|
Eräänä talviyönä pakkanen räiskäsi ja lumikinokset olivat muuttuneet harmaiksi. Taivaalla oli meneillään varsinainen näytös. Valoraketit tekivät korkeuksissa laiskan kaaren, laskeutuivat hitaasti ja valaisivat tienoon valkeaksi. Valonheittimen kiila pyyhki latvattomia puunrankoja. Piiskatykin valojuova-ammukset kiisivät vain hiukan maanpinnan yläpuolella, leimahtivat punertavina osuessaan kallioon. Mättäikössä välähteli pikakiväärin suuliekki. Kun kranaatti räjähti, ilmassa kumpuili hetken ennen kuin satoi maata ja tummaa lunta. Se tapahtui Karjalan Kannaksella ja se tapahtui Laatokan Karjalassa, yhtä lailla vuonna 1939 kuin vuonna 1944. Näytti melkein kauniilta, paitsi että oli sota. On vuoden 2022 alku, ja usein ensipäiviin liittyy toiveikkuutta, päättäväisyyttä ja odotusta. Jotain uutta on jälleen alkamassa, jokin voi muuttua aivan erilaiseksi kuin viime vuonna. Elämään voi ilmestyä jotain lisää, vähemmän, eri tavalla. Minulle uuden alku merkitsee käännettä kirjailijana. Tammikuun lopussa Gummerus nimittäin julkaisee ensimmäisen sotahistoriallisen romaanini, Ennen lintuja, ja sekä genre että kustantamo ovat minulle uudet. Historiallisen romaanin kirjoittajana ajattelen, että menneisyyden ja tulevaisuuden välillä on rihmoja, jotka eivät kestä aikaa vaan katkeavat poikki sen kuluessa. Mutta on olemassa myös vahvoja juurisäikeitä, joita ei vuoden vaihtuminen heikennä, ei edes sukupolven vaihtuminen. Sota on yksi näistä juurakoista. Kirjoittavan ihmisen on varmasti helppo kuvitella sodasta elokuvamaisia mielikuvia, vaikkei ole sitä itse kokenut. Minäkin eläydyn niin, että uuden vuoden ilotulitus tuo aina mieleeni konekiväärin jytinän ja yöt, jolloin Suomen itärajalla taisteltiin, kirpaisevassa pakkasessa, valorakettien hohteessa, suu ammolleen avattuna jotta aseiden äänet eivät puhkoisi korvia. Mutta luulen, että kuvitelmien lisäksi sotiemme jälkeen syntyneet sukupolvet kantavat sodasta myös aitoja muistoja, sellaisia sanattomia. Kyse on niistä juurisäikeistä, joihin aika ei pure. Sota varmasti painui kokijoihinsa jonnekin paljon syvemmälle kuin sanat yltävät. Kauhun tunteeksi kesken unen. Kuin ammusten alla kyyristeleväksi eleeksi. Käsien lihasmuistiin, kuin piippua kohottamaan. Ja niin heidän lapsensa perivät sodan, katsomalla. Traumat ovat ylisukupolviset ja merkitsevät muun muassa puhumattomuutta, jota pohdin romaanissani. Uskon kuitenkin, että kirjoja lukemalla ja kirjoittamalla traumat puretaan sanoiksi. Sana, joka on näkyvillä, on helpompi kohdata kuin tunne, jolle ei ole nimeä. Kai siksi sodasta onkin kirjoitettu paljon, ja kirjoitetaan yhä. Nyt menneen ja alkavan vuoden rajalla seison oman sotaan liittyvän juurisäikeeni päällä. Kun romaanini varsinainen painos ilmestyy, selaan sen sivuja ja katson, miten juurakkoon puhkeaa sanoja kuin lehtiä. Toivon, että sodan juurisäie voidaan sittenkin katkaista, ehkä jo tänä vuonna. Merja Mäki  Kuva: Gummerus / Liisa Valonen
0 Comments
Maailma olisi aika ankea paikka ilman kirjoja, julkaistuja tekstejä eri medioissa ja sanoiksi puettuja ajatuksia. Kirjat ovat olleet minulle todella tärkeitä lapsesta saakka. Toivoin aina joululahjaksi kovaa pakettia, mutta harvoin sellaisen sain. Vanhempani olivat fyysisen työn tekijöitä eivätkä arvostaneet ”kirjaviisautta”. Täti oli kulttuuri-ihminen, mutta hänen mieltymyksensä liittyivät korkeakulttuuriin, joka meni minulta teininä hiukan ohi. Kirjat menivät usein läksyjen edelle. Enid Blytonin Viisikot olivat suosikkejani. Ankeita kotioloja ja koulukiusattuna olemista oli helppo paeta seikkailujen maailmaan. Kirjan kanssa en tuntenut oloani koskaan yksinäiseksi. Kun ikää tuli lisää, omien ajatusten muuttamisesta sanoiksi tuli tärkeää. Teininä kirjoitin päiväkirjaa. Mitään maailmankirjallisuutta se ei ollut, lähinnä nuoren tytön ihastumisia ja rakkaussuruja. 80-90- luvuilla jotain kirjoituksiani julkaistiinkin eri lehdissä. Kun elämä, opiskelut, työt ja muut harrastukset veivät mukanaan, kirjoittaminen jäi vähemmälle. Kirjat ja lukeminen pysyivät kuitenkin mukana. Maailma ja yhteiskunnan ilmapiiri on muuttunut radikaalisti tällä vuosituhannella. Sähköpostit ovat syrjäyttäneet kirjoitetut kirjeet. Tekstiviestien yleistyminen on vähentänyt puhelimessa puhuttua tunteja. Nettiyhteydet ovat tuoneet maailman jokaiseen kotiin. Lapset vieroitetaan tutista pelikoneiden ja kännyköiden avulla. Sanoista on tullut aseita ja sosiaalisesta mediasta vuorovaikutteisen keskustelufoorumin sijaan sotatanner, jossa ei ole voittajia tai häviäjiä – on vain itseltäänkin hukassa olevia onnettomia yksilöitä, jotka elämisen sijaan kilpailevat siitä, kuka sivaltaa nopeammin, terävämmin ja saa eniten tykkäyksiä. Olen ylpeästi ”boomer” siinä mielessä, että haluan postilaatikkooni painetun lehden, haluan nauttia kirjat käsin kosketeltavina aarteina ja minulla on oikea kirjahylly, jossa on vain kirjoja. Se ei sulje pois sitä, ettenkö aamuisin selaisi päivän lehteä kännykän nettisovelluksesta lämpimän peiton alla. Osaan myöskin käyttää erilaisia tietokoneohjelmia ja hoitaa virallisia asioitani sähköisesti. Äänikirjoihin en ole vielä periaatteesta halunnut tutustua, mutta minua ilahduttaa, kun nuoret ovat löytäneet kirjallisuuden uudelleen äänikirjojen kautta. Kun vähän yli parikymppisenä vuosikymmeniä sitten kävin Oriveden opiston kirjoittajalinjaa 80-luvulla, maakuntalehdestä tuli toimittaja tekemään juttua