​Miksi naiset tarvitsevat kehuja ja voimaantuvat vahvoista naistarinoista? Miksi en ole kuullut ainoatakaan miehille tarkoitettua tsemppibiisiä?

​Olipa kerran eräs kesälomainen, joka ajatteli haluavansa lomalleen viihdyttävää mutta asiapitoista lukemista. Se kesälomalainen olin minä.
​Marssin kirjakaupan alennusmyynteihin, mutta tapani mukaan ostin ostokseni ei-alennuksesta. Kysyin kirjakaupan myyjältä, mitä hän suosittelisi. Myyjä toi käsiini Elena Favillin ja Francesca Cavallon kirjoittaman Iltasatuja Kapinallisille tytöille (S&S 2016). Selasin hetken kirjaa. Samaan aikaan myyjä selitti, että kirja sisältää iltasadun muotoon kirjoitettuja tarinoita naisista, jotka ovat tehneet suuria saavutuksia. Mukana on muun muassa Hillary Clintonin ja Michelle Obaman tarinat.
Havahduin kesken kirjan selailun, kun myyjä sanoi: ”Kirja on kannustava ja siitä saa tsemppiä, jota me naiset kaipaamme.” Ostin kirjan, mutta lause jäi kaikumaan korviini. Me naiset tarvitsemme tsemppiä.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että niin tarvitsemme. Toinen ajatukseni oli, että miten niin juuri me tarvitsemme tsemppiä. Kolmas ajatukseni oli, että eivätkö miehet sitten tarvitse tsemppiä?

Kävelin kirjakaupasta suoraan kuntosalille, kuten olin suunnitellut. Treenatessani laitoin korville kuulokkeet ja räpläsin soittolistaani, joka hyvin laajan musamakuni ansiosta sisältää niin Sabatonia kuin Britney Spearsiakin. Vastaani tuli Keshan kappale Woman, jonka kertosäe kuuluu: ”I'm a motherfucking woman, baby, alright/ I don't need a man to be holding me too tight / I’m a motherfucking woman, baby, that's right / I'm just having fun with my ladies here tonight – ”
Kappaletta kuunnellessani mieleni askarteli jälleen uusien kysymyksien parissa. Tarvitsevatko miehet tsemppimusiikkia, joka liittyy nimenomaan heidän miehisyyteensä? Ainakaan en ole kuullut tällaista kappaletta – sen sijaan radiossa on soinut useammin kuin kerran Kaija Koon Supernaiset.

Mikä vika meissä naisissa on, kun kaipaamme tsemppiä joka käänteessä? Emmekö tunne olevamme hyviä ennen kuin joku sanoo sen meille? Tai eikö se riitä, että tietää itse olevansa hyvä, miksi siihen tarvitaan muiden kehuja? Olen niitä ihmisiä, jotka eivät ole koskaan tyytyväisiä itseensä. Asiat voisi aina tehdä paremmin. Siksi lämmittää mieltä, kun joku sanoo muutaman kannustavan sanan. Kehun itsekin mielelläni muita, koska tiedän, että ihmiset tarvitsevat sitä. Olen huomannut, että myös miehet ovat mielissään kehuista ja tsempistä. En siis usko, että kyse on siitä, etteivätkö miehet tarvitsisi ollenkaan kehuja. Jokainen tarvitsee.

Voisiko kyse olla siitä, että on jotenkin epämiehistä osoittaa tarvitsevansa tsemppiä? Monet naiset taas, kuten kirjakaupan myyjäkin, myöntävät, että tsemppi on aika ajoin paikallaan. Ehkä kyse ei olekaan siitä, että meissä naisissa on joku vika, vaan siitä, että myönnämme rehellisesti tarvitsevamme tsemppiä ja haluamme antaa sitä muille, vaikka sitten kirjan tai laulun sanojen muodossa. Ei myöskään ole niin itsestään selvää, että naiset ovat aina pärjänneet. Ehkä jotkut asiat ovat miehille itsestään selviä, mutta naisille ei. Kuten Kesha laulaa: ”I buy my own things, I pay my own bills/ These diamond rings, my automobiles/ Everything I got, I bought it.”
Joskus ammoisina aikoina, ja ehkä edelleen, naiset ovat tottuneet saamaan Keshan mainitsemia asioita mieheltään. Nykyään länsimaisilla naisilla on mahdollisuus hankkia timantit itse itselleen. Keshan biisissä nainen tulee toimeen omillaan ja julistaa omaa pystyvyyttään sanoituksissa: ”Don't buy me a drink, I make my money/ Don't touch my weave, don't call me 'honey'."

