Joskus kirjoittaminen on vähän niin kuin Suomen kesä. Alkaa lupaavasti, mutta muuttuu vetiseksi ja tympeän tahmeaksi yritykseksi. Parhaimmillaan lupaavan lämpöinen, mutta kesto ei ole kovin kummoinen. Kun yleensä itselläni on teksti kulkenut helposti ilman sen kummempia herättelyjä tai yrityksiä houkutella inspiraatiota esiin, tuntuu nyt hämmentävän kummalliselta, ettei teksti ole soljunut niin vapauttavasti kuin ennen.  Erityisesti koska nautin tällä hetkellä apurahasta ja teen sen vuoksi hyvin osa-aikaista viikkoa töissä. Aikaa siis on. Mutta kun sitä ei silti tunnu olevan tarpeeksi.

Tämä on ongelma, joka on hyvin tyypillistä kirjailijoille ja muille kirjoittajille. Tästä inspiroituneena ajattelin säästää teidät enemmiltä itsesäälissä kieriskelyiltä ja listata sen sijaan ongelmia, jotka varmasti sattuvat jokaisen kirjailijan kohdalle jossain vaiheessa uraa.
 
1. Koska voi alkaa kutsua itseään kirjailijaksi? Tämä on erityisen kiperä ja mielipiteitä jakava ongelma, minkä vuoksi en edes uskalla alkaa tässä spekuloimaan, milloin itsensä kutsuminen kirjailijaksi on varmasti ok. Mitä mieltä lukija on?

2. Olenko ainoa, jolla on tyhjän paperin kammo / kirjoituslukko / täydellinen tukos luovuuden kukoistavassa putkistossani? Silloin kun inspiraatio katoaa, sitä tuntee olevansa maailman huonoin kirjailija, ja tuntuu ettei kenellekään muulle ole koskaan käynyt näin.

3. Miten löytää aikaa kirjoittamiselle? Harva kirjailija kirjoittaa päätyökseen, joten yleensä aikaa kirjoittamiselle täytyy löytyä muun työn ohella. Kun on joku muu työ, siihen menee aikaa. Sen lisäksi aikaa vievät harrastukset, ystävät, perhe sekä kaikki muu elämiseen liittyvä. Kirjoittamiselle ajan raivaaminen omaan kalenteriin on välillä kuin pelaisi Tetristä.

4. Kun flow iskee, miten muistaisi syödä? Jep. Tämä saattaa olla todellinen ongelma.

5. Miten olla eksymättä kahdeksi tunniksi YouTubeen katsomaan hauskoja eläinvideoita sen jälkeen, kun viattomasti tarkistat jotain faktaa kirjaa varten? Vastaus: Et voi olla eksymättä. Good luck.

6. Miten kirjoittaa uskottavaa dialogia sellaisen henkilön suuhun, joka ei voisi olla kauempana sinusta? Muuntautuminen eri henkilöiksi on valtaisa projekti, joka vaatii parhaimmillaan (tai pahimmillaan) uppoutumista henkilön sielunmaisemaan siinä määrin, että hänestä tulee sinulle todellinen.

7. Kuinka muistaa, mitä omassa kirjassa tapahtuu? Kun kirjan kirjoittamisesta kuluu jonkin aikaa, erityisesti kun olet kirjoittanut jo uuden kirjan siinä välissä, auttamattomasti alat unohtaa, mistä kirjassa ylipäätään oli kyse. Tai mitä siinä tapahtuu. Tai mitä henkilöiden nimet olivat. Toisaalta on mukava lukea pienen tauon jälkeen oma kirja uudestaan ja yllättyä siitä, miten hienoja juonenkäänteitä sitä olikaan osannut kirjoittaa.

8. Miten olla nolostumatta liikaa, kun lukee oman kirjansa pitkän tauon jälkeen ja huomaa, että se on maailmankaikkeuden nolointa ja typerintä ja kömpelöintä tekstiä? Vastaus: Et voi olla nolostumatta. Mutta voit sen sijaan iloita siitä, miten paljon olet kehittynyt.

9. Kun kirja täytyisi luovuttaa kustantajalle, mutta et ole valmis päästämään irti vallasta muokata vielä kerran kaikkea. Mitä jos ensi viikolla sinusta tuntuukin, että joku kohta kaipaisi vielä muutosta? Tai mitä jos saat vielä jonkin tosi hyvin idean? Miten sitä koskaan voi päästää oman kirjansa menemään?

