittyen. (s.32) ”Ideoiden kaatopaikkaa, Juonipalvelua tai Maahan kaivettujen bestsellereiden aarresaarta ei ole olemassakaan. Hyvät tarinanaiheet näyttävät tulevan kirjaimellisesti tyhjästä.” Monet omat novellini tai tarinani ovat saaneet alkunsa juurikin lähes tyhjästä; yhdestä ikkunan rajaamasta kuvasta tai vaikkapa muistoista nousseesta lauseesta. Vuosikymmeniä sitten rapsutimme tuttavani kanssa koiraa, joka tuhahteli ja urisi lähes ihmisen äänellä. Tuttavani sanoi yhtäkkiä: ”Ajattele, jos tuo koira sanoisi: Hongisto!” Nauroimme sattumanvaraiselle mielikuvalle, mutta vuosia myöhemmin tuo muisto nousi mieleeni ja aloin miettiä, miksi koira sanoisi niin. Siitä syntyi novelli "Hongisto". Eräänä talvisena lauantaina puolestaan istuin pihasaunamme lauteilla ja näin ikkunasta aviomieheni, jolla oli yllään saunatakki ja karvalakki. Tuon näyn pohjalta kirjoitin murretarinan "Mykkä-Kalervon ihimet". Sen alussa Nikkoolan Aili säikähtää nähdessään saunan ikkunasta karvalakkipäisen Kalervon, joka on menettänyt sodassa puhekykynsä ja jonka Aili sitten ottaa taloonsa aputöitä tekemään. (s. 52) ”Kirjoita ovi kiinni ja toimita ovi auki.” King käsittelee tätä ajatusta sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti. Hänen mukaansa etenkin aloittelijoiden olisi hyvä saada kirjoittaa ilman häiriöitä, mieluiten juuri konkreettisesti ovi kiinni. Ovellinen huone olisi kieltämättä tarpeellinen itselleni, sillä jo alun perinkin heikko keskittymiskykyni on vain huonontunut iän myötä. Lisäksi ensimmäiset versiot kaikesta mitä kirjoitan ovat Teemu Keskisarjaa lainatakseni (pardon my French) "ihmispaskaa", joten on kauhea ajatus, että jollakulla on mahdollisuus tulla selkäni taakse lukemaan tätä luonnontuotetta. King (ja ajatuksen hänelle alun perin välittänyt sanomalehden päätoimittaja John Gould) tarkoitti lauseensa myös kuvainnolliseksi: ensimmäisen version kirjoittaja kirjoittaa itselleen, seuraavat versiot ja lopullisen kirjan ulkomaailmalle. Kun avaa oven ja julkaisee tekstinsä, ei sitä enää voi vartioida. Eira Pättikangas on kertonut pelänneensä ennen ensimmäisen kirjansa julkaisua, ettei sitä lukisi kukaan, ja julkaisemisen jälkeen hän alkoikin pelätä, että sen todella lukee joku. Tunnistan tämän! (s. 153) ”Minulla on [kirjoittaessani] usein aavistus siitä mikä lopputulos saattaa olla, mutta en ole koskaan vaatinut henkilöitä käyttäytymään minun tavallani. Päinvastoin haluan heidän toimivan vapaasti omalla tavallaan. Joskus lopputulos on se mitä ajattelinkin. Useimmiten se on kuitenkin minullekin yllätys. Jännärikirjailijalle se on hieno asia. Olenhan minä sentään paitsi romaanin kirjoittaja myös sen ensimmäinen lukija.” Tässä lainauksessa tiivistyy oikeastaan se, mikä kirjoittamisessa on kaikkein taianomaisinta. Suurimmassa osassa kirjoittamistani tarinoista on tapahtumien kulku ollut aloittaessani vähintäänkin epäselvä. Kirjoittamaan ryhtyminen on maailman vaikeinta, ja tekstin ensimmäiset kappaleet ovat todella työläitä. Yhtäkkiä tarina alkaa viedä ja