Olen aina ajatellut paljon, ja se on joskus ongelma. Olen kova kyseenalaistamaan kaikkea, myös omaa tekemistäni. Kun luin Iltasatuja kapinallisille tytöille, tunsin mieleni vahvistuvan. Jos nämä naiset ovat pystyneet tuohon, miksen minäkin pystyisi tähän? Kirjan naisiin on melko helppo samaistua. Totta puhuen näen liian harvoin julkisuudessa tai historian havinassa sankareita, joihin voisin samaistua. Johtuuko se siitä, että ainakin kaikissa koulukirjoissa sankareita, kuninkaita ja muita suurhenkilöitä ovat olleet pääsiassa miehet? Omaan sukupuoleen on helpompi samaistua. Jos kaikki fyysikot ovat olleet miehiä, ei kai se ole ihme, että nainen ei havittele fyysikon uraa.

Tämä ei ole feministinen kirjoitus, tämä on pohdintani siitä, miksi minusta tuntuu siltä, että naiset kaipaavat enemmän tsemppiä, sanoja, jotka valavat uskoa omaan itseen. Tsempillä, kehuilla ja kaikenlaisella kannustuksella on aina positiivinen vaikutus. Me kaikki tarvitsemme kehuja, myönnämme sitä tai emme. Ei ole väärin vahvistua kirjasta tai kannustavista kappaleista. Ja no, osa meistä vain on persoja kehuille, kuten minä. Onneksi välillä voi heittää tennarit kattoon, mennä tanssilattialle sielunsiskojen kanssa ja edes silloin tällöin maksaa omat juomansa.

Enni Yli-Hynnilä

Kirjoittaja on viestinnän ammattilainen, joka ei osaa olla ajattelematta. Hänen uusin Etelä-Pohjanmaan murteella kirjoitettu Likellä-runoteoksensa ilmestyi syksyllä 2017.

Olen aina ajatellut, että romaanikäsikirjoituksen, novellin tai sadun ensimmäisen version kirjoittaminen on kuin seikkailu – jolle kuuluu lähteä yksin. Kukaan ei voi seurata kirjoittajaa, mutta on tärkeää, että joku on odottamassa portilla, kun kirjoittaja palaa tarinansa raakaversion kanssa. Portin pieleen nojailija on esilukija tai ateljeekriitikko, kustannustoimittaja, toisinaan kuvittaja.
 
Mutta pitkään kirjoittaja on pidellyt käsikirjoitusliuskojaan aivan yksin: sukeltanut syvälle liuskoja suojaten tai leijunut korkealla niistä riippuen. Paitsi tietenkin muiden kirjailijoiden kanssa yhteisillä seikkailuilla.
 
Sain juuri pahvilaatikollisen vapaakappaleita satukirjastamme, johon kahdeksan kirjailijaa on kirjoittanut kukin oman satunsa. Kirja on nyt kuudes muiden kanssa yhdessä kirjoitettu; kirjoittajat, kirjallisuudenlajit ja genret vain ovat vaihdelleet.
 
Yhteistä kokoelmaa kirjoitettaessa jännitys on jaettua. Taivaanrantaan räiskitään vähän kaikenlaisia sävyjä, kun vasta haaveillaan, millaista kirjaa ryhdyttäisiin kirjoittamaan. Kollegiaalinen tuki on aivan lähellä, kun kirjoitusvaiheessa tarvitsee palautetta, nopeallakin aikataululla. Mikäli kirjailijat markkinoivat valmista kirjaansa vaikkapa some-tileillään tai järjestävät itse julkkareita, vastuu on jaettua ja näkyvyys laajempaa kuin se muutoin olisi. Onnistumisen ilo moninkertaistuu.
 
Kokoelman tuotot jaetaan usean tekijän kesken, eikä some-näkyvyyttä voi syödä. On olemassa riski, että työryhmälle tulee erimielisyyksiä. Mutta silti paras palkinto voi löytyä juuri ihmissuhteista, sillä useimmiten kirjoittaja on kuitenkin yksinäisellä matkalla.
 
Kirjoitan itse pääasiassa spekulatiivista fiktiota, ja kokemukseni mukaan spefi-kirjoittajien yhteisö on melko tiivis. Eri yhdistykset kutsuvat kirjoittajia tarjoamaan novellejaan antologioihin, coneja järjestetään talkoohengessä, Facebookissa näkee kutsuja kirjoittajapiiriin tai perinteiselle viikonloppuleirille erään kirjailija-kustannustoimittajan kotiin. Osuuskumma uurastaa kymmenien jäsentensä voimin spefiä julkaisevana, osuuskuntamuotoisena kustantamona. Keskeneräisiä tekstejä vaihdellaan tuttujen kesken, ja ainakin minä olen monesti saanut hyvin laadukasta, objektiivista palautetta. Genrekirjoittaminen yhdistää.
 
Mutta aina ei suuressakaan yhteisössä ole kulkijaa seuraamaan koko matkalle romaanimittaisen käsikirjoituksen työstämisen ajaksi. Ja monesti vieläpä on niin, että jos kirjailija mielii ystävästään esilukijaa tekstilleen, on esilukija ehkä objektiivisempi, ellei tiedä käsikirjoituksen työvaiheista etukäteen juuri mitään. Ideakin saattaa olla arka kosketukselle, ja tarina kärsii, jos siitä on keskustellut liikaa ennen kuin sen on kirjoittanut. Kirjoittavien ystävien kanssa jaetaan useimmiten arkea, ei niinkään keskeneräistä seikkailua.
 