koulutuksesta. Minuakin haastateltiin. Hymyilyttää vieläkin se totinen kuva ja teksti, jossa kerrottiin, että minä haaveilen voivani elättää itseni kirjailijana. Elämä on realisoinut haaveet ja taloudellinen tilanne järkevöittänyt kouluttautumaan ”oikeaan” ammattiin, mutta rakkaus sanoihin ja kirjoittamiseen ei ole haalistunut. Vuodesta 2012 olen kirjoittanut harvakseltaan kahta blogia, joissa olen sukeltanut syvälle eletyn elämäni ja mieleni kipukohtiin huumoria unohtamatta. En ole kirjoittaessani kunnioittanut pohjalaista häveliäisyyden perinnettä ”Mitä ihmisetkin ny sanoo!” vaan olen antanut sormien lentää näppäimistöllä pään sisäisen maailmani ohjaamana. Kun tulee siihen ikään, että voi sanoa olevansa keski-iän ja kuoleman välillä, elämään kuuluvien asioiden tärkeysjärjestys muuttuu. Ikääntyminen ei ole terveyden ja fyysisen toimintakyvyn kannalta aina positiivinen juttu, mutta mieli osaa sopeutua ja laittaa asiat oikeaan järjestykseen. Omalla kohdallani jatko-opintojen loppuun suorittaminen jäi koronan tuomien muutosten ja omien voimavarojen rajallisuuden vuoksi. Olen myös jättäytynyt pois joistakin harrastuksina tehtävistä vapaaehtoistöistä. Elämän rajallisuus pakottaa priorisoimaan tärkeimmät asiat ensimmäisiksi. Itselleni merkityksellisintä ovat terveys, parisuhde, koti ja kirjoittaminen. Niihin haluan työltä ja unelta yli jäävän aikani satsata. Koen olevani elossa niin kauan kun kykenen täyttämään tyhjän paperin sanoilla. Kun minua ei enää ole, asumiini huoneisiin muuttaa uudet asukkaat. Vähäinen maallinen omaisuuteni muutetaan rahaksi ja perikunnalle merkityksettömät paperit ja muistot hävitetään sekajätteen mukana. Sanat ovat ainoat, jotka jäävät elämään. Ja niilläkin on loppujen lopuksi vain merkitystä niille ihmisille, joille minulla itselläni on ollut merkitystä. Arja Rahikka  Pääsin pitkästä aikaa maistelemaan messuhumua Helsingin kirjamessuille. Olo oli kuin keskenkasvuisella karkkikaupassa: Kirjoja! Ihmisiä! Keskusteluja! Kohtaamisia! Lisää kirjoja! Myönnän, että innostuin messuilla hamstraamaan kirjoja niin paljon, että oma kantokyky loppui kesken. Onneksi seurueestamme löytyi apukäsiä. Joka vuosi medioissa marmatetaan, että kirjamessut ovat kaupallinen tapahtuma. Totta kai raha liikkuu kirjamessuilla sekä Helsingissä että pienemmillä paikkakunnilla: messukeskukset eivät anna tiloja hyvän hyvyyttään, kustantajille ja kirjojen myyjille ei riitä pelkkä messunäkyvyys. Kirjallisuus on bisnestä, ei siitä pääse mihinkään. Mutta mikä tärkeämpää: kirjallisuus on kulttuuria. Kirjamessuilla kirjallisen valtakulttuurin lisäksi esittäytyvät lukuisat alakulttuurit. Vahvasti messuilla näkyy esimerkiksi spekulatiivinen fiktio, toisin sanoen fantasia, tieteiskirjallisuus ja kauhu, samoin hyllytilaa ja lava-aikaa löytyy nuortenkirjallisuudelle ja nuorten aikuisten YA-kirjallisuudelle. Kirjamessuilla pahaa-aavistamaton kirjallisuuden ystävä voi törmätä sellaiseen kirjallisuuteen, joka ei saa päivälehdissä palstatilaa eikä pääse esille radion tai television kulttuuriminuuteissa. Messuttomana vuonna uutuuskirjat jäivät pimentoon Totta kai kirjamessut ovat kirjoittajan silmin erilainen tapahtuma kuin keskivertolukijan näkövinkkelistä. Minulle messujen parasta antia ovat kohtaamiset ja keskustelut. Tänä vuonna väki naamioitui maskeilla, joten moni tuttu jäi varmasti tervehtimättä. Onneksi muutaman tiskin takaa löytyi tunnistettavia tyyppejä, joiden kanssa pääsin vaihtamaan kuulumiset. Ja mitä ne olivatkaan? Pääosin puhuimme siitä, mistä oli jääty viime vuonna paitsi. Eniten kaikkia harmitti, että korona-ajan uutuuskirjat olivat jääneet ilman ansaitsemaansa huomiota. Vaikka virtuaaliset tapahtumat ovat tulleet jäädäkseen ja sosiaalinen media hönkii kirjauutuuksia ja kirjoittavien ystävien kuulumisia, tarvitaan yhä kohtaamisia kasvotusten. Tarvitaan kirjapinoja ja hyllyjä, joista käteen voi osua sellainenkin opus, jonka verkkokaupan algoritmit ja täsmähaut jättävät pimentoon. Kirjamessuilla valokeilassa on erityisesti kotimainen kirjallisuus. Rahtasin messuilta kassikaupalla teoksia, joiden kirjoittajat pyörivät somekuplassani. Yhtään eteläpohjalaista kirjoittajaa ei tällä kertaa pakaaseihin päätynyt, vaikka hetken katselin sillä silmällä sekä Maisku Myllymäen esikoista, jota mediat ovat suitsuttaneet, että Elina Jokisen menestystä niittänyttä esikoisromaania – siis juuri sitä teosta, joka voitti ensimmäisen pohjalaisen kirjallisuuspalkinnon lokakuussa. Onneksi jäivät ostamatta, sanovat ystäväni, jotka kirja-aarteitani joutuivat kantamaan. Ehkä seuraavalla kerralla, sanon minä. Seuraavia messuja odotellessa napautan itseni kirjaston lainausjonoon. Näkyvyyttä pohjalaiselle kirjallisuudelle Syystä tai toisesta Pohjanmaan alue on ollut kirjallisuuskulttuurin synkkä saareke, jossa tienoon oma kirjallisuus ei ole päässyt erityisen hyvin näkyville. Tietämättömimmät saattaisivat jopa kysyä, onko Pohjanmaalla Antti Tuurin ja Sisko Istanmäen lisäksi muita kirjailijoita. Ympäröivät maakunnat ovat vieneet kirjallisuutta aivan toisessa mittakaavassa valtakunnan eetteriin. Siksi Pohjanmaan Kirjailijat ry:n toiminta on niin tärkeää. Vaikka koronavuosina emme ole entiseen tapaan pystyneet järjestämään tapahtumia jäsenistöllemme, olemme uurastaneet pohjalaisen kirjallisuuden näkyvyyden puolesta. Ja tulosta on tullut. Yhdistys julkaisee kaksi kertaa vuodessa katalogin, jossa esitellään jäsenkirjailijoittemme