sitten onkin kiirehdittävä, että ehtii saada kirjoitettua kaikki ”sanelusta” muistiin. Ehkä hankalimmin syntyi sadan sanan raapaleeni viime joulun raapalekalenteriin. Kirjoittamisen lähtökohtana oli Miljoonasateen laulu, jossa on säe "sulla on huone kirjaston ullakolla". Näin silmissäni naisen nousevan kylmässä kapeassa puuportaikossa askelmia ylös ullakkohuoneeseensa. Kirjoitin äärettömän vaivalloisesti lause kerrallaan, enkä tiennyt yhtään, mitä tarinassa tapahtuisi. Olin arvellut, että kirjaston ullakolla asuva nainen saattaisi ehkä saada asiakkaalta joululahjan. Hämmästyinkin suuresti, kun tarinan Riina kantoi puurolautasta alas kirjastosaliin jouluyönä, ja riutunut Aleksis hiipi pimeydessä hyllyjen takaa avojaloin syömään Riinan keittämää puuroa. Edellä mainitussa Kingin lainauksessa hän sanoo olevansa paitsi romaanin kirjoittaja, myös sen ensimmäinen lukija. Näin kävi juuri tässä raapaletarinassani, ja siinä oli joulun taikaa itsellenikin. (s. 132) ”Vaikka kelvottomasta kirjailijasta on mahdotonta tehdä pätevää kirjailijaa, ja vaikka hyvästä kirjailijasta on aivan yhtä mahdotonta tehdä suurta kirjailijaa, kovalla työllä, antaumuksella ja oikeaan aikaan annetulla avulla on mahdollista tehdä pätevästä kirjailijasta hyvä kirjailija.” Siteeraan tämän viimeisen lainauksen kommentiksi Hakalan Erkkiä Lakeuden kutsu -elokuvasta: "Mä en nyt tierä, pitääskö mun olla tuollaasesta puheesta iloonen vai surullinen." Toivon kovasti olevani pätevä kirjoittaja - en tiedä, tuleeko minusta koskaan hyvää kirjoittajaa. Kova työ kuulostaa mukavuudenhaluisen kirjoittajan korvaan... no, kovalta työtä! Aloitan siitä, että yritän edes vähän useammin nähdä aloittamisen vaikeuden ohi sinne, missä taika alkaa vaikuttaa. Se on jo hyvä alku. Johanna Pitkäranta  Lukijatapaamisissa minulta kysytään usein, miten yhdistän päivätyöni ja kirjailijan ammatin. Hoidan helsinkiläisessä koulussa suomen kielen opettajan virkaa. Olen kirjoittanut kaksi romaania opetustyöni ohella. Miten ajan saa riittämään? Miten ammatit nivoutuvat toisiinsa? Onko lopulta tehtävä valinta? Mielekkyyden merkitys Ylioppilastutkinnon suoritettuani aloitin suomen kielen ja kirjallisuuden opinnot. Olin valinnut alan osittain siksi, että se tukisi unelmaani kirjailijuudesta, ja osittain siksi, että opettajan työ kiinnosti minua. Aikanaan valmistuin maisteriksi ja ryhdyin opettajaksi. Vaalin edelleen unelmaa kirjan kirjoittamisesta. Alusta asti oli selvää, että haluan kirjailijaksi. Alusta asti oli myös selvää, että pidän opettamisesta enkä halua luopua ammatistani. Kun aloin kirjoittaa tavoitteellisesti ja sain kustannussopimuksen, kahden työn yhdistäminen konkretisoitui. Työssä jaksamiseen liittyy vahvasti työn mieluisuus ja mielekkyys. On enimmäkseen pidettävä siitä, mitä tekee. Tällä hetkellä työskentelen maahamuuttajalasten ja -nuorten parissa. Nautin opettajan työn sosiaalisuudesta: Läsnäolo ja oikeanlainen vuorovaikutus ovat tärkeä osa pedagogiikkaa. Työyhteisöllä on merkittävä rooli arjessa jaksamisessa. Yhtä