Kokeilen tällä hetkellä varsin omalaatuista yhdessä kirjoittamisen tapaa. Kirjailija-kustannustoimittaja Anne Leinonen vetää Koneen säätiön tuella kaksivuotista hanketta, Usva-akatemiaa, johon tulin valituksi. Akatemiassa yhdeksän kirjailijaa pyrkii yhdessä kehittämään omaa taiteellista ilmaisuaan kahden vuoden ajan. Tapaamme toisiamme, teemme tehtäviä ja annamme palautetta toistemme teksteistä. Sellaista vaaraa akatemiassa ei ole, että tapahtuisi ideavarkauksia. Ja vaikka aiheet liippaisivatkin läheltä toisiaan, jokaisella on niin oma tyyli kirjoittaa, ettei tuotoksista tulisi lähellekään samankaltaisia.
 
Akatemiassa tuntuu siltä kuin seikkailulla olisi mukana lyhdyn pitelijä (tai useita). Hän tarjoaa valokeilan, jossa kulkea ja osoittaa valittavaksi vaihtoehtoisia reittejä, ellen itse tiedä, mihin suuntaan jatkaa. Hän istuu seuraksi evästauolle ja tarjoaa putelistaan mehua tai viiniä vähän sen mukaan, kumpaa kulloinkin tarvitaan.  
 
Parasta on se, että toinen akatemialainen kannustaa. Antaa voimaa silloin, kun henkilöhahmot vievät sitä.
 
Fiktiivisistä henkilöhahmoista puhutaan usein aivan kuin he olisivat eläviä ihmisiä. Moni kirjoittaja sanoo, että hänen henkilöhahmonsa suorastaan mellastavat hänen päässään, vaativat huomiota keskellä yötä tai juuri kun ruoka uhkaa palaa pohjaan. Kun käsikirjoitus on valmis, moni sanoo jäävänsä ikävöimään juuri henkilöhahmojaan. Voidaan miettiä, että mikäli kirjoittaja seikkailee aina näin värikkään joukkion kanssa, onko henkilöhahmoissa sittenkin matkaseuraa jo kylliksi. Kenties – mutta toisaalta rakennusaineksia henkilöhahmoihin tarvitaan. Mistäpä muualta niitä ideoita helposti saisi kuin vaikkapa persoonallisten taiteilijakavereiden kanssa eletystä elämästä?
 
Merja Mäki
 Kirjoittaja on lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja kirjailija. Hän on kirjoittanut lapsille ja aikuisille yhteensä neljä romaania, ja hänen tekstejään on julkaistu kokoelmissa. Seuraavaksi häneltä ilmestyy kuvitettu lastenromaani.

Kamalaa kirjailijana olo on sen vuoksi, että sitä ei saa tehdä aina. Lähinnä siksi. Ei voi. Ei vain kertakaikkiaan voi. Pitää tehdä kaikkea muuta. Kuten kirjoittaa tätä blogia, koska unohdin, että kenen sitä pitikään tässä kuussa kirjoittaa ja päädyin muutaman mutkan kautta itse paikkaamaan näin juhannuksen alla. Pitää käydä kaupassa ja tehdä ruokaa, siivotakin. Pitää tavata kavereita ja viettää juhannusta. Pitää lähteä häihin ja syntymäpäiville. Pitää vahtia veljen tai siskon lapsia. Ja sitten se kamalin asia: pitää käydä töissä! Pitää tehdä jotain muuta kuin kirjoittaminen, että elättäisi itsensä. Se on kamalaa. Suorastaan epähumaania.

Voi mikä onni olisi saada kirjoittaa kaikki päivät ja saada siitä elantonsa! Voi mikä onni! Silloin tällöin se on mahdollista, kuten tänä kesänä minulla, nöyränä kiittäen ja kumartaen ja joka puolelle hymyillen voin kertoa saaneeni apurahan loppukesän työskentelyyn. Se on mahtavuutta se. Ei tarvitse mennä töihin. Ei sillä, minulla on tällä hetkellä monta työpaikkaa ja nautin melko paljon niistä kaikista. Teen toimittajan töitä, graafikon töitä ja ehkäisevää päihdetyötä, eikä mikään niistä ole kamalaa. Ensi vuonna opiskelen itseni liikunta-alalle ja pääsen viimein tekemään vähän enemmän liikuntahommia, SE jos mikä on ihanaa.