uutuudet. Katalogimme on mainio tietopaketti niin kirjastoihin, kirjakauppoihin kuin vaikkapa äidinkielenopettajille, jotka etsivät tuoretta kirjallisuutta alueeltamme. Pohjalainen kirjallisuuspalkinto syntyi yhdistyksemme aloitteesta. Puheenjohtajamme Henna Helmi Heinonen sai puhuttua idean taakse Ilkka-Pohjalaisen päätoimittajan Markku Mantilan, ja loppu on pohjalaista kirjallisuushistoriaa. Ylipäänsä Ilkka-Pohjalainen on tuonut kirjallisuutta tarmokkaasti näkyville, ja palkintoehdokkaiden esittelyt olivat syksyn kulttuurisivujen suola. Kirjallisuuspalkinnon raati osoitti ihailtavaa rohkeutta, kun voittajaksi valikoitui esikoisteos. Siinä missä katalogi ja kirjallisuuspalkinto antavat näkyvyyttä julkaiseville kirjailijoille, yhdistyksemme raapalejoulukalenteri tarjoaa tasavertaisen julkaisumahdollisuuden harrastajille ja ammattilaisille. Raapalejoulukalenterin tekstit ovat Facebookin kautta tavoittaneet lukijoita Suomenniemen joka kolkasta. Tänä vuonna tekstejä pääsee lukemaan entistä laajempi lukijakunta, sillä Facebook-sivumme lisäksi raapaleet voi lukea Ilkka-Pohjalaisen sivuilta. Mikä sen hienompaa kuin tuoda joulumieltä sillä tavalla, jonka me hallitsemme parhaiten – kirjoittamalla. Messujenmentävä aukko Mitä Etelä-Pohjanmaan kirjallisuuskentältä puuttuu? Omat kirjamessut. Tänä vuonna naapurimaakunnan keskus Tampere pääsee lopulta järjestämään omat kirjafestarinsa, joissa etukäteishypetyksen perusteella Pirkanmaan kirjallisuuskenttä pääsee näyttävästi esille. Samoin Kokkolassa toteutuvat tänä syksynä Keski-Pohjanmaan ensimmäiset kirjamessut. Etelä-Pohjanmaan kirjakarnevaalit Seinäjoella, Lapualla tai vaikkapa Tuurissa toisivat piristysruiskeen maakunnan kirjallisuuteen. Jos ei kaupallinen potentiaali saa potkittua kirjallisuustapahtumaa pystyyn, tässä kohti olisi paikallaan heittää soppaan pikkuripaus perisuomalaista kateutta: jos messut on joka maakunnassa, miksei meilläkin? Omien kirjallisuusjuhlien toteutumista odotellessa eteläpohjalaisten matka käy Turkuun, Helsinkiin, Jyväskylään ja Tampereelle sekä Kokkolaan ja Vaasan Littfestiin. Yhteisöllisyys kasvattaa lukuintoa Vaikka korona-aikana entistä useammat ovat löytäneet kirjojen ihmeellisen maailman, otsikot ja juhlapuheet muistavat muistuttaa, että lukeminen vähenee ja lukutaito heikkenee. Lukemisen puolesta on syytä lyödä rumpua, sillä hyvä lukutaito on avoin portti yhteiskuntaan ja se kehittyy vain lukemalla. Jotta nuori innostuisi tarttumaan kirjaan, tarvitaan lukumalleja ja lukukokemusten jakamista. Lukijoiden yhteisöllisyys on roihahtanut ilmiliekkiin sosiaalisessa mediassa, mutta tarpeen ovat myös kasvokkaiset kohtaamiset kirjallisuustapahtumissa. Yksi sydäntälämmittävimmistä hetkistä kirjamessureissullani Helsingissä sattui Siltala-kustantamon osastolla. Pitelin kädessäni Juhani Karilan hersyvää Pienen hauen pyydystys -kirjaa. Ventovieras hengenheimolainen kääntyi puoleeni ja totesi: ”Tuo on loistava kirja.” Olin juuri edellisviikolla lukenut kirjan – se piti heti saada messuilta ostettua omaksi –, joten minun oli helppo yhtyä näkemykseen. Vietimme muutaman minuutin pohtien yksissä tuumin teoksen ansioita, ennen kuin jatkoimme tahoillemme valloittamaan messujen kirjavuoria. Kirjallisuustapahtumissa kohtaavat kirjoja rakastavat ihmiset, niin lukijat kuin kirjoittajat, ja nämä kohtaamiset tuovat uutta intoa niin lukemiseen kuin kirjoittamiseen. Kun kyse on kirjallisuudesta, jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Inka Vilén  Se on täällä taas! Kirjasyksy. Mikä ihana sana! Vihdoin se saapui. Sen kunniaksi palavat koivut keltaisenaan, haavat viskelevät hövelisti kultakolikoitaan ja varvut punastuvat viimeistä lehteä myöten. Eikä syyttä, on se niin hieno ja upea, kuin riikinkukko uuden pyrstönsä kanssa. Ilmestyihän niitä kirjoja toki viime syksynäkin, juhlittiin etänä, ostettiin ja luettiinkin. Mutta kun se ei ole sama. Kun on vuodesta toiseen tottunut matkustamaan ainakin yksille kirjamessuille, niin köppäästähän se on ilman olla. Melkein kuin kissa ilman häntää tai metsä ilman puita. Minulle Turku on jo monta vuotta ollut se oikea messupaikka. Turku on käsitettävän kokoinen, eikä yleensä liian ruuhkainen. Siellä on nuortenkirjailijoiden kotoisa lava ja tutut myyntipöydätkin vuodesta toiseen melkein samoilla paikoilla. Noin yleisesti kirjamessuilijan on syytä kiinnittää huomiota kahteen asiaan: repun on oltava kyllin iso ja kenkien riittävän mukavat. Tänä vuonna luulin onnistuvani, mutta toisin kävi. Isokin reppu jäi pian pieneksi, kun muistin, kenelle kaikille joululahjakirjoja pitikään ostaa. Ja sitten tuliaiset. Niin ja itsellekin! Parasta messuilla ovat kuitenkin ihmiset. Siellä tapaan kasvoista kasvoihin ystäviä ja tuttavia, jotka muuna aikana ovat pelkästään somen kautta läsnä. Siellä saan kuunnella kuinka toiset kirjailijat kertovat kirjoistaan ja kirjoittamisestaan. Koen ahaa-elämyksiä, kun kirjailija astuu lavalle ja alkaa puhua: Hänen olemuksensa onkin tuollainen! Tuolla tavalla hän ajatteleekin! Hänkin kokee kirjoittamisen samalla tavalla! Kirjailijana saan myös välillä kunnian itse esiintyä messuilla. Nuortenkirjailijoiden lavalla ei perinteisesti ole paljon kuulijoita, mutta yksikin on tärkeä. Tänä vuonna sain esiintymisen lisäksi haastatella paria kollegaa. Myös haastattelijan innostuminen on sallittua, mutta täytyy muistaa, että haastateltava on tilanteen tähti. Hänen sanomiselleen ja mielipiteelleen täytyy antaa kaikki tila, sitä yleisö on tullut kuulemaan. Jos haastateltava näyttää kovin jännittävän, on hyvä myös eleillä ja olemuksella kannustaa ja tukea esiintymistä, näin olen ajatellut. Tänä vuonna haastateltavani olivat tosin rentoja ja tottuneita, ei tarvinnut kuin muinaisen raviohjastajan tavoin yrittää pysyä kärryillä ja vauhdissa mukana. Mutta kirjasyksy, ihana kirjasyksy on siis täällä taas. Aivan kuin elvyttävä sade hiukan liian pitkän kuivan kauden jälkeen. Tähän voi hetkeksi pysähtyä ja nauttia vaan. Mervi Heikkilä  Kuva: Kirsi Haapamatti