lailla minua ajaa eteenpäin innostus kirjoittamiseen. Haave esikoisromaanista oli niin voimakas, etten pysähtynyt mittailemaan voimavarojani. Minun oli yksinkertaisesti onnistuttava. Kahden ensimmäisen romaanin julkaisu on tuonut tekemiseen varmuutta ja rauhaa, mutta polte kirjoittamiseen ei ole sammunut. Kirjoittaminen on aina ollut ja tulee aina olemaan osa minua, sitä on mahdotonta lopettaa tai siirtää sivuun ja laittaa tauolle. Ajattelen, että opettajan ja kirjailijan ammatit sopivat hyvin yhteen. Toinen toistaan seuraavien intensiivisten vuorovaikutustilanteiden jälkeen kaipaan usein omaa rauhaa, ovea johonkin toiseen maailmaan, jossa mahdollisuudet ovat rajattomat. Mahdollisuuksien maailmasta, omien ajatusten yksinäisyydestä, on myös hyvä palata koulun hälinään. Arki ja tavoitteet Mielekkyys ja palo eivät kuitenkaan riitä, jos arjen realiteetit eivät ole kohdillaan. Kun kirjoittaa päivätyön ohella, tahti ei ole kummoinen. Käsikirjoitus etenee, mutta ei samalla tavalla kuin mahdollisten apurahajaksojen tai vapaapäivien aikana. Ei niin nopeasti kuin haluaisi. Ei välttämättä samaan tahtiin kuin muilla. Ajoittain joudun muistuttamaan siitä itseäni. Esikoiskirjan ensimmäisen version käsikirjoitus eteni päivätyön ohella nopeammin kuin seuraavat tekstit, koska kalenteri ei täyttynyt kirjailijavierailuista tai kustannustoimittajan asettamista aikarajoista. On muistettava, että myös kirjailijana toimiminen vie aikaa kirjoittamiselta. Käsikirjoitus kuitenkin etenee, se on kaikista tärkeintä. Teen yleensä itselleni aikataulun, josta pyrin pitämään kiinni. Lasken sovelluksella päivittäisiä tai viikoittaisia sanamääriä. Välillä kuron kiinni kirjoittamattomia päiviä, välillä olen edellä tavoitteestani. Tällainen työskentelytapa sopii, jos muistaa laatia aikataulun tarpeeksi maltilliseksi. Pitää muistaa olla itselleen armollinen. Ja tarvittaessa hyvinkin ankara. Monet ovat ihmetelleet, miten kykenin julkaisemaan kaksi romaania samana vuonna. Vastaus on yksinkertainen: tekstit olivat tekeillä jo kauan ennen julkaisua. Olen kirjoittanut ne edellä kuvaamallani tavalla, päivittäistä sanamäärää seuraten, pienin askelin. Kirjoitan yleensä iltaisin ja viikonloppuisin. Työpäiväni koulussa ovat melko lyhyitä eikä tämänhetkiseen toimenkuvaani kuulu kovin paljoa laajojen kirjoitelmien korjaamista. Näin ollen aikaa jää muuhunkin kuin opettamiseen ja kirjoittamiseen, sekin on tärkeää. Kirjoittamisesta ei koskaan saa tulla pakkopullaa, vaikka joskus se palautuspäivän lähestyessä saattaa siltä tuntuakin. Apurahat mahdollistavat Jos saisin päättää, soisin apurahoja kaikille niitä halajaville. Osalle kirjailijoista apurahat ovat pääasiallinen tulonlähde. Päätoimisten kirjailijoiden projektit ansaitsevat ilman muuta tulla rahoitetuiksi, ammatinharjoittaminen on ehdottomasti turvattava. Apurahoja tarvitsevat myös päivätyössä käyvät kirjailijat. Olisi hienoa, jos kaikki voisivat halutessaan keskittyä hetken vain kirjoittamiseen ja saattaa käsikirjoituksensa valmiiksi