Silti tunnustan, että olisin maailman onnellisin ihminen, kun vain saisin kirjoittaa. Suunnitella elämää sillä tavalla, ettei koko ajan aika, joka olisi varattu kirjoittamiseen, menisi johonkin muuhun, koska olen "vapaalla". En ole vapaalla, ei kirjailijalla sellaista aikaa ole kuin loma tai vapaa-aika. Olen töissä. Koko ajan aivoissa raksuttaa. Mutta sinne ne ideat kasaantuvat jonnekin aivoaineen mutkaan, kun eivät ne ainakaan paperille asti pääse. Juuri nyt tein tarjouspyyntöjä asiakkaalle tunnin verran, seuraavaksi pitää päivittää toisen asiakkaan kotisivuja. Sitten pitäisi pyykätä. Ja pestä polkupyörä. Aikaisemmin jo siivosin. Vapaa-päivä. Täysin vapaa päivä kaikesta. Kalenterissa ei ole yhtään mitään. Ja silti kello on varttia vaille seitsemän illalla, enkä minä ole kirjoittanut sanaakaan.

Pitäisi varmaan syödä jotain. Tajusin juuri, että olen syönyt viimeksi lounaan. No, tätä se on. Ihan normaalia, kun on hulinaa. En missään nimessä halua kuulostaa siltä, että valitan! Pidän hulinasta. Pidän siitä, että on tekemistä ja puuhaa. Tulee niin hyvä fiilis, kun saa aikaan. Ja ihan pidän siivoamista. Kiva, kun koti on puhdas ja järjestyksessä. Pyörän peseminen se vasta onkin mieluisaa puuhaa. Siinä saa puunatessa unohtaa hetkeksi kaiken muun. Mutta mihin tämä aika menee? Ja miksi, kun tänäänkin saan To do -listan tyhjäksi asioista, se huomenna taas on täynnä kaikkea muuta kuin kirjoittamista? Mistä tätä tekemistä oikein tulee?

Taidan aloittaa nyt siitä, että lopetan tämän blogikirjotuksen tähän. Olenpahan sitten yksi askel lähempänä kirjoittamista. Ehkä huomenna. Mitäs sanotte? Jos huomenna.

Tiina Lehtineva
Kirjoittaja on Pohjanmaan Kirjailijoiden puheenjohtaja, vastavalmistunut kulttuurituottaja ja intohimoinen pyöräilijä, joka opiskelee ensi lukuvuoden Kuortanella liikunnanohjausta ja haaveilee matkustavansa kaikkialle.

Tiinan omille kotisivuille ja blogiin pääset tästä.

Aloin seurustella vakavasti ollessani 15-vuotias. Vajaa pari vuotta myöhemmin muutimme yhteen. Vuodet toivat tullessaan minulle sairaanhoitajaopinnot ja meille molemmille muuton Seinäjoelle, kissan hankinnan, työelämän, oman kodin ostamisen, ihanat naapurit, toisen kissan, vakiintuneen elämänrytmin. Elämä rullasi omaa, rauhallista rataansa.

Kunnes se toinen alkoi viestittämään minulle, että kaikki ei ole hyvin. Että jotain puuttuu.

Luulin, että kyse on jostain ohimenevästä, mutta hyvin nopeasti välillämme ollut rako kasvoi rotkoksi, jonka ylitse toista ei enää nähnyt eikä kuullut. Erosimme ja muutin pois. Erokirjoja lukiessani sain huomata, että olimme hyvin klassinen esimerkki eroamisesta, mutta sillä hetkellä se oli kuitenkin ahdistavuudessaan ja karmaisevuudessaan jotain niin ainutlaatuista, että sieluni vuoti verta kuukausikaupalla.

Elämä kantoi minua ja otin vastaan kaiken saamani avun ammattilaisilta, ystäviltä ja työkavereilta. Puhuin ja kirjoitin tuskaani ulos. Aloitin myös kiitollisuuspäiväkirjan kirjoittamisen. Jälkeenpäin päiväkirjaa lukiessa on liikuttavaa nähdä ne pienet mutta tärkeät ilon aiheet, jotka kannattelivat eteenpäin. Yksi merkintä parin kuukauden kuluttua erosta oli tällainen: "Tänään oli päivä, jona en itkenyt kertaakaan".

Olen aina kirjoittanut paljon ja niin kirjoitin myös tuolloin. Vasta myöhemmin aloin nähdä, että runoissa olisi ainesta kirjaksi asti. Ajan kuluessa aloin nähdä kokemani kasvun ja kiitollisuuden ja kirjoitin niistäkin. Arvioin kirjoittamistyyliäni kirjailija Jussi Matilaisen tukemana ja kirjaprosessin aikana sain paljon tukea kustantajaltani Päivi Peltoniemeltä. Rakas mieheni on tukenut minua kaikissa kirjaprosessin vaiheissa. Minulla on monta syytä olla kiitollinen.

Kirja tuli painosta toissapäivänä. Oli melkoinen kokemus avata Postin tuomat paketit ja ymmärtää, että tässä ne minun hengentuotteeni ovat. Että tässä on minun eromatkani. Että ehkä joku, joka kulkee myös sitä samaa erokipuilun mustaa polkua, saa tästä myötätuntoa ja rohkaistumista jaksaakseen sen helvetin läpi ja löytääkseen taas ilon ja tasapainon elämäänsä. Että kaikelle löytyy lopulta isompi tarkoitus, kuin mitä aluksi osasi ymmärtää.