Hän seisoo kirjavat kumisaappaat jalassaan, juuri sellaiset, jotka hän oli nähnyt unessaan keskiyön kauhun hetkillä. Oli tullut aika. Evakkoreki kiehui ja kuohui kuin pappilan papupata, kun nääntyneet ihmiset purkivat pahaa oloaan. Toiset taas olivat hiljaa kuin hiiri pyydyksessään, kaula poikki ja roskiin- sellainen tuntui olevan ihmisarvon mitta. Seison SPR:n turvamiehenä. Ihmiskilpenäkö, käy selkäpiitä karmiva ajatus luupäässäni. Pois tuollaiset ajatukset. Olenhan iso ja pitkä- ja öhöm- komea mies, joten nou hätä. Hoen nou probleemia kaikille muillekin kuin Sampon mainos muinaisilta ajoilta. Ja helekuta kun on vaikeaa olla, ettei sano mitään n******, musta, ulkomaalainen, kurdi, tappaja, raiskaaja.. sillä niitäkin sormieni läpi menee, ja en voi kuin hymyillä leveästi- ja mielessä huutaa Zambou! Ruokala leftillä, beeds raitilla- tulkkaan väsyneitä ja kireitä ihmispoloja eri suuntiin. Kiire on kamalinta, sillä epäjärjestys on hoidettu lipuin ja lapuin. Onneksi nuo opiskelijat osaa kieltä paremmin- neuvovat kännyköiden kanssa, joita noilla elintasopak.. voi eino, taas se sovinisti nosti päätään. On se suomalaisella lujassa ottaa vastaan somaleitakin, vaikka nimi on melkein sama ja yhtä hassu kieli. Väärä väri, sanoi maalari, kun maalipönttö tipahti päähänsä tellingeiltä. Nyt menen tauolle tuon tytön ja äidin jälkeen. Lapsi on saatava nukkumaan ja tuon äidin minä ottaisin vällyihini, sen verran kauniita ovat nämä rusoposket indokiinalaiset. Kerron nyt sinulle, että en minä tiedä, keitä ja mistä maasta nämä ihmiset lopulta ovat- ei minun saa kertoa. Muutoin tulevat pohojaalaset nuijat mailojen kanssa lätkimään heitä. Mutta tämä pikku- Myrna, jonka nyt juuri nostan syliini, on kuin pieni sokerikuppi. Turvaan alta polttavan auringon sekin tahtoo. Ja minä koen olevani Mies. Meidän kahvipöydän kupeista tyttö ei pääse nauttimaan edes itämaista teetä. Emännän pelko on katos niinkuin jalat illanvietos, niin paljon se meidän 70 v. mumma- rukka pelkää, että nämä tummaihoiset tulevat ja tekevät hänelle temppunsa. Minä pyydän anteeksi Luojalta omia pelkojani kaikkea erilaista kohtaan. Niinkuin nyt tätä Myrnaa, jolla ei ole kuin yksi käsi. Silmät sillä on kuin sudenpennulla nälkäisenä. Mutta kun se hymyili mulle, oli kuin sen saappaitten kirjo olisi häikäissyt mun itkuiset silmäni hetkeksi kirkkaaksi. Kaisu Hildén  Paljastan salaisuuden: minulla on yläkertakirja, alakertakirja ja Kuortane-kirja (tätä luen siis vanhempieni luona käydessäni Kuortaneella). Sen lisäksi kesken on myös lehtiä, jotka lojuvat vähän siellä sun täällä. Minulta kysytään usein, miksi pidän lukemisesta. Voisin vastata tähän litanian lukemisen hyödyistä. Mutta kun pohdin asiaa kunnolla, pohjimmiltaan luen kirjoja itse tekemisen vuoksi. Tätä kutsutaan flow-tilaksi: jotakin asiaa ei tee pakosta tai hyödyn vuoksi vaan siksi, että saa suurta nautintoa asian tekemisestä. Harvaa aloittaa harrastuksen sen hyödyllisyyden takia Lukemista voi verrata mihin tahansa muuhun harrastukseen. Harva aloittaa skeittaamisen tai ratsastuksen siksi, että siinä kehittyy tasapaino. Kyllä ihmiset skeittaavat ja ratsastavat siksi, että he saavat siitä jotakin itselleen. Ihmiset ovat itsekkäitä ja nautinnonhaluisia. Liikuntaakin harrastetaan, koska siitä tulee hyvä olo. Liikunnasta on tietenkin myös muita hyötyjä, kuten lukemisestakin. Lukiessa oppii historiaa, sivistyy, luetun ymmärtäminen paranee, sanavarasto karttuu ja niin edelleen. Nämä ovat harvoin kuitenkaan niitä syitä, miksi lapsi jatkaa harrastusta aikuisuuteen saakka. Kaikki alkoi iltasadusta On vaikea kuvitella, että lapsi tarttuu kirjaan pelkästään aikuisen käskystä, ellei ole koskaan päässyt kokemaan sitä tunnetta, mikä lukiessa tulee. Ja tässä vaiheessa voi kysyä, missä aikuisen oma kirja on? Paras tapa näyttää, että lukeminen kannattaa, on lukea itse. Mallioppimisella on suuri merkitys – samoin ääneen luetuilla tarinoilla. Kun kirjoja lukee ääneen, lapsi saa tunteen siitä, millaista on koukuttua kirjoihin. Minulle luettiin iltasatuja vielä silloinkin, kun osasin lukea itse. On aivan oma hohtonsa heittäytyä tarinan vietäväksi yhdessä toisen kanssa. Lopulta Lukemisesta tulee tapa siinä missä iltapalastakin. Minulle lukeminen on edelleen osa iltarutiinia. Luomme kirjojen kautta yhteyden toisiin ihmisiin Olen iloinen siitä, että meidän perheessä ja suvussa on totuttu lukemaan kirjoja. Tästä kertovat pursuavat kirjahyllyt. Kun vielä kotona asuessani harjasin hampaita, käveleskelin kirjahyllyn edessä tutkien kirjojen selkämyksiä ja mietin, mitä lukisin seuraavaksi – teen tätä muuten edelleen. Kun tapaan sukulaisiani, puheesta voi kuulla tällaisia lauseita: ”Joko olet lukenut Enni Mustosen uusimman?” ”Eikö Jojo Moyesin kirja ollutkin aivan huippu!” ”Suon villi laulu oli kyllä merkillinen kirja.” Usein mummolassa käydessäni mummo antaa mukaani kirjan ja toteaa: ”Sinun pitää lukea tämä. Kerro sitten, mitä mieltä olit.” Kun olen lukenut kirjan, keskustelemme siitä yhdessä. Parhaat lukuvinkit tulevatkin läheisiltä, sillä he tuntevat minut parhaiten. Mitä vastaan, kun joku seuraavan kerran kysyy, miksi luen? Luen kirjoja, koska saan siitä jotakin itselleni. Jos asian kääntää toisin päin: kirjojen lukeminen harvoin kaduttaa. Lukiessa tuntuu, että ajan käyttää hyödyksi, toisin kuin vaikka puhelimen selaamisessa. Kirjassa on alku ja loppu, ja kun sen on lukenut, on taas yhtä elämystä rikkaampi. Enni Yli-Hynnilä Kirjoittajan mielestä lukea voi missä tahansa: rannalla, junassa, ruokatunnilla, yökylässä, mökillä, vessassa, pihalla ja lääkärin odotushuoneessa.  