ilman huolta ajan riittämisestä. Millaista on olla päätoiminen kirjailija? Miltä tuntuu jättäytyä pois päivätyöstä? Mikä on paras ratkaisu? Apurahat madaltavat kynnystä kokeilla päätoimisen kirjailijan elämää. Valitettavasti tilaisuutta ei tarjota kaikille halukkaille. Olen ollut onnekas ja saanut apurahan kolmatta romaaniani varten. Pidän virkavapaata jaksoittain: välillä työskentelen opettajana ja edistän tarinaa hitaasti mutta varmasti, välillä taas keskityn vain kirjoittamiseen. Ensimmäisten virkavapauspäivieni aikana tuntui ihmeelliseltä, että sain vain kirjoittaa. Käsikirjoitus eteni huimaa vauhtia. Tuli melkein syyllinen olo! Sanottakoon sekin, että huomasin, miten väsynyt olin kirjoitettuani kaksi romaania päivätyöni ohessa. Töihin palattuani ymmärsin höllentää kirjoitusaikatauluani. Prosessi on vielä kesken, mutta juuri nyt ajattelen tämänkaltaisen yhdistelmän olevan kaikista toimivin vaihtoehto. Jättäydyn apurahajaksolle aina mielelläni mutta yhtä mieluusti palaan taas oppilaiden pariin. Hyväksyn sen, että töissä ollessani käsikirjoitus etenee hitaammin. Kohti valmista Käsikirjoituksia kirjoittaessani olen asettanut itselleni erilaisia tavoitteita, välillä pieniä, toisinaan suuria. Olen huomannut, että mitättömänkin pienen kirjoitustavoitteen saavuttaminen tuottaa onnistumisen kokemuksen: minä pystyn tähän, käsikirjoitus etenee. Siispä kannustan kaikkia kirjoittamaan. Ilman päivätyötä ja päivätyön ohessa. Monta liuskaa kerrallaan, jos siihen joskus tarjoutuu mahdollisuus, tai pitkäjänteisesti vain muutaman rivin päivässä. Mitoita tavoitteet arkeesi. Sen jälkeen kirjoita. Viilaa tavoitteita, pidä sopivasti silmällä. Sisäinen palo ajaa kyllä eteenpäin! Elina Annola Elina Annola on helsinkiläinen kirjailija ja opettaja, jonka juuret ovat Etelä-Pohjanmaalla ja lapsuusmaisemat Laihian lakeuksilla. Annolan esikoisteos "Kunnes kukkivat puut" ilmestyi huhtikuussa 2022 ja toinen romaani "Kaikki lokakuun taivaat" puoli vuotta myöhemmin lokakuussa.  Olen ollut julkaiseva kirjailija kohta 15 vuotta. Teoksia on syntynyt yhdestä jopa neljään kirjaan vuodessa ja siihen vielä vuosittain yhdestä viiteen antologiaa. Minulla oli tavoite urani alussa, että hyvä jos saan yhden kirjan julkaistuksi vuodessa mutta sitten tilanne karkasi käsistä ja teoksia ilmestyi jopa liikaa. Olin tietenkin onnellinen, että käsikirjoitukseni löysivät kustantajan ja teoksia jopa myytiin. Otsikoin tämän kirjoituksen kysymykseksi, koska olen pohtinut tätä asiaa ajoittain. Pitäisikö minun kirjoittaa aina sitä mikä myy vai kirjoitanko sitä mistä tykkään kirjoittaa? Kirjoitin aluksi dekkareita ja niitä ahmivat dekkari-intoilijat kun sitten päätin pitää tauon dekkareiden kirjoittamisesta neljän ensimmäisen vuoden jälkeen, ja se tauko jatkuu edelleen, muutin genreä enemmän kaunokirjallisempaan muotoon ja löysin uutta lukijakuntaa. Monet tulivat kiittelemään romaaneistani, joiden teemana oli musiikki, rakkaus ja mystisyys. Näistä kirjoista pidän itsekin ja olenkin saanut niistä paljon