Heli Kataja
Kirjoittaja on Pohjanmaan Kirjailijoiden varapuheenjohtaja, runoilija ja sairaanhoitaja Seinäjoelta.

Mun pitää varmaan nyt mennä -kirja

Kirjallisuusterapeuttisessa kasvuryhmässä tehtävänä oli valita kymmenien pöydälle levitettyjen taidepostikorttien joukosta kaksi: hyvä ja paha kuva. Ohjeeksi tuli kirjoittaa ensin viitisen minuuttia hyvästä kuvasta ja sen jälkeen toiset viisi minuuttia pahasta kuvasta.

Harjoitus jatkui niin, että oli kirjoitettava uudelleen hyvästä kuvasta kuin se olisikin ollut paha kuva ja pahasta kuvasta kuin se olisi ollut hyvä. Hetken jouduit räpyttelemään silmiä, että tavoitit kuvasta synkkien ja armottomien aaltojen takaa myrskypilvien lomasta pilkottavan valon: toivon säteet.

Harjoituksen tarkoituksena oli havahduttaa huomaamaan, ettei yksiselitteistä hyvää tai pahaa ole, vaan molemmat ovat aina läsnä. On vaikeaa tunnistaa pahuutta, jos mukana ei ole ripaus hyvyyttä ja päinvastoin. Molempia tarvitaan. Viime kädessä on itsestäsi kiinni, kumman haluat tehdä näkyväksi, kumpaa korostaa.

Ryhmässä keskusteltiin kirjoittamisen jälkeen tehtävien herättämistä ajatuksista. Omia kirjoituksia sait lukea ääneen sen mukaan, paljonko itse halusit muille jakaa. Kirjoitettuja tekstejä ei milloinkaan arvostella. Sen sijaan kommentoitiin vain sitä, mitä kuultu teksti tai harjoitus juuri sinussa itsessäsi herätti. Saatoit kuulijana yllättyä aivan erilaisesta tulokulmasta tehtävään tai ehkä kuulit lukijan tekstissä jotakin sellaista, jota kirjoittaja itse ei ollut huomannut kirjoittaessaan. Parhaimmillaan lukijan ja kuulijan välillä syntyi vuorovaikutus, jossa kumpikin osapuoli oli sekä antajana että saajana.

Rakentavan kritiikin antamisesta puhutaan luovan kirjoittamisen yhteydessä. Vaan kehittääkö kielteinen palaute kuitenkaan tekstiä ja kirjoittajaa eteenpäin? Ihmisen alitajunta toimii kuten taksiautoilija. Jos ohjeistat, ettet ole menossa Laihialle etkä Ylistaroon, päädyt joko umpimähkäiseen paikkaan tai auto ei hievahdakaan. Varmimmin pääset perille, kun kerrot ainoastaan, minne haluat. Se, mihin et halua, on epäoleellista.

Riippumatta siitä, pyydätkö palautetta kirjoittamastasi puheesta merkkipäiville, auton myynti-ilmoituksesta, reklamaatiokirjeestä rakennusfirmalle, novellin käsikirjoituksesta ja niin edelleen, miten paljon enemmän sekä lukija että sinä kirjoittajana voittekaan toisiltanne saada, jos kommentteja pyytäessäsi kerrotkin haluavasi vain tiedon, mikä tekstissä oli hyvää, mikä erityisesti kosketti, oliko ehkä jotakin, mitä lukija ei ymmärtänyt tai oliko jotakin, mitä hän haluaisi lisää.

Lukija keskittyy silloin tekstisi vahvuuksiin. Hän lukee sitä kuin katsoessaan hyvää kuvaa. Palautetta antaessaan lukija automaattisesti opastaa sinut juuri siihen suuntaan, johon haluat kirjoittamisesi kanssa kulkea. Et päädy Närpiöön, jos olet Vaasaan menossa. Hyvä kritiikki rohkaisee kasvua kitkemisen sijaan.

Jos pyynnöstäsi huolimatta saat vain kielteistä palautetta, mieti, mitkä lukijan motiivit ovat. Miksi lukija haluaa katsoa pahaa kuvaa? Jos lukija haluaa keskittyä vain siihen, mikä tekstissäsi on huonoa, haluaako hän todellisuudessa sinun kehittyvän kirjoittajana? Kenties hän kokee sinun kehittymisesi itselleen uhaksi. On myös ihmisiä, joilla on hyvät aikomukset, mutta he vain vaikuttavat haitallisesti kirjoittamiseesi. Voit miettiä, onko tällainen palautteenantaja sinulle se
oikea lukija. Sinä itse päätät, keskitätkö voimavarasi tekstisi kehittämiseen vai sen puolustamiseen ja miettimiseen, onko lukija oikeassa.