Olen syntynyt kauan sitten 40-luvulla, elänyt kiihkeän nuoruuden 60-luvulla, jolloin maailma alkoi avautua, ylioppilaat ottivat kantaa ja valtasivat ylioppilastalon, tulivat mini-minimekot ja värit! Ah niin kirkkaat, ihanat värit 50-luvun anemian tilalle. Ja musta-valkoinen OP-muoti. Meillä oli kanarialinnun keltainen katto ja resedanvihreä lattia, ihanan keltainen ruokapöytä ja kirjahylly ynnä värikästä emalia. Sitten tuli jotain vielä vapaampaa! Tuli märkä 70-luku. Alkoholista tuli luvallinen seurustelujuoma. Kutsuilla tarjoiltiin drinkkejä: Mustaa ryssää, Valkovenäläistä (mitähän Putin ja Lukašenka sanoisivat), Kampiakselia, Lentoemännän cocktailia ja muuta. Tanssiravintolassa naiset tilasivat championia tai camparia jäämurskan kanssa tai votkalla vahvistettuna Lentoemännän cocktailina. Olin 70- ja 80-lukujen vaihteessa töissä mm. kunnallisliiton kulttuuritoimistossa Helsingissä. Sidosryhmätapaamisia ”virvoketarjoiluineen” oli pilvin pimein! Olin myös usein juhlapuhujana siellä ja täällä, ja töiden jälkeen mentiin kaljalle lähikapakkaan, johtajilla oli pitkät, kosteat lounaat ja niin edelleen. Jos oli valtakunnallinen tapahtuma, vaikkapa Kirjastopäivät tai Kansalais- ja työväenopiston valtakunnallinen kokous, paikkakunta tarjosi ruhtinaalliset tarjoilut vastaanotolla. Sitten se loppui. Tuli 80-luku, jota alettiin kutsua uusmoralismin vuosikymmeneksi. Kunnat alkoivat säästää tarjoiluissa. Korkeintaan perunalastuja ja valkoviiniä, sillä hyvä. Puhuttiin, että oli moraalitonta pämpätä kunnan laskuun. Sitten tuli 90-luku. Suomen ”itseaiheutettu” lama. Kiinteistöjen arvon lasku, velkojen kauheat korot, meilläkin 18 %, vuosikymmenien velkavankeudet jne. Kukaan ei enää edes unta nähnyt tarjoiluista, hyvä kun oli leipää lapsille. Minustakin tuli dekkarikirjailija, kun piti tehdä päivätöitten lisäksi työtä myös illalla ja viikonloppuna. Sellaista työtä, joka oli suhteellisen hiljaista. Harkitsin myös seksipuhelimen vastaajaksi ryhtymistä. Minulla kun oli hyvä puhelinääni. Nyt on tultu uudenlaiseen moralismiin. Kaikki on niin sormi pystyssä varottavaa. Ei saa sanoa mustalainen, ei neekeri, ei mulatti häävin intiaanikaan. Minä törmäsin henkilökohtaisesti tähän, kun tein sopimuksen e- ja äänikirjoista ison kansainvälisen kustantamon kanssa. He lukevat älläntikun kanssa tekstiä ja kaikki, joka mahdollisesti herättää jonkun närkästystä, pitää siivota ja siistiä. Ei auta, vaikka sanon, että satamajätkä ei puhu noin, tai paperimies puhuu näin. Ei, kaikkien täytyy suoltaa moraalisesti ja poliittisesti korrektia kieltä. – Voi olla, että moralismi tunkeutuu taas kirjastoihinkin, ja täytyy poistaa hyllyistä kaikki paheksuttavia sanoja sisältävä kaunokirjallisuus. Jos mitään ei saa enää määritellä, millaista on hajuton, mauton ja yltä päältä korrekti kirjallisuus? Omalle kohdalleni sattui tapahtuma elävästä elämästä eteläpohjalaisessa kaupungissa. Olin keskiasteella opettamassa kulttuurikasvatusta ja otin ilman muuta kirjallisuuden yhdeksi painopisteeksi. Annoin oppilailleni yhden dekkarini juonikaavan analysoitavaksi, kun oli ensin puhuttu rakenteesta jo Aristoteleesta lähtien. Tullessani pääsäisloman jälkeen kouluun esimieheni tuli kuin myrskyn merkki puhuttelemaan minua. Oppilaani äiti on tehnyt minusta rikosilmoituksen poliisille, koska olen antanut keskiasteen oppilaille sopimatonta materiaalia luettavaksi. Esimiehen lisäys syntikuormaani oli, että olen myös markkinoinut tunnilla kirjaani! Kirja oli muutaman vuoden takainen, joten markkinointi tuntui liioittelulta, varsinkin kun olin lahjoittanut jokaiselle kirjan… Minun piti kuulemma kerätä pois kirjat, jotka olin heille antanut ja laatia vastine rikospoliisille äidin kanteluun. Hetken piru kiusasi minua, että vihjaanko vaikka Iltasanomille, että tekevät jutun Etelä-Pohjanmaan moralismista. Sitten säälin esimiestäni ja luovuin ajatuksesta. Sen sijaan selitin, että äidinkielen opettajien liittokin oli pitänyt kirjojani sopivina, kun niissä on mm. hyvää kieltä. Ja tämä tapahtui Minun Pohjanmaallani, ei sentään onneksi Härmässä! Koska paljon kirjoitetaan nykyään Venäjästä ja Putinin moraalista, kerrottakoon vielä itseäni hämmentänyt kannanotto. Olen viestitellyt inkerinsuomalaisen ystäväni, miehen kanssa, jonka suku on muuttanut 1700-luvulla Inkerinmaalle Kuopion lähiseudulta. Isä ja äiti olivat kärsineet Stalinin vainoista, mies itse sen sijaan oli menestynyt lentokoneinsinöörinä ja valtion palveluksessa, mutta muuttanut Suomeen erottuaan ja saadakseen kunnollista hoitoa toiselle lapselleen. Olimme keskustelleet myös, millainen on jo Aristoteleesta lähtien ollut sankarin