hyvää palautetta. Tässäkin tapauksessa tämä genre jäi koska halusin kirjoittaa lapsille, ja heille kirjoitan nyt ja myös jatkossa. Toki veri vetää rikosten pariin ja vuosittain ilmestyy jossain antologiassa dekkarinovelli ja uskon, että joku vuosi vielä on uuden dekkarinkin aika. Kenelle siis pitää kirjoittaa? Olen kirjailija ja kirjoitan tarinoita joista itse pidän. Luen paljon rikoskirjallisuutta, olen kirjoittanut niitä. Luen paljon elämäkertakirjallisuutta, olen kirjoittanut sellaisenkin. Luen paljon lastenkirjoja, ja niitä olen kirjoittanut viimeisten vuosien aikana useampia. Olen julkaissut myös runoja, niitäkin kyllä luen mutta ne eivät kuitenkaan ole omalla lukulistalla niitä joita ahmin. Tykkään kokeilla jotain uutta, haastaa itseäni kirjoittamaan jotain sellaista mitä en ole ennen tehnyt. Ideoita on ja ehkä minunlaiselle kirjailijalle olisi hyvä saada piuha päähän, jonka kautta voisin siirtää päässä vyöryvät ideat suoraan tietokoneelle. Joillekin on luotu ”lahja” nähdä ja muistaa unensa ja kirjoittaa niistä hyvinkin mystisiä ja jännittäviä tarinoita. Minut on kuitenkin luotu ”tyhjällä päällä”. Saatan nähdä unta, mutta kun aamulla räpsäytän silmät auki en muista yhtään mitään mitä unia olen nähnyt, pääni on tyhjä. En siis voi kirjoittaa uniani tai kertoa niistä. Uskon kuitenkin, että päässäni yöllä vilisee mitä ihmeellisimpiä hahmoja, joita alitajuisesti kirjoitan lastenkirjoihini kuten ”Tonnelot”, ”Kurittajaörisijät” tai ”Avaruuslaamat”. Kenelle siis kirjailijan pitäisi kirjoittaa? Olen monesti sanonut, että kirjailijan pitäisi kirjoittaa niitä kirjoja, jotka ovat IN. Jos joku vuosi kaikki hamuavat elämäkertakirjoja niin kirjoita elämäkerta. Jos lukijat lukevat fantasiaa, kirjoita fantasiaa jne. Se on kuitenkin vaikeaa ennustaa mikä on se hittikirja vuosittain. Kustannuspäätökset tehdään vuosia eteenpäin ja kun kirjoitat jotain ja saat siihen kustannussopimuksen vuoden päähän niin saatat olla jo myöhässä. Ehkä kirjailijan kannattaa kirjoittaa vain siitä mikä on itselle mieluista, ajattelematta sen kummemmin kuka sitä lukee. Toisaalta tässäkin olen väärässä koska jos kirjailija haluaa rahaa työstään niin kyllä hänen pitää ajatella juuri lukijoita. Eli kirjoita mitä haluat ja kenelle haluat mutta älä aliarvioi lukijoita, älä koskaan. Tänä vuonna minä kirjoitan lapsille ja kirjoitan varmaan tulevinakin vuosina, se on varmaa. Sinä tätä lukeva kirjailija, kirjailijaksi aikova tai muuten vain kirjoittamisesta tykkäävä: Älä turhaan mieti tätä asiaa, vaan kirjoita koska jos itse pidät kirjoittamisesta niin kyllä siitä sinun tekstistäsi muutkin varmaan pitävät. Oman tekstin tuottaminen on arvokasta työtä, kirjoitit sitä kenelle tahansa, vaikka vain pöytälaatikolle. Pöytälaatikkokin arvostaa, että kirjoitat. Anna palaa! Kenelle sinä kirjoitat? Juha Mäntylä  Lasten- ja nuorten lukemisen yhteydessä puhutaan nykyään usein mielenkiintolähtöisyydestä. Se siis antaisi motivaatiota lukuhaluttomalle, jos kirjan aihe kiinnostaisi. Kuulostaa simppeliltä. Ei