Kuten hyvän ja pahan kuvan katsomisessa, voit tekstiä kirjoittaessasi keskittyä joko sen heikkouksiin tai vahvuuksiin. Cherokee-intiaanien tarinan mukaan meillä jokaisella on sisällämme sekä musta että valkoinen susi. Se susi voittaa, jota ruokimme. Kaikkea karheutta teksteistä on kuitenkaan turha yrittää poistaa. Epätäydellisyyksiä jää aina. Vaillinaisuuden läsnäolon voi hyväksyä, sillä ilman sitä ei tekstin kauneutta tunnistaisi kauneudeksi.

Mari Kuusisto
Kirjoittaja ohjaa Huojentavan kirjoittamisen ryhmiä, kirjoittaa Me, oman onnemme sepät -blogia sekä työstää puuhellan lämmössä esikoisensa käsikirjoitusta.

Olen paljon velkaa kirjoittamiselle. Esimerkiksi sen terapeuttiselle vaikutukselle. Olen kirjoittanut päiväkirjaa siitä asti, kun opin kirjoittamaan. Kirjoitan silloin, kun:
sisällä lepattaa, eikä kukaan näe, kun hymyilen itsekseni kynä kädessä
istun junassa ja pohdin, minne olen matkalla
en jaksa nousta sohvalta salille
silmät sumeina itkusta, kurkku kuivana kuristuksen tunteesta, murheen möykky sisällä
yksin ollessani teekuppi kädessä pilateksen jälkeen
kun kukaan ei vastaa puhelimeen tai jaksa kuunnella juttujani
ulkomailla, kun tiirailen kärventyneitä turisteja matkapäiväkirjani takaa ja tajuan olevani yksi niistä
kärventyneistä turisteista

… ja monessa muussa tilanteessa.

On myös paljon hetkiä, kun en kirjoita. Mutta tämä teksti ei kerro niistä hetkistä, vaan niistä, kun on
PAKKO kirjoittaa.

Olen miettinyt, tuleeko kirjoittamisen pakko itse kirjoittamisesta vai siitä, että minun on pakko purkaa tunnetilani paperille. Joka tapauksessa en tiedä, miten olisin selvinnyt vaikeista hetkistä, jos en olisi pitänyt päiväkirjaa. Vaikeina ja usein kiireisinä hetkinä koitan hyödyntää jokaisen liikenevän minuutin ja kirjoittaa ylös, miltä minusta tuntuu. Ja miksi. Usein sen avulla keksin keinon, miten ei tuntuisi niin pahalta. Hyvien hetkien jälkeen taas huokaisen, istahdan sohvalle, keitän teetä ja kerron, mitä kivaa minulle on tapahtunut. Silloin voin elää kaiken ihanan taas uudelleen.

Joskus palaan näihin teksteihin myöhemmin, joskus en. Jos palaan, opin itsestäni aina uutta. Vähintään sen, mitä en enää halua kokea uudestaan. Vahoihin päiväkirjoihin palaaminen saattaa tuoda myös hymyn huulille. Olenko todella kirjoittanut näin?

Useimmiten en palaa vanhoihin päiväkirjoihini, vaan annan asioiden levätä, kun ne on kerran saatettu loppuun. Ehkä joku joskus löytää huiman päiväkirjakokoelmani ja tekee niistä tutkimuksen.

Uskon, että elämäni olisi paljon vaikeampaa, jos minulla ei alusta asti olisi ollut tuota pakkoa syöstä sanoja paperille. Ei olisi 7-vuotias Enni päiväkirjaa aloittaessaan tiennyt, että kirjoittamisesta voi tulla vielä ammatti.

Enni Yli-Hynnilä

Unettomuus on sukuvika. Perheeni on pitänyt yllä pientä apteekkia. Unilääkkeitä ja sittemmin melatoniinia on kulutettu kilokaupalla. Uskokaa minua: kaikkea on kokeiltu. On nukuttu villasukat jalassa, alasti ilman yöpaitaa, ikkuna auki, ikkuna kiinni, kissan kanssa ja ilman, valot päällä ja pimeässä. On saunottu, vältelty kofeiinia, syöty, oltu syömättä, lenkkeilty, joogattu, kuunneltu musiikkia ja yritetty olla yrittämättä.

Taannoin löysin ihanan luonteistuotteen, jota myytiin nimellä ”Unihiekka”. Mikä jumalainen valmiste! Täysikuu sai kulkea taivaan yli ja maailma kaatua, mutta minä tyttö nukuin. Sitten huomattiin, että rohdon ainesosia ei ollut kukaan oikeastaan koskaan virallisesti tutkinut ja tuote vedettiin markkinoilta.

Sitten oli se yksi yskänlääke, joka tainnutti kuin halkonuijalla oisi lyöty pääkoppaan. Aivan pikkuinen parin millin tujaus riitti. Ilmeisesti Jenkkilässä joku oli sitten nostanut syytteen lääkefirmaa vastaan ja sekin tuote – arvaatte jo varmaan – vedettiin pois markkinoilta. Säästelin yhtä pullon loppua kauan lääkekaapin perukoilla äärimmäisiä tilanteita varten. Kaiholla muistelen...