persoona länsimaisessa kirjallisuudessa. Ei ympäri hyvä ja hyveellinen, se ei kiinnosta lukijaa tai näytelmän katsojaa, vaan sellainen, jossa on vikoja ja huonoja puoliakin, mutta joka siitä huolimatta tekee sankarin tekoja. Inkerinsuomalainen, neuvostoaikaisen kasvatuksen saanut ystäväni ei voinut hyväksyä tällaista määritelmää. Sankari voi olla kuulemma vain täydellisen hyvä ja nuhteeton. – Herra Putinhan esittää erilaisissa propagandakuvissaan lihaksikasta sankaria, joka tekee milloin minkäkinlaisia urotekoja. Heleena Lönnroth  Uppo-Nallesta on tullut julkkis: ainakin Helsingin Sanomat, Iltasanomat ja Yle uutisoi, kuinka kesäteatteri oli joutunut kovan ryöpytyksen kohteeksi Uppo-Nallesta tehdyn näytelmän takia. Tämä tapahtui ennen ensimmäistäkään esitystä. Koska yleisö oli pahimmillaan uhannut tulla esitykseen pesäpallomailojen ja mätien tomaattien kanssa, tekijät olivat poistaneet tuohtumusta herättäneen kohtauksen. Luonnollisesti tähän oli pyydetty ensin kirjailijan perikunnalta lupa. Näytelmä perustuu Elina Karjalaisen vuonna 1977 julkaisemaan lastenkirjaan, josta on tehty näytelmäsovitus vuonna 1984. Näytelmässä Uppo-Nalle pelkää peipposia, joten nalle menee eläinlääkärin pakeille saadakseen rohkeusrokotteen. Ohjaajan mukaan näytelmän tarkoituksena oli lieventää lasten lääkäri- ja rokotuspelkoa hauskalla tavalla. Osa mahdollisesta tulevasta yleisöstä kuitenkin tulkitsi, että näytelmän tavoitteena olisi yllyttää koronarokotuksen ottamiseen. Kohtaus päädyttiin muuttamaan, koska ”mieluummin muutetaan tekstiä kuin otetaan pesäpallomailasta päähän”. Ohjaaja tosin muistuttaa, että Uppo-Nallehan on satuhahmo ja että sen sisällä on vain sahajauhoja. Neljän aikuisen lapsen äitinä ja kahden mummina osaan jossain määrin eläytyä vanhempien huoleen. Tuntuisi kuitenkin vieraalta ajatukselta, että alkaisin kritisoida näytelmää edes sitä näkemättä ja vain siksi, jos se ei itseäni miellyttäisi. Eihän esitystä ole mikään pakko mennä katsomaan. Pitäisikö tekstejä ryhtyä varmuuden vuoksi siistimään ja sensuroimaan, ettei vain kukaan loukkaantuisi tai kenellekään tulisi paha mieli? Aurora Rämö (Suomen Kuvalehti 11.12.2020) kertoo Teatterikorkeakoulun opiskelijoista, joiden on ollut vaikeata lukea Shakespearen Romeota ja Juliaa ja Hamletia. Koulun lehtorin mukaan ”opiskelijat ovat tuoneet ilmi, että on väkivaltainen kokemus laittaa heidät yksin kotiin lukemaan teoksia, jotka edustavat raiskauskulttuuria”. Myös tiettyjen, normaalissa levityksessä ja yli 15-vuotiaille sallittujen elokuvien näyttämistä oli kritisoitu muun muassa siksi, koska opiskelijoita ei ollut etukäteen varoitettu, että jotkut kohtaukset voisivat tuntua ahdistavilta. Eikö taiteen tehtävänä ole nimenomaan näyttää maailmaa eri näkökulmista? Laura Lindstedtin romaani Oneiron antaa äänen seitsemälle erimaalaiselle naiselle, mikä on nähty ”harmistuttavana, huolestuttavana ja jopa vaarallisena” kulttuurisena omimisena. Kirjoittajan ehdottaessa haastattelua Lindstedt oli kieltäytynyt sillä perusteella, ettei asiassa hänen mielestään ollut mitään ongelmaa, sillä kirjan hahmothan eivät ole todellisia. Jari Tervo kirjoittaa Matriarkka-romaanissaan Inkerin kansan kohtalosta ja Laylassa kurdinaisesta. Myös tätä on paheksuttu, koska kirjailija on kertonut muiden tarinoita ominaan. Anna-Leena Härkönen (Kirjailija 4/2020) kuitenkin huomauttaa, että jos jokainen kirjailija kirjoittaisi pelkästään itsestään, niin materiaali loppuisi kyllä aika nopeasti. Tervo on samoilla linjoilla: ”kaikki kirjallisuus on kulttuurista omimista” ja ”kuka tahansa saa kirjoittaa mistä tahansa”. Härkönen pitääkin raskaana vallitsevaa ”hyvien ihmisten aikakautta”, jolloin pitäisi koko ajan miettiä sanomisiaan, ettei vain kukaan pahoittaisi mieltään. Onko sananvapaus ja taiteellinen vapaus alkanut kaventua? Toimittaja Sanna Ukkola ottaa asiaan kantaa kolumnissaan ”Kasvatimme nuoret tynnyrissä ja nyt he luhistuvat vääristä sanoista”. Loukkaantumiseen on matala kynnys ja viattomatkin asiat tulkitaan mielellään pahimmalla mahdollisella tavalla. Ukkola näkee taustalla Suomeen Amerikasta viime vuosina rantautuneen intersektionaalisen feminismin ideologian, jonka fraaseja hänen mukaansa on ryhdytty kopioimaan myös Suomessa. Pitäisikö muotikäsitteeseen paneutua syvällisemminkin? Viestintäalan vaikuttaja Mikael Jungnerin mukaan ”intersektionaalisesta feminismistä on nopeasti sukeutumassa intersubjektiivinen narratiivi, tai oikeammin lukuisia narratiivija, jotka jakautuvat kahteen pääryhmään, toisaalla pejoratiiviseen ja toisaalla kognitiivisia traditioita distruptoivaan.” Taidatkos sitä enää selkeämmin sanoa. Yliopistomaailmasta tulleelle käsitteelle löytyy kyllä netistä maanläheisempiäkin määrittelyjä. Lähtökohtaisesti taustalla on vaatimus tasa-arvosta ja siitä, ettei ketään saa syrjiä hänen suuntautumisensa tai taustansa takia. Mutta saako ideologian varjolla sitten suitsia sananvapautta tai taiteellista vapautta? Mielestäni ei. Uppo-Nallen yhteydessä ei kylläkään mainittu epämääräistä intersektionaalisen feminismin käsitettä, mutta samaan herkkähipiäisyyteen tämäkin mielestäni viittaa. Mikäli ihminen haluaa loukkaantua, siihen löytää aina syitä. Kulttuurisesta omimisestakin löytyy helposti esimerkkejä. Voisin esimerkiksi kauhavalaisena loukkaantua siitä, että muualta kotoisin oleva ammattinäyttelijä esittää eteläpohjalaista. Suuttuvatkohan oululaiset, kun kirjoitan roolihenkilön suuhun sikäläistä murretta? Historiakin on pullollaan kulttuurista omimista. Millä oikeutuksella esimerkiksi John Wayne poseeraa vuonna 1929 Sunday Telegraphin kuvassa kauhavalaispuukko vyötäisillään? Eihän hän taatusti ole täältä päinkään. Leea Keto  Kuva: Jarmo Vainionpää