siis kannata lyödä heti Kivellä päähän, jos lukeminen ei innosta, vaan pohtia lapsen ja nuoren kanssa yhdessä niitä kiinnostavia aiheita. Sellaisten avulla voi lukulukko aueta ja kirjallisuuden kirjo alkaa laajemminkin kiinnostaa. Lanu-kirjallisuudessa erilaisia aiheita onneksi riittääkin. Lemmikkieläimistä kiinnostuneille löytyy paljon valinnanvaraa, samoin tubettajien faneille, fantasian ja kauhun ystäville ja erilaisille pelaajillekin. Samoin eri kulttuureista tuleville, seksuaalisuuttaan pohtiville ja ympäristöasioista kiinnostuneille on uudessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa paljon samastuttavia päähenkilöitä ja kiinnostavia aiheita. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden moninaisuuden suhteen on siis pullat loistavasti uunissa - vai onko? Nostan esimerkiksi tuttuja, maalla asuvia poikia ja keskusteluja kirjastonhoitajien kanssa - sitä millaisia mielenkiinnon aiheita kirjastoista kysytään ja mitä tutut pojat harrastavat. Yksi harrastaa intohimoisesti eräilyä, kalastusta, metsästystä ja riistanhoitoa. Vaan missä ovat nuorten erä- ja kalastuskirjat? Kuka niitä kirjoittaisi ja kuka kustantaisi? Toinen odottaa innolla armeijaan pääsyä. Onko meillä nuorten- tai YA-kirjallisuutta armeijasta? Kolmas tuttu poika taas nikkaroi verstaassaan, neljäs kyntää peltoa ja haaveilee jatkavansa isiensä työtä. Mopoharrastajille löytyy sentään lukemista, samoin bändissä soittajille. Mutta aukkoja selvästi on. Tämä pohdinta ei tietenkään tarkoita, etteivätkö nämä nuoret voisi lukea muutakin kuin juuri omaa elämää koskettavaa kirjallisuutta. Siitä on kuitenkin helppo lähteä liikkeelle silloin, kun kirjallisuus ja lukeminen ei kutsu miellyttävään seikkailuun vaan aukeaa edessä läpipääsemättömänä rämeenä. Jään myös aprikoimaan, voiko näistä lanu-kirjallisuuden sokeista pisteistä tehdä johtopäätöksiä. Miten hyvin tämän päivän kustantajat ja kirjailijat tuntevat erilaisten maalaislasten ja -nuorten elämää? Ehkä tuntevatkin, mutta esiin nostamissani aiheissa ei nähdä taloudellista tai sisällöllistä potentiaalia? Suomi on pieni kielialue, eivätkä pelkästään julkisen puolen (kirjasto, koulut) ostot useinkaan riitä. Myös yksityisten ihmisten olisi ostettava uusia kirjoja, ainakin silloin tällöin. Ja moninaisuuden turvaamiseksi isojen kustantamojen rinnalle tarvitaan pieniä, rohkeita ja ketteriä toimijoita. Ehkäpä joku pienemmistä kustantamoista ennen pitkää tarttuu edellä mainitsemiini aiheisiin. Väitän, että oman itsensä löytäminen kirjallisuudesta, samastumisen mahdollisuus ja oivallus antaa myös voimaannuttavan tunteen oman itsen ja elämän arvokkuudesta. Sitä(kin) tunnetta tarvitsee jokainen lapsi ja nuori, maalla ja kaupungissa. Samalla tietysti lukuharrastuksen myötä saavutettu hyvä lukutaito kehittää ajattelua ja avaa paljon uusia ovia ja näköaloja elämään. Mervi Heikkilä Kirjailija, kirjastonhoitaja  En aavistanut, kun 13-vuotiaana syksyllä 1987 voitin nuorten Kontakti-kirjoituskilpailussa oman sarjani ja sain ensimmäisen kirjani julki, mitä siitä seuraisi — saati siitä, kun luokkatoverini kanssa kirjoitimme pari vuotta myöhemmin ensimmäisen Hullun luokan ja tulimme lähettäneeksi sen kustantamoon. 