Paradoksaalista tässä unettomuuden noidankehässä on se, että päiväsaikaan nukahtelen kyllä sujuvasti mitä kummallisimpiin paikkoihin ja tilanteisiin. Erityisen unettavia paikkoja ovat erilaiset kulkuneuvot. Nukun autossa, junassa, laivassa, lentokoneessa ja lapsena uinahtelin myös polkupyörän kyydissä.

Hivenen hämmentävää on toisinaan löytää itsensä nojailemasta ventovieraan vieressä matkustavan olkapäätä vasten. Elämäni järkytyksen koin kerran junassa, kun heräsin suu auki ikkunaan nojaten, kuola suupielestä valuen ja huomasin, että joku tuntematon taiteilija piirsi minua. Huh!

Voin nukahtaa sujuvasti myös elokuviin ja teatteriin, konserttiin ja oopperaan, kylpyammeeseen, parturin tuoliin, kosmetologille, jalkahoitajalle ja hierojalle.

Häpeän suunnattomasti erästä nukahtamistani runoillassa. Lausuntaesitys oli oikeasti hieno, mutta henkilökohtainen ongelmani vain vaivutti minut horrokseen. Ystävättäreni oli niin ikään torkahtanut. Voin vain kuvitella, miltä me näytimme:
kaksi kypsään ikään ehtinyttä daamia suut auki ja silmät kiinni toisiinsa nojailemassa. Epäilen vahvasti, että teatteritilan pimeys ei pelastanut meitä.

Nukun siis lähes kaikkialla muualla, mutta en omassa sängyssäni. Muistelenkin ilolla ja lämmöllä niitä kaikkia ystäviä, joiden kanssa on vietetty öitä maailmalla. Teidän kanssanne on ollut ilo valvoa –ja toisinaan myös satunnaisesti nukkua.

En unohda koskaan sitä yötä Moskovassa hotellin katolla. Seppo ja Mervi, se auringonnousu oli kerrassaan unohtumaton! Junamatka neuvostovaunun yöjunalla on myös jäänyt mieleen. Kyösti ja Erja, uskon, että tekin muistatte!

Miia, Minna ja Marjo, jaoimme minimaalisen hostellihuoneen Barcelonassa. Katjan kanssa yövyimme kansanopistossa Grönlannissa. Annen kanssa on valvottu teltoissa ja mökeissä, laivoissa ja laavuissa. Melko yllättävä oli se motelli Niagaralla, jonka kylppärin katossa kasvoi oranssi sieni. Mutta auringonnousu oli upea sielläkin!

Oma lukunsa ovat ne kaikki vaellukset Lappiin. Kerran luulin, että leirin vierestä lähti mönkijä liikkeelle. Aamulla paljastui, että viereisen teltan isäntä se vain harrasti äänekästä kuorsausta. Niin, tästä tulemmekin uniongelmieni kulmakiveen. Puolisoni nimittäin kuorsaa myös. Siihenkin on kokeiltu kaikkea: laastareita, suihkeita ja palloja. Lääkäri määräsi jo toistakymmentä vuotta sitten ylipainekoneen. Koneen ääni muistutti kahvinkeittimen ja jäätelökoneen yhdistelmää. Sanoin, että joko kone lähtee tai sitten minä lähden.

Tämäkin ihmiskunnan suuri keksintö on kehittynyt harppauksin viime aikoina. Lääkäri siis määräsi uudelleen samaisen ylipainelaitteen hiljattain. Laite itsessään on lähes äänetön, mutta ylipainetoiminto aiheuttaa myrskytuulen kaltaisen puuskupuhurin makuuhuoneeseen. Olen epätoivon partaalla.

Aikana jolloin perheessämme oli vauvaikäisiä, päädyimme nukkumaan eri huoneisiin puolisoni kanssa. Jo valmiiksi herkkä yöllinen minäni ei kestänyt pienintäkään korahtelua. Kaikki pienten lasten äidit tietävät, miten herkällä korvalla sitä kuuntelee vastasyntyneen hengitystä. Puolison kuorsaus, joka ehkä on suhteen alkuvaiheessa kuulostanut söpöltä ja miehekkäältä, alkaa muistuttaa täryjyrän mylvintää.

Virginia Woolf pohdiskeli aikoinaan, että nainen tarvitsee oman huoneen itsenäistä työskentelyä varten. Virginia, missä sinä nukuit?

Jaana Ala-Huissi
Kirjoittaja on Kurikasta kotoisin oleva äidinkielen opettaja, joka asuu Ilmajoella ja työskentelee Seinäjoella. Hän harrastaa kalligrafiaa, keramiikkaa ja grafiikkaa, joskus myös teatteria, suunnistusta ja avantouintia. Ala-Huissi on kirjoittanut näytelmiä ja novelleja, joita on julkaistu Reunan ja Haamun kokoelmissa. Parhaillaan hän valmistelee lastenkirjaa Yli-lauroselan talomuseon historiasta.