Vanhasta kansansadusta Hiiri kissalle räätälinä on useita hitusen toisistaan poikkeavia versioita. Omassa päässäni päällimmäisenä olevassa hiiri lupaa ensin tehdä kissalle takin. Kun se ei onnistu, kissa armollisesti myöntyy vaatimattomampaankin luomukseen. Kerta toisensa jälkeen kissa joutuu pettymään, ettei kankaasta luvattua tullutkaan. Lopulta kissa hermostuu niin armottomasti, että se syö hiiren. Pohjimmainen sanoma lienee siinä, ettei hiiren olisi pitänyt antaa katteettomia lupauksia. Entä jos katsoisikin satua siitä kulmasta, että hiiri on sankari? Se kirkassilmäisesti uskoo omiin kykyihinsä ja saa kissankin pitkään uskomaan. Niinpä hiiri onnistuu kauan välttämään pedon hampaat ja elämään varsin pitkän elämän, kunnes sitten väistämätön tapahtuu. Ilmeisen moni kirjoittaja hyötyisi omissa pyrinnöissään siitä, jos pystyisi kirkassilmäisesti uskomaan tekemiseensä ja jaksaisi saattaa tekstiviritelmiä raakavalmiiksi asti. Mutta valtaosa taitaa näytellä tuplaroolia hiiri & kissa ja päästää kissan irti ennen aikojaan. Ainakin minä aika ajoin. Pintapuolisesti materiaalia raaputtamalla odotukset ja lupaukset varsinkin omalle itselle nousevat pilviin, mutta likikään aina varsinkaan kokonainen käsikirjoitus ei kokoonnukaan niin vaivattomasti ja tasokkaasti kuin aluksi saattoi kuvitella. Sisäinen sensori puuskahtelee kärsimättömänä kissana, ettei tule takkia eikä edes kukkaroa, ja kirjoittamisinto lopahtaa. Tämä ei sulje pois sitä, etteikö myös ulkopuolisia kontrollikissoja olisi, mutta kuinka moni teksti pääsee ulkopuolisten silmien nähtäväksi ennen kuin sisäinen sensorimme jo syö koko idean? Sisäistä sensoriakin tarvitaan, mutta jos se pääsee kovin varhain kehiin, kirjoittajalta jää tärkeätä luovuuden hurmaa kokematta ja siitä kertyvät opit saamatta. Itselläni on vielä julkaisematta vuonna 1997 aloitettu ja kahta vuotta myöhemmin raakamaaliinsa päätynyt romaanikäsikirjoitus. Silloin kaunokirjallisia viritelmiä aloittelevana keltanokkana ei riittänyt taito aihepiirin saattamiseksi pätevästi kansiin asti. Sen tajusin itsekin, enkä ehtinyt lähettää kuin yhteen kustantamoon. Ainekset eivät yli 20 vuodessa ole vanhentuneet pilalle, ja sen aika saattaa hyvinkin tulla, kunhan ehdin. Mutta jo tällaisenaankin näen silloisella kaksivuotisprojektilla merkityksen: Se pohjusti osaltaan ammattitaitoa, jolla muut kirjoittamani teokset ovat päätyneet kustantamokansiin ja näyttämölle. Aina ei synny takkia. Silti takin tekemisen opettelusta voi seurata muuta hyvää. Tulin taannoin selanneeksi vanhoja jemmaamiani lehtileikkeitä. Selailu pysähtyi Ilkasta 19.12.2000 irrottamaani kulttuurisivuun, vaikkei siinä mitään omakohtaista ollutkaan vaan yleisemmin täkäläistä kirjoittamisasiaa. Paula Takala oli käynyt tekemässä Vaasassa jutun "Nuorilla kyvyillä on nyt tuhannen taalan paikka". Lähes puolen sivun jutun kuvassa poseerasi ennen muuta Kulttuurirahaston väkeä, ja jutussa olivat äänessä asiamies Irma Rewell, puheenjohtaja Paavo Latva-Rasku ja projektisihteeri Tuija Hirvinen. Oli juuri alkamassa haku 15 - 20 -vuotiaille kirjoittajille Juha Ruusuvuoren proosaryhmään, Jyrki Kiiskisen runoryhmään ja Katri Mannisen draamankirjoitusryhmään. Tavoitteena oli, että nuoret oppivat ja saavat realistisen kuvan kirjailijan työstä. Ei Kulttuurirahasto siis takkia luvannut, mutta ehkäpä jutun yli 20 vuotta sitten lukeneet latautuivat siihen, että silloiset nuoret räväyttävät pikaisesti suuria läpimurtoja. Vaikka hyvin tiedän, kuinka ohdakkeinen tie todella lahjakkaillakin kirjoittajilla saattaa olla esikoiskirjailijuuteen, ainakin itse nyt jutun luettuani rupesin miettimään, ketkä alueen 35 - 40 -vuotiaista kirjailijoista ovat kyseisen koulutuksen satoa. Kätköistäni myöhemmin vastaan tulleesta uutisleikkeestä selvisi, että 5.1.2001 päättynyt haku tuotti 105 hakemusta. Valittuja oli 20, joista kuusi päätyi proosaryhmään, seitsemän runoryhmään ja seitsemän draamankirjoitusryhmään, kohtaamiset myöhemmin samana keväänä Vaasassa, Lapualla ja Seinäjoella. Riman ylittäjistä seitsemän oli Vaasasta. Kahden kirjoittajan paikkakuntia olivat Kauhava, Seinäjoki, Ylihärmä ja Ylistaro. Yhteen osallistujaan ylsivät Alajärvi, Ilmajoki, Laihia, Mustasaari ja Nurmo. Vain muutaman kurssilaisen nimi oli minulle entuudestaan tuttu - ja ryhdyin uteliaisuuttani googlettamaan kurssille valittuja silloisia nuoria. Vaikka nimet olisivat kahdessa vuosikymmenessä saattaneet osin muuttua, luullakseni löysin käytännössä kaikki. Tämänhetkinen kaunokirjallisten teostensa yhteissaldo taitaa rajoittua yhteen Mediapinnan kansissa ilmestyneeseen runokokoelmaan, mutta monenlaisia muita hienoja ja tärkeitä elämänuria tuli vastaan roppakaupalla. Ihan mutuna veikkaan, että usea on myös muussa elämässä merkittävästi hyötynyt edellä kuvatun kirjoittajakoulutuksen annista. Eikä 40 vuoden merkkipaalunkaan jälkeen ole ollenkaan myöhäistä aloittaa kirjailijan uraa. Ilmeisesti mikä tahansa kirjoittajakoulutus tuottaa piilevää henkistä pääomaa, jota ei pystytä mittaamaan julkaisujen tai palkintojen määrillä tai muulla vastaavalla. Lisäksi saattaa olla jopa niin, että