1990-luku oli minulle yhtä pyöritystä. Opintojen ohella julkaisin toistakymmentä kirjaa, pääsin parikymppisenä Kirjailijaliittoon, Hullut luokat äänestettiin useina vuosina parhaimmiksi nuortenkirjoiksi, kiersin kirjailijavieraana ympäri Suomen ja naapurimaissa. Olin parin lehden kolumnisti, annoin säännöllisesti haastatteluja ja tutustuin lukuisiin kirjailijoihin Pohjanmaalla ja opiskelupaikkani Tampereen seudulla järjestettävissä kirjallisissa tapahtumissa. Sitten valmistuin yliopistosta vuonna 2000 ja menin ensimmäiseen varsinaiseen työpaikkaani historiantutkijana. Taas tehtiin lehtijuttu — ja siinä toimittaja varmasti hyvässä tarkoituksessa kirjoitti, miten ”Hullu luokka -kirjoistaan tunnettu kirjailija Kaisa Ikola kirjoittaa Laihian seurakunnan 500-vuotishistoriaa”. Vastavalmistuneena, osaamistaan jännittävänä keltanokkatutkijana suorastaan tunsin, miten uskottavuuteni valui viemäristä alas. Olisinko minä aina vain vitsiniekka, jonka oletettaisiin keksivän omasta päästään hassuja kommelluksia silloinkin, kun tein tieteellistä tutkimusta, johon yhteiskunta oli minua vuosia kouluttanut? Saman tien ryhdyin määrätietoisesti erkaantumaan kirjailijaminästäni. Se oli helppoa, koska Hullu luokka -sarja oli päättynyt. En siis lähtenyt pyydettäessä kirjailijavierailuille vedoten paitsi päivätyöhöni, myös siihen, etten enää julkaise. En antanut nimittää itseäni kirjailijaksi, ellei se ollut syystä tai toisesta välttämätöntä. Loin nyrkinkokoisia katseita ihmisiin, jotka hämmästyivät kuullessaan minun opiskelleen ja olevan palkkatöissä eikä elävän (!!) kirjoittamisella. Kotisivutkin tein vain siksi, että sain ohjata sinne esitelmiä tekevät koululaiset. Samaan aikaan työn ohessa kirjoitin ja julkaisin verkossa lähes koko ajan, mutta vain omaksi ja pienen fanikunnan iloksi. Kului 20 vuotta, maailma muuttui, ja eräänä päivänä sain puhelun. E- ja äänikirjoihin erikoistunut kustantamo Saga halusi kustantaa sähköisessä muodossa minulta ihan kaiken: sekä viime vuosituhannen aikaa sitten loppuunmyydyt kirjani että ne tarinat, jotka olin kirjoittanut verkkoon. Hetken mietittyäni suostuin. 20 vuoden aikana ammatillinen itsetuntoni oli vahvistunut, ja lisäksi teen palkkatyöni virallisella nimelläni, kun taas kirjat tulisivat julki tyttönimelläni. 20 vuoden aikana moni muukin asia on muuttunut. Siksi on ollut hirveän kiinnostavaa seurata taas kirjallisuuden maailmaa lähempää ja verrata nykyaikaa neljännesvuosisadan takaiseen. Tämä teksti perustuu sekä omiin kokemuksiini että some-seuraajieni antamiin vinkkeihin, kiitos heille niistä. Jo itse kirjoittamisen tekniikka on erilaista. Käsikirjoituksia ei mitata enää liuskoina, ei aina edes merkkeinä, vaan anglosaksiseen tyyliin sanoina. Tekstinkäsittelyohjelmani ääressä koen olevani dinosaurus, kun Facebookin kirjoittajaryhmissä pohditaan erilaisten