Eläköidyttyäni hankin oppivelvollisuuskoulussa opettajankokemusta yläasteen äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorin sijaisena. Neljä seiskaluokkaa ja kaksi ysiä. Haastavaa oli hypätä kyytiin toisten suunnittelemaan opetusohjelmaan ja repiä siitä mielekkyyttä. Nopeasti törmäsin asiaan, joka on puhuttanut kouluväkeä: yläasteelta pulpahtavista pojista runsas 2000–3000 ei osaa kunnolla lukea eikä varsinkaan kirjoittaa. Miksi? Valitettavasti tämä näytti pitävän paikkansa omassakin koulussani.

Isoisoäitini oli syntynyt 1879 ja käynyt muutaman viikon kiertokoulua, mutta hän luki ja kirjoitti yhtä hyvin/huonosti kuin muutamat sankarit, jotka olivat siis käyneet koulua jo miltei yhdeksän vuotta. Ei mitään tietoa isojen alkukirjainten käytöstä, pisteistä, pilkuista tai yhdyssanoista hienommista nyansseista puhumattakaan. Ei myöskään mitään kappalejakoa. Lauserakenteet epäselviä ja epämääräisiä. Kun naapurikunnan ala-asteilla olin ihastellut erityisopetuksen määrää ja metodeja, täällä heräsi ihmetys, mikseivät nämä pojat saa erityisopetusta. Kauhulla ajattelin, miten he selviävät siinä toisen asteen oppilaitoksessa, mihin he päätyvät vai päätyvätkö ollenkaan.

Opetusohjelmassa oli pari kokonaisuutta, joita kovasti ihmettelin. Ne olivat oppikirjan ulkopuolelta. Suomen kielen erityispiirteitä hiukan yliopiston alimpien kurssien tapaan, astevaihtelua ja lainasanoja tankattiin pitkään. Toinen vielä kummallisempi juttu oli 360 sivistyssanan ulkoa opettelu hauki-on-kala- tyyliin. Rästitehtäviä oli niin paljon, että jokaisen päivän 2 pitkää välituntia koko kevätkauden olisivat menneet rästien kuulusteluun eikä aika olisi edes riittänyt. Sivistyssanasta ei ole paljon iloa, ellei tiedä miten ja missä yhteydessä sitä käytetään. Siksi muutinkin tehtävät sellaiseksi, että opetellaan tietty määrä sivistyssanoja ja kirjoitetaan esimerkit, miten sanaa käytetään.

Kirjoittamiselle ei ohjelmassa ollut aikaa lainkaan.

Nämäkin pojat olisivat hyötyneet siitä, että jokaisella olisi ollut käytössään henkilökohtainen läppäri ja olisi käytetty tekstin oikolukuohjelmia. Niillähän se kirjoittaminen jatkossa tehdään, jos tehdään. Oma lukunsa oli ysien diplomityö eli kirjallisuustutkielma. Suuri osa selvitti asian kunnialla, mutta sitten olivat ne, joiden töitä oikeasti ei olisi voinut hyväksyä edes tyyliin 5-. Ylimääräistä vaivaa tuottivat juttujen plagioijat. Netti on pullollaan erilaisia sivustoja, ja todistustaakka on opettajalla.

Uusia piirteitä minulle oli oppilaiden avoin kuhertelu välitunneilla. Avoimuus lie lisääntynyt? Toinen myös minulle uusi, oli luokkien hälyisyys, myös hyvien luokkien. Muistan venäläisten Suomeen muuttaneiden tuttavieni ihmetelleen kovasti Suomen koulujen ”huonoa kuria” ja ”auktoriteetin puutetta”. Ehkäpä tämä oli juuri sitä? Mukavia oppilaat toki olivat ja mutkattomia, mutta myös osaamisen hajonta luokilla oli yleensä suuri. Ainoa säännönmukaisuus, jonka voin havaita, oli se, että ns. musiikkiluokilla kaikkien oppilaitten osaaminen oli keskitasoa parempaa. Nämä olivat eräänlaisia eliittiluokkia. Erityisopetuksen tarve myös yläasteella näytti suurelta, mutta siihen eivät rahkeet ilmeisesti riittäneet.

Opettaminen palkitsi henkisesti, mutta ei aineellisesti. Ovela kuntatyönantaja oli neuvotellut sellaisen OVTES:n, että eläkeläinen ei saa palvelusvuosilisiä vaan ainoastaan saman peruspalkan kuin vaikkapa ylioppilas NN. NIIN paljon en opettamisesta tykännyt, että olisin sitä kovin pitkään tehnyt vain opettamisen ilosta. Huono palkka alkoi rassata, kun tein paljon töitä oppilaiden eteen ja sain myös tulosta.

Päätin käyttää eläkeaikani oman yritykseni palveluksessa, enkä ole sitä katunut.

Heleena Lönnroth
Kirjoittaja on FM ja kirjastonhoitaja, kuuluu Suomen Kirjailijaliittoon, Suomen dekkariseuraan ja Mauri Sariola -seuraan ja on kirjoittanut 25 vuotta lähinnä dekkareita.