vuonna 2001 kurssilta karsiutuneesta 85 kirjoittajasta useampi sai sysäyksen näyttää, että kyllä minäkin, vaikkei kurssille huolittukaan. Vaikkei minulla ole tietoa hylättyjen nimistä, ylipäänsä monen kirjoittajan käyttövoimana on tarve näyttää, ja parhaat lopputulokset taitavat syntyä, kun tiettyä peruslahjakkuutta maustetaan armottomalla yrittämisellä. Armottomuuttakin väitän siis kirjailijan tarvitsevan, mutta se nykyisin taitaa olla itsestäänselvyys. Kuitenkaan armollisuus joissakin vaiheissa ei sulje pois tai tee tyhjäksi armottomuutta. Pikemminkin armollisuus itselle mahdollistaa jaksaa armottoman ankarat työvaiheet toisaalla vähän samaan tapaan kuin lepo huippu-urheilussa. En siis nyt kysy, olenko itselleni armollinen vai armoton. Sen sijaan mietin, olenko oikeissa asioissa armollinen ja oikeissa armoton. Entä sinä? Jussi Matilainen  Kuva: Kalervo Puskala ARPS SVLMAloitin kirjoittamisen uskoakseni pitkälti samalla tavalla kuin moni muukin kirjailija. Ensin tekstiä syntyi iltaisin, viikonloppuisin, loma-aikoina, väleissä. Silloin kun ehti. Esikoisteos teki tuloaan vuosikausia. Toinen romaani alkoi syntyä toisissa väleissä, erityisesti ennen esikoisen valmistumista, kun se oli lepäämässä tai kustannustoimittajalla luvussa. Kolmatta kirjaa varten sain apurahaa ja huomasin, että lyhytkin apurahakausi voi olla merkityksellinen. Huolellinen suunnittelu, rakennekurssi ja vertaistuki olivat toki myös äärettömän tärkeitä tekijöitä käsikirjoituksen nopeassa synnyssä, mutta lyhyt kirjastoapuraha mahdollisti ensimmäisen version takomisen kahdessa kuukaudessa. En usko, että teksti olisi muotoutunut niin valmiiksi ja niin eheäksi ilman mahdollisuutta keskittyä pelkästään kirjoittamiseen. Viime vuonna sain puolivuotisen työskentelyapurahan romaanin kirjoittamiseen Suomen Kulttuurirahaston Keski-Pohjanmaan rahastolta. Puolen vuoden varrelle mahtui paljon kaikenlaista sattumusta, ei niistä sen enempää tässä, mutta ilman apurahaa en olisi voinut haaveillakaan paneutuvasta kirjoittamisesta. Puoli vuotta tuntui alkaessaan loputtomalta mutta lopulta sekin päättyi. Tekstiä syntyi välillä hurjalla vauhdilla, välillä hitaampaa. Rakenne muotoutui, hahmot kehittyivät, aloin ymmärtää mitä halusin sanoa. Heinäkuussa aloitettu käsikirjoitus sai joulukuun loppuun mennessä muodon, jota kehtaan kutsua ensimmäiseksi versioksi. Käsikirjoituksen äärellä seisahtuminen vetää hiljaiseksi, koska kolme sataa liuskaa ei synny noin vain. Jos jotain apurahatyöskentely on opettanut, niin sen, miten paljon oma kirjoittamiseni pohjaa ajatteluun ja henkisiin prosesseihin. Apuraha ei mahdollista pelkästään koneen ääressä istumista ja näppäimistön ajoittain lähes maaniseksikin yltyvää paukuttamista. Apuraha mahdollistaa sen, että voi välillä sulkea silmänsä ja antaa ajatusten viedä. Voin katsoa suljettujen luomien takana käsikirjoituskohtaukseni elokuvaversiota ja ohjata sen uudelleen ja uudelleen ennen kuin olen kirjoittanut kohtauksesta sanaakaan. Apuraha mahdollistaa taustatyöhön uppoutumisen, toisinaan jopa siihen unohtumisen, sekä ideoiden pallottelun, rivien tuottamisen, sanojen poistamisen, haukottelun, syömisen, metsässä kävelyn, käsikirjoituksesta puhumisen kollegan kanssa. Ne hetket, joita en vietä koneen ääressä, taitavat olla kirjoittamisen kannalta tärkeimpiä. Kun työväline ei ole läsnä, pää toimii eri tavalla. Ajatukset vapautuvat näppäimistön kahleista. Teen luovaa työtä toisenlaisessa ympäristössä, valitsen, rakentelen, innovoin, teen tuotekehitystä ja kokeita päänsisäisessä laboratoriossa, jossa on tilaa ja mahdollisuuksia myös yllättäville ahaa-elämyksille. Koneen ääressä suollan tekemäni valinnat ja ratkaisut tekstin muotoon. Konkreettinen tekstin tuottaminen on olennainen osa kirjailijan työtä ja kirjan valmistumisen prosessia, mutta kirja vaatii paljon myös ei-niin-konkreettisia työvaiheita. Tämän hyväksyminen on ollut insinööriminälle joskus hankalaa, koska ajattelutyön tekeminen on helppo sekoittaa tuottamattomaan joutenoloon ja lorvailuun. Todellisuudessa kirjailijan pää ei ole koskaan jouten. Apurahan avulla sain toteuttaa itseäni kirjailijana. Löysin itsestäni osan, jota haluan vahvistaa, jolle haluan antaa vapaat kädet. Vasta nyt kunnolla ymmärrän, miten tärkeää on saada keskittyä omaan luovaan prosessiin. Se on yhtä tärkeä prosessi kuin muutkin, ja sekin vaatii ajoittain kehittämistoimia. Aina välillä omia prosessejaan on hyvä tarkastella ja analysoida: mitä voin tehdä paremmin, mikä on muuttunut ja miksi, mitä teen nykyään eri tavalla kuin ennen, mikä toimii minulle, mitä haluaisin muuttaa. Minä muutun vuosien varrella, myös kirjoittamiseni muuttuu. Milloin kirjoittajalla on aikaa tarkastella näitä asioita ja syventyä prosessityöskentelynsä hiomiseen, jos kaikki aika ja energia kuluu joko muuhun elämästä selviytymiseen, tai jos kirjoittamiseen tarvittava aika ja energia täytyy yksinkertaisesti varastaa muualta? Apuraha mahdollistaa paitsi kirjallisen työskentelyn, myös kirjailijan hyvinvoinnin ja kehittymisen. Kauan eläkööt apurahat! Mia Myllymäki  Kuvaaja Sonja Hagström
|
Kukamitähä?
Yhdistyksen blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet ja sana on heille vapaa. Kuulumisia yhdistyksen toiminnasta julkaistaan silloin tällöin. Tällä hetkellä blogi päivittyy kerran kuukaudessa. |
Pohjanmaan Kirjailijat ry
RSS Feed
|
(c) Pohjanmaan Kirjailijat ry ja Tiina Lehtineva
|