10. Missä välissä ehtisi lukea muiden kirjoja? Hyllyt, kaapit ja nurkat täyttyvät melko nopeasti kollegoiden kirjoista, erityisesti mitä pidempään on alalla, mutta niiden lukemiseen löytyy hyvin vähän aikaa. Erityisesti silloin, kun oman kirjan kirjoittaminen on kriittisesti kesken, voi olla vaikea lukea muiden teoksia sekoittamatta omia ajatuksiaan liikaa.


Siinäpä muutama ongelma. Yritän seuraavaksi palata ongelman numero kolme pariin ja taikoa jostain lisää aikaa kirjoitustyölleni. Jos jollakin on ylimääräistä aikaa nurkissa ujeltamassa, niin tänne voi lähettää!
 
Tiina Lehtineva

Kirjoittaja on seinäjokinen kirjailija, joka työstää tällä hetkellä 13. kirjaansa. Kirjoittamisen ohella hän työskentelee personal trainerina ja suunnittelee freelancerina kansia muiden kirjoihin sekä tasapainottelee ajanhallinnan kanssa erittäin heikoin tuloksin.

Olen nopea kirjoittamaan, mutta hidas saamaan valmiiksi. Tarkemmin ajatellen sama pätee kaikkeen, mitä teen. Luen sukkelasti, mutta kirjat eivät päädy kirjahyllyihin sen paremmin olohuoneessa kuin Goodreadsissa. Kudon vauhdikkaasti isojakin projekteja, mutta langanpäiden päättelyyn menee ikuisuus. Taitan ripeästi esitteet ja julisteet viittä vaille valmiiksi, mutta viimeistelyhiomista en osaa lopettaa ennen ehdotonta deadlinea.

Kirjoittajana olen editoija, työstäjä, viilaaja, nysväri. Kirjoitan vikkelästi raakatekstin, joka muokkautuu julkaisukelpoiseksi ankaran editoinnin myötä. Jos minulta kysyttäisiin, se viimeinen viimeistelykierros olisi aina vasta tulossa. Onneksi on armottomat deadlinet, jotka pakottavat pistämään viimeisen pisteen hiomiselle.

Raakatekstiä kirjottaessani uskon Hemingwayn lausahdukseen ”The first draft of anything is shit”, nätisti suomennettuna ”ensimmäinen versio on aina roskaa”. Lasken riman niin alas kuin mahdollista, sillä jokaista kirjoitettua sanaa voi muokata, mutta tyhjästä paperista voi tehdä vain lennokin. (Tämä metafora olisi toiminut huomattavasti paremmin kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun ensisijainen kirjoitusväline oli kirjoituskone eikä näyttöpääte.)

Ensimmäistä versiota kirjoittaessani en ole järin kranttu, suollan ajatuksia ulos alitajunnasta. Teksti ei ole mietittyä eikä muotoiltua, vaan selkäytimen jatketta, joka tursuaa sormenpäistäni näppäimistön painalluksiksi. Ensimmäinen versio on minulle ajattelua, aivoitusten pukemista sanoiksi, sisäistä monologia, joka tallentuu verbaaliseksi virraksi. Ensimmäisessä versiossa voi olla himmeitä helmiä, hienoja havaintoja ja joskus jopa loistavia lausahduksia, mutta usein ensimmäinen läpikirjoitettu teksti on vain haparoivia ajatuksia, jotka vasta editoinnin myötä jalostuvat lukukelpoisiksi.

Lukemattomat tekstiliuskat ovat opettaneet minulle muutamia toistuvia totuuksia omasta kirjoittamisprosessistani. Kirjoitan alusta asti käytännössä virheetöntä tekstiä. Pilkut löytävät paikkansa, lauserakenteet ovat koherentteja, lyöntivirheitä on harvoin. Automaattisesti vältän pahimmat verbaaliset karikot: en viljele lauseenvastikkeita tai kapulakieltä, suosin suoria sanajärjestyksiä, verbit ovat virkkeitteni sielu. Toki sorrun omiin maneereihini, kuten ylipitkiin, polveileviin virkkeisiin, jotka rakentuvat pahimmillaan seitsemästä sisäkkäisestä sivulauseesta. Ensimmäisessä versiossa sallin sen, sillä silloin vasta etsin tekstin ydintä.

Luomistilassa aivoni suoltavat materiaalia autuaana, piittaamatta realiteeteista ja sellaisista triviaaleista seikoista kuin lukija ja hänen kykynsä sisäistää asioita. Tekstin toisessa versiossa vaihdan käyttöön editointiaivot, jotka tarkastelevat tekstiä kriittisesti, toimivat linkkinä kirjoittajan ja lukijan välillä. Varsin usein editointivireiset aivoni huokaavat syvään ja pudistelevat päätään: mitä ihmettä kirjoittaja on ajatellut! On tartuttava toimeen – idullaan oleva idea voi vaatia kahdeksan kokeilua, ennen kuin ilmaisu välittää ajatuksen lukijalle iskevästi ja osuvasti.

Tekstiä muokatessani aloitan isoista linjoista ja lopetan yksityiskohtiin. On ajanhukkaa miettiä juuri oikeaa synonyymia tai vääntää yksittäistä lauserakennetta, ennen kuin tekstin rakenne on ruodussa. Voihan olla, että siinä vaiheessa, kun kantavat rakenteet on saatu kuntoon, ongelmavirke makaa puolivillaisten virkkeiden joukkohaudassa.

On tekstejä, jotka kakkosversiossa muokkautuvat niin paljon, ettei alkutekstin rakenteita tai virkkeitä juuri jää jäljelle. Vastineeksi silloin tällöin raakaversio siirtyy rakennemuokkauksesta viilausvaiheeseen lähes sellaisenaan – ajoittain luomisaivot onnistuvat virittäytymään valmiiksi editointiaivojen taajuudelle.

Jos muusat ovat suopeita, kakkosversiossa rakenne loksahtaa kohdalleen ja kolmosversiossa viilataan vain sisältöä ja ilmaisua. Olen vuolas kirjoittaja, joten minusta on kehittynyt myös tehokas tiivistäjä. Kolmosversiossa tiukennan näkökulmaa, poistan turhia asioita, heitän syrjään tarpeetonta toistoa, vähennän pehmentäviä täytesanoja ja napakoitan ilmaisua. Haen tarkempaa, terävämpää, osuvampaa, iskevämpää – jouhevia sanajärjestyksiä, soljuvia sanavalintoja ja sujuvaa, lukijalle loogista ilmaisua. Höylään, viilaan, hion.

Käytännössä kolmosversioita tulee aina useampia: ensimmäistä kolmosversiota seuraa 3b, sitten 3c, toisinaan 3d, 3e ja 3f. Kun koen olevani valmis vaihtamaan versionumeroon 4, teksti alkaa olla julkaisuvalmis. Joku toinen kirjoittaja hahmottaa tuossa kohti olevansa vasta toisessa tai korkeintaan kolmannessa versiossa, joku muu nimeäisi saman vaiheen yhdenneksitoista versioksi. Aritmeettisella numerolla ei ole merkitystä: olennaista on, että vaihe vaiheelta työstön ja muokkauksen myötä teksti löytää lopullisen, lukuvalmiin muotonsa.

Moni tuttava ihmettelee, miksi kirjoitan niin harvoin somepäivityksiä tai vastaan viesteihin viiveellä, olenhan sentään rutinoitunut, ripeä kirjoittaja. Syy löytyy pääkoppani sisältä: kirjoittaja-aivoni vaativat neljän kierroksen editointia myös somejulkaisuille ja sähköposteille, pahimmillaan jopa pikaisiin Whatsapp-viesteihin. Olen nopea kirjoittaja, mutta hidas tiivistämään ja kristallisoimaan ajatuksiani muotoon, joka kestää viidennenkin lukukerran.

Olen editoija, työstäjä, viilaaja, nysväri, perfektionismiin taipuvainen pilkunviilaaja. Tästä huolimatta aika ajoin tekstistäni syntyy se neljäs, valmis versio – varmimmin silloin, kun deadline koputtelee olkapäätä.


Kirjoittaja on kirjoittamisen moniottelija ja opettaja Tuurista. Tämänkin blogipostauksen raakateksti syntyi nopeasti, mutta neljännen, julkaisukelpoisen version höyläämiseen, viilaamiseen ja hiomiseen kului aikaa useampi tunti.

                              Inka Vilén, Tuuri   

Baaritiskin ja pöytien yllä roikkuivat punaiset lamput, punainen väri janotti ihmisiä, minäkin olin vain ihminen, kalja kimmelsi kultaisena lasissa. Ajattelin sinua. Sinä olit harvinaisen onnistunut, sinussa tiivistyivät ihmislajin erinomaiset puolet. Kun sinä lähdit, suru satoi päälleni ja tiivistyi sumeaksi kalvoksi silmiini. Lukemattomat sanomalehdet tukkivat postilaatikon, maito happani tiskipöydällä, puuro kuivahti kattilassa, kukat maljakoissa. Kukkia oli liikaa. Niin oli tapana. Sellaista määrää ei kukaan kestä. Mutta ei niitä voinut poiskaan heittää. Viikon kuluttua talossa alkoi leijua mudan lemu. Maljakoissa vesi sameni ja alkoi haista. Kasvien vedenalaiset osat peittyivät tummanvihreään limaan. Lopulta vesi haihtui. Maljakoissa törrötti ruskeita keppejä. Kun niihin koski, ne hapertuivat sormissa. Samalla tavalla hapertui ihmisen sydän, jätti rintakehään onton kolon. Kun sinä olit pieni, sinä ensin sulatit sydämeni niin että luulin kuolevani, sitten sinä vahvistit sen niin, että se kesti mitä tahansa. Mutta ei tätä.
Yksinäiseen pöytääni ilmestyi äkkiä muukalainen. Olento oli jotakin ihmisen ja eläimen väliltä. Sen silmät pälyilivät, aivan kuin se ei olisi tottunut olemaan ihmisten ilmoilla. Mikä erikoista, sillä oli silmälasit.
– Sopiiko? muukalainen hönkäisi ja istui alas. Laski lasin pöydälle. Äänestä kuulin, että mies oli, ukonrähjä.
– Johan se sopi, minä vastasin. Ihmisten kysymykset olivat enimmäkseen yhdentekeviä. Hörppäsin lasista, mies naukkasi omasta pikku lasistaan, siinä oli keltaista nestettä, ehkä lakkalikööriä. Naisten juomaa. Se oli varoitusmerkki. Luvassa oli tunteita. Oli parasta häipyä. Mutta jäin, aivan kuin ukko olisi lumonnut minut pelkällä läsnäolollaan.
– Mitä mies nykyisin? ukko kysyi äkkiä kuin vanhalta tutulta. Aivan kuin meillä olisi yhteinen historia. Aivan kuin meillä olisi jotain yhteistä. Vilkaisin miestä. Ehkä meillä olikin. Ehkä hänkin oli puoliboheemi taiteilija, joka kuvitteli että elämässä oli jotakin erityistä, joka erityisten ihmisten eli taiteilijoiden piti ilmaista erityisellä tavalla, tuoda julki niille toisille, vähemmän erityisille, tavallisille. Jos ne vain olisivat ymmärtäneet, että me vedätimme heitä. Että elämässä ei ollut mitään erityistä. Ei mitään sanoitettavaa.
– En mitään, minä tokaisin. Ja silti päässäni pulpahti, kerran ja sitten toisen. Äkkiä pelkäsin, että kohta kuplisi kunnolla. Jollen pian poistuisi muukalaisen vaikutuspiiristä, mieleni tulppa aukeaisi ja päässäni muhiva visva leviäisi tähän pöytään, sottaisi muukalaisen housut ja kengät, valuisi baarissa iltaa viettävien kauppamatkustajien ja liikemiesten lankatuille kengille.
– Että sitä istuskellaan ja ihmetellään, ukko jatkoi. – Onhan tässä ihmettä, talven jälkeen.
Vilkaisin muukalaista. Missä loukossa se oli talvensa viettänyt, linnassa tietysti. Kohta se suoltaisi ilmoille surkean elämäntarinansa sukkahousuryöstöineen ja nakkikioskitappoineen. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Jos jäisin kuuntelemaan, se olisi osallistumista. Sitten hän vaatisi minulta empatiaa. Millä voimilla sitä tarjoaisin, mietin väsyneenä. Valutin tuopin kurkkuuni ja nousin.
– Pentua tulin tapaamaan. Sellaista naaraspuolista. Tytärtä, muukalainen tokaisi, ei katsonut kohti, puhui pöydälle.
Tytär. Se tuli kankeasti, aivan kuin se ei olisi kuulunut hänen normaaliin sanavarastoonsa. Se oli pieni, viaton sana, mutta oli kuin sisälläni olisi ratkennut jotakin. Kai minä huusin, sillä äkkiä kauppamatkustajien puheensorina taukosi ja kaikki tuijottivat meitä. Otin pöydänreunasta tukea, jalat menivät alta. Miten yksi sana voi tehdä miehestä hyytelöä?
– Kuka sinä oikein olet? minä kysyin.
– No Ohtohan minä, mies sanoi ja ojensi kätensä. Kämmen oli iso ja karvainen, ote lämmin ja tukeva. Milloin viimeksi olin tuntenut ihmisen lämmön.
– Valo, minä tokaisin takaisin. Osasin vielä esitellä itseni. Muukalainen, tai siis Ohto, hän silmäili pöydän yläpuolella roikkuvaa lamppua. Lampun kupu heijastui miniatyyrinä silmälasien linsseistä.
– Onko lampussa jotakin vikaa? Ohto kysyi.
– Ei kun minä olen Valo. Se on minun nimeni. Vanhemmat olivat uskovaisia. Minusta piti tulla jotakin, maailman valo. Uskovaiset osaavat olla suureellisia.
– Hieno nimi, Ohto kannusti. – Mitäs Valo puuhailee?
Hän sai sen kuulostamaan siltä kuin olisin ollut viisivuotias.
– Ai niin kuin työkseni? minä kysyin takaisin. – No kirjoitan.
– Ai hitsi, Ohto puuskahti. – Miten sattuikin. Itsekin juuri kirjoitin, päivä pari sitten, pienen viestin, pitkästä aikaa, ei ole aikoihin ollut kynä kädessä, vähän tumpeloa se oli, ruosteessa, mutta kyllä siitä järjellinen tuli. Viestistä. Lyhyt kyllä. Mutta ajoi asiansa. Mutta että kirja, niitä sinä kai kirjoitat, minun kynästäni, ei ikinä.
Äkkiä rentouduin, tarkastelin Ohtoa uudessa valossa. Hänessä oli jotakin tuoretta ja luonnollista. Hän oli pitkästä aikaa ensimmäinen tapaamani henkilö, joka ei kiiruhtanut kertomaan että oli itsekin kirjoitellut, sellaista pientä tekstiä, ihan vain pöytälaatikkoon. Ensimmäinen, joka ei väittänyt, että hän oli kokenut jotakin niin ainutlaatuista, että kyllä siitä kirja pitäisi kirjoittaa. Ensimmäinen, joka ei pyytänyt minua, ammattilainen kun olin, ihan vain vilkaisemaan, olisiko siitä julkaistavaksi. Ihmiset kuvittelivat että heidän elämänsä oli ainutlaatuista. Ainutlaatuista oli ainoastaan syntymä. Mutta siitä oli vaikea kertoa, yhtä vaikea kuin kuolemasta…sana halkaisi minut kahtia ylhäältä alas. Nousin terävästi, iskin pääni lamppuun, sen valo oli intiimiä, mutta samalla kovaa.
– Otatko samanlaisen? Minä tarjoan, kuulin sitten sanovani.
– Mikä ettei, näin paaston jälkeen, Ohto sanoi. – Mutta jos vaihteeksi mesimarjaa.
– Paaston? minulta pääsi. Mies paastosi. Varmasti myös joogasi. Ehkä kiipeili vuorilla. Hippelehti villasukat jalassa kommuunissa. Mutta sain pidettyä suuni.
Ohto nyökkäsi. – Jokatalvinen juttu. Puhdistaa kummasti. Ja sen jälkeen on karhunnälkä. Ohto remahti kumeaan nauruun.
– Niin että pentua tapaamassa? minä palasin asiaan hetkeä myöhemmin. – Minkä on rotuinen? Äkkiä olin ylpeä itsestäni. Osasin yhä keskustella asiallisesti. Olo tuntui melkein normaalilta. Oli kuin jonkin niin neutraali kuin koiran rodun pohtiminen olisi vapauttanut ihmisen hetkeksi surun ikeestä.
Ohto hörähti, lyödä läiskäytti kämmenet reisiin. – No varsinainen sananiekka tosiaan, hän mölähti. Sitten hän vakavoitui. – Sopii sitä pohtia, rotua. Totta kai sitä toivoo, että samaa rotua. Ei ainakaan sekarotuinen. Mutta ei liian samanlainen. Että ei tunge reviirille, toisten tonteille.
Nyökkäsin, ymmärsin Ohtoa hyvin. Vaikka olin avarakatseinen, minusta oli inhottavaa nähdä miten ihmiset ulostuttivat koiriaan toisten pihoilla. – Jaa että samanlainen, jatkoin kohteliaasti, yritin pitää kiinni Ohton auki kerimästä punaisesta langasta.
Hän näytti hämmästyneeltä. – Samanlainen, minuun verrattuna. En minä niistä edellisistä. Tai siis tiedossa on. Mutta kun on tapana, että ei jäädä pesille norkumaan vaan lähdetään hölkylle, kohti uusia haasteita, Ohto selosti. Sitten hän mietti hetken ja jatkoi. – Mutta ei kai sukupuolta voi roduksi mainita. Ne kolme ovat poikia. Tämä on tyttö. Ensimmäinen naaraspuolinen, jälkeläinen, ikään kuin.
Nojauduin taaksepäin tuolissa. Jokin mätti. Ohto puhui kryptisesti. Mikä hän oli miehiään, silmänkääntäjä. Joskus entisessä elämässä olisin innostunut. Päässä olisi alkanut kihelmöidä, käsi olisi kaivanut kynää taskunpohjalta ja rustannut muistiinpanot ruokalistan taakse. Joskus ennen tämä olisi ollut helvetin hyvä tarina. Nyt en osannut kuin tuijottaa miehen jykevää muotoa, tylppää ja suorakulmaista nenää.
– Vaikka sen sanon, että jos minä olisin tyttären halunnut, olisin minä sellaisen tehnyt, Ohto murahti ja näytti kohtaloonsa tyytymättömältä. – Tämä tuli vähän puskista.
Päässäni alkoi humista, pöytä keinahti, huone pyöri. Kai minä taas huusin, baari hiljeni. Äkkiä pöydän viereen pelmahti tarjoilija.
– Onko täällä kaikki hyvin? hän tiedusteli kireällä äänellä. Ohto nousi, hän oli kookas, mutta samalla laiha, nahka roikkui kerroksina vaatteiden alla. Sitä se paasto tekee, minä ajattelin triviaalisti. Ohto nappasi naista kädestä, tuijotti hetken silmiin. Nainen henkäisi ja poistui.
– Mikä Houdini sinä olet? minä aprikoin kun taas tokenin.
– Mikä milloinkin, Ohto tokaisi. – Sateenkaarta pitkin minä tänne tulin.
Otimme sille. Halusin tai en, aloin viihtyä miehen seurassa. Iso köntys, mutta osasi jutella paitsi sekavia, myös julmetun kauniita. Aivan kuin hän olisi hautonut sanoja jossakin pitkän aikaa, keitellyt kypsiksi, ja sitten antanut valmiina ilmoille. Tarve avautua tälle tuntemattomalle kasvoi kasvamistaan. Aivan kuin hän olisi kiskonut minusta tulppaa irti. Kohta alkaisi vyöryä, paha tulisi pois. Olin ollut maailman viimeinen ihminen ja tavannut äkkiä toisen, yhtä viimeisen.
Ohto haki lisää juotavaa, itselle pienessä lasissa, jotakin punaista, ja minulle karhulasissa.
– Pienelle isoa ja isolle pientä, hän selitti.
– Sinä se noita naistenlitkuja, minulta pääsi.
– Vadelmaa tämä on, Ohto huitaisi kämmenellä ilmaa. – Minä nyt satun pitämään marjoista.
Mietin asiaa. Jos minäkin pitäisin, menisin kai metsään ja poimisin. Mutta sinne minne minä olin menossa, sinne ei kuu kumottanut, ei päivä paistanut, ei siellä mikään kasvanut. Eikä siellä tehty työtä.
– Sanoitko olevasi menossa jonnekin? Ohto kysäisi äkkiä.
Olin kai puhunut ääneen. Kun sinä lähdit, minä sain kutsun surutyöhön. Se tuntui vastenmieliseltä. Ei minulla ollut siihen koulutusta. Jos olisin tahtonut surra työkseni, olisin opiskellut sitä. Mutta sitä ei opetettu missään opistossa.
– En juuri minnekään, minä sanoin, ja se oli totta. Sen paikan nimi oli tyhjyys.
– No hyvä, Ohto murahti, mutta tuijotti sinnikkäästi pikisilmillään. Olisin voinut vannoa, että hän osasi taikoa. Hän sormeili taikasauvalla sieluani, riipi minusta tarinaa. Olimme hetken hiljaa.
– Perhettä, onko sitä? Ohto kysäisi niin äkkiä että hätkähdin.
– Miten niin? minä tokaisin ja nousin. – Otatko mustikkaa?
Tiskillä laskin rahojani. Tajusin, että se joka alkaisi kertoa, se myös maksaisi. Juoma on kuuntelijan palkka. Kertomus heräili eloon, kiemursi sisälläni kuin siskonmakkarapötkö. Tällä kertaa sitä ei tarvinnut maanitella, ei vetäistä hihasta. Tarina oli totta, se oli tapahtunut minulle. Päähenkilö olin minä, ei joku kriitikon ohueksi moittima hahmo, jota voin viedä tarinassa kuin litran mittaa, minä kirjailija. Äkkiä alkoi väsyttää.
– Onko huonetta? suustani livahti.
Ohto nyökkäsi. – Onpa hyvinkin. Kun sitä pentua tulin tapaamaan. Vähän etuajassa olen. Varis raakkui pesäni yllä, nosti ohton nietoksista. Nälkä oli toinen joka herätti.
Yritin seurata Ohton puikkelehtivaa ajatuksenjuoksua. Se oli minun heiniäni, nopea ajatuksenjuoksu, outojen ja päättömien juttujen seasta järjenmarjojen poimiminen. Nyt mieleni poukkoili ja tyrskähteli kiviin kuin keväällä vesi, joka vasta oli vaihtanut olomuotoa lumesta sulaksi eikä oikein osannut olla.
– Niin minullakin, minä sanoin. Olin ottanut huoneen, päiväksi kerrallaan. Kotona ei voinut olla. Oikeasti koti oli pelkkä sopimus. Seinien, katon ja lattian ihmisen yleisestä olemassaolosta erottama tila, joka sai merkityksensä sen sisään rajatuista ihmisistä. Kun joku lähti, sopimus rikkoutui.
– No sittenhän meillä on aikaa pilkkuun asti ja vaikka sen yli, Ohto murahti mielissään. Hän tiiraili taas minua, jykevä pää kallellaan.
– Se perhe, oliko sitä? Ohto palasi jo haudattuun aiheeseen.
– Entä itsellä? minä väistin taas. Ohto alkoi kertoa, halukkaasti ja polveilevasti. Neljä penikkaa, käsitinkö oikein? Lisäksi emo tai äiti, se riippui näkökulmasta. Ehkä Ohto lopultakin oli niitä hurmoksellisia koiraihmisiä, jotka laskivat pennun perheenjäseneksi ja nimittivät pennuiksi myös pesueen ihmislapsia ja vaimoa emoksi. Jokin hänen lämpimässä lähestymistavassaan herätti luottamusta. Teki mieli puhua totta. On perhe, minä lopulta myönsin.
– Millainen? Ohto katsoi kysyvästi. Silmät pippuria, hönkäisin ne henkeen, alkoi yskittää. Takeltelin.
– Sellainen tavallinen, vaimo ja silleen…Hävetti, kuulostin teiniltä, joiden puheita olin kaikki vuodet vaivihkaa salakuunnellut ja sitten kirjoihini matkinut.
– Niin miten silleen? Ohto kohottautui, tuli entistä lähemmäksi, henkäisi jotakin harjaamatonta naamalleni. Hammaskiveä, noihin väleihin mahtui, ja kulmahampaiden tyviin. Vetäydyin taaksepäin, hengitin suun kautta.
– No vaimo ja kaksi lasta, minä sanoin. Sitten pysähdyin, vedin henkeä. – Yksi lapsi.
Silmäni valuivat, tupakansavu leijaili lamppujen alla kuin punaiseksi värjätty aamu-usva. Äkkiä teki mieli, vaikka en ollut polttanut vuosiin.
– Röökiä? Sen täytyi kuulostaa äreältä rääkäisyltä, mutta seuralaiseni ei ollut moksiskaan.
– Ja mitä saisi olla? hän kysyi kuin kioskinmyyjä. Jotakin jossa on nikotiinia, minä sanoin. Ohto notkahti ylös, maleksi baaritiskille kuin lännensankari, ja pian hän tuuppasi eteeni askin ja tikut. Repäisin paketin auki kuin se olisi ollut viimeiseni. Ajatus iski lekalla päähän. Sytytin, vedin syvät henkoset, ei yskittänyt, ei tehnyt pahaa.
– Palaako? minä kysyin.
– Näyttääkö siltä, Ohto vilkaisi ympärilleen ja nauraa mörähti. Vedin henkosia henkeni hädässä ja tumppasin lopulta. Se oli siinä. Äkkiä olin virkeä ja jotenkin valmis. Mihin, en ollut varma, mutta yhtä kaikki valmis.
​
Satu Grönroos

Hattu, jota en tiennyt tarvitsevani
Oli sateinen marraskuun lauantai, kun tulin valituksi perinteikkään kirjailijayhdistyksen johtoon. Kaupunginkirjaston katossa oli valkoinen valo, pöydillä tarjolla tonnikalapizzaa ja taisi olla torttujakin, joulu kun lähestyi. Join teetä. Vaalikamppailua ei ollut eikä vastaehdokkaita. Olin tervetullut joukkoon, ja sitten jatkettiin syyskokouksen paperitöitä.

Vuosi vaihtui uuteen, tuli 2020, ja nyt edustan virallisesti pohjalaisia kirjailijoita. Etupäässä noin sataa yhdistyksen jäsentä mutta myös niitä kymmeniä tai satoja pohjalaisia, jotka eivät ole virallisesti jäseniä ja kokevat silti itsensä kirjailijoiksi.

Komean hatun olen saanut, kun olen Pohjanmaan kirjailijoiden puheenjohtajaksi tullut. Kiitos siitä.
Keskustelu siitä, mikä tekee kirjailijasta kirjailijan, on ollut käynnissä vuosisatojen ajan. Kun itse vuonna 2009 haaveilin kirjailijan ammatista, perustin blogin nimeltä Minusta tulee kirjailija – sellaista uraa kun tavoittelin. Pian sain havaita, millaisella vimmalla nimitystä suojeltiin. Moni ajatteli, ettei kuka tahansa voi kutsua itseään kirjailijaksi, ei edes haaveilla siitä, vaan nimekkeen täytyy olla kynnyksen takana. Tämä keskustelu on jatkunut vuosisatoja ja jatkuu edelleen. Joku pitää kynnyskysymyksenä yhden kokonaisen tekstin julkaisua kovissa tai pehmeissä kansissa, kun taas Suomen Kirjailijaliitto asettaa riman kahteen korkealaatuiseen julkaisuun. Osa puolestaan nostaa esiin taloudelliset kysymykset – kirjailija voisi olla sellainen, joka ansaitsee työstään merkittävän osan elantoaan.

Olen iloinen siitä, että me Pohjanmaan Kirjailijoissa emme pidä jäsenillämme julkaisurimaa. Yhdistyksen perinteisiin kuuluu hieno ajatus, että kirjailijuus voi olla osa ihmisen sielunmaisemaa, vaikka julkaisuja ei vielä olisi tai vaikka niitä ei koskaan tulisikaan. Yhtenäistä kaikille Pohjanmaan Kirjailijoiden jäsenille on rakkaus ja halu kirjoittaa, kokea itsensä kirjailijaksi.

Samanlaisia emme kuitenkaan kaikki ole. PoKi:n jäsenistö on kirjava ja moniääninen, ja meitä yhdistävän kirjoittamistyön kannalta elämme varsin erilaisissa elämäntilanteissa. Se tuo myös puheenjohtajalle sopivia haasteita. Miten parhaiten palvelisin satapäistä jäsenistöä?

Pöytälaatikkokirjoittaja kaipaa tukea kritiikin kestämiseen tai kustantamoihin suuntautuvin yhteydenottoihin. Esikoiskirjailija taas tuskailee toisen kirjan ongelman kanssa, omakustantaja ehkä riittämättömän editoinnin kanssa – ja toisaalta täyskustanteesta julkaisusopimuksen tehnyt esikoiskirjailijan ongelma voi olla päinvastainen, liiankin innokas kustannustoimitus. Piintynyt ammattikirjoittaja puolestaan toivoisi vertaistukea mediassa esiintymiseen tai sopimustekniikkaan. Siinä riittää puheenjohtajalle pohdittavaa, miten huomioisimme jäsenistön erilaiset tarpeet.

Alueellisen kirjallisuusjärjestön toinen tärkeä tehtävä, alueen kirjailijoiden tukemisen lisäksi, on edustaminen ja vaikuttaminen. Meillä on oikeus ja velvollisuus tuoda pohjalaista kirjallisuutta kokonaisuutena näkyvämmäksi niin mediassa, sosiaalisessa mediassa kuin päättäjien silmien alla.

Minusta tulee kirjailija -blogin ajoista on kulunut vuosikymmen. Minä olen nykyisin jo kokenut kirjailija, julkaissut viitisentoista teosta. Kirjailijana olen saavuttanut sen, mistä alun perin haaveilin: pystyn halutessani elämään pelkästään työlläni kirjailijana, kiitos tekijänoikeuskorvausten, lainauskorvausten sekä esiintymispalkkioiden. Minun urallani on sopivien uusien haasteiden aika.

Komea puheenjohtajan hattu sopii tähän paikkaan mitä parhaimmin.

Kirjoittaja on Pohjanmaan kirjailijoiden puheenjohtaja, lasten- ja nuortenkirjailija,
Lasten