tekstin rakennus- ja suunnitteluohjelmien eroja. Siitä olen sentään jo toipunut, että on ihan luvallista ja hyväksyttävää lähettää käsikirjoitus kustantamoon sähköisessä muodossa eikä kirjepostissa tulosteena! Kirjan elinkaari on mielestäni lyhentynyt entisestään, vaikka sitä jo 1990-luvulla moitittiin lyhyeksi. Kirjallisuuden tarjonta on nykyään vielä massiivisempaa, koko ajan tulee uutta, ja hihnan toisessa päässä kirjat putoilevat alennuskoriin yhä nopeammin. Onneksi on edelleen kirjastot ja uutuutena sähköiset julkaisumuodot, joista iloitsen muutenkin: painettu kirja, e-kirja ja äänikirja palvelevat kukin omaa käyttäjäkuntaansa. Kustannusmaailmassa oli 90-luvulla suuria ja keskisuuria. Nykyään tuntuu olevan vain yksi tai kaksi suurta kustantamoa, jotka ovat nielleet ne keskisuuret. Mutta samalla pienkustantamojen määrä on kasvanut, ja ne julkaisevat hyvää ja kokeilevaa kirjallisuutta. Lisäksi verkko tarjoaa uusia julkaisun mahdollisuuksia. Kuulemma kaikki runoilijat eivät edes halua tekstejään kansiin, koska lavarunous antaa julkaisemiselle uudet mahdollisuudet. Toisaalta heitä palvelemaan, jotka haluavat kirjansa painettuna, mutta eivät löydä kustantajaa, on runsaasti omakustanne- ja palvelukustannefirmoja. Samalla koulutuksen merkitys on kasvanut. Olihan 1980–90-luvuillakin kirjoituskursseja, mutta kuten eräs some-seuraajani totesi, nykyään harva julkaisee esikoiskirjan ilman minkäänlaista kirjoittajakoulutusta. Valitettavaa on se, että kaikesta tästä aktiivisuudesta huolimatta kirja-arvostelu on monissa lehdissä nykyään harvinaisuus, vaikka aikoinaan ammattitaitoisia kritiikkejä tehtiin lasten- ja nuortenkirjoistakin. Mutta sitten toisaalta verkossa on runsaasti asiantuntevia kirjabloggaajia ja kirjagrammaajia, ja striimauspalveluissa kuka tahansa lukija voi helposti jakaa mielipiteensä kirjasta. Suurin muutos ehkä kaikkineen onkin se, että nykyään kirjailijan on huomattavasti helpompi pitää yhteyttä lukijoihinsa kuin aiemmin. Kiitos sosiaalisen median ja verkkotyökalujen, kirjailija ei enää ole kaukainen ja tavoittamaton hahmo, vaan häneen on helppo ottaa yhteyttä etsimättä postiosoitetta ja kirjoittamatta kokonaista kirjettä. Koska kirjailijaa ei ole ilman lukijaa, minulle kirjoittamisen paras sivuvaikutus oli jo 90-luvulla lukijoiden tapaaminen ja kirjoistani kertominen eri tilaisuuksissa. Niinpä olen ihastuksissani siitä, että nyt voin käydä ne keskustelut ja kertoa tarinat ja saada palautteet halutessani myös omasta sohvannurkasta käsin. Olisipa sosiaalisen median kaltainen yhteydenpitomahdollisuus ollut 1990-luvulla! Maailma on totisesti mennyt parempaan suuntaan — ainakin jossakin suhteessa. Kaisa Ikola www.kaisaikola.fi  |
Kukamitähä?
Yhdistyksen blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet ja sana on heille vapaa. Kuulumisia yhdistyksen toiminnasta julkaistaan silloin tällöin. Tällä hetkellä blogi päivittyy kerran kuukaudessa. |
Pohjanmaan Kirjailijat ry
RSS Feed
|
(c) Pohjanmaan Kirjailijat ry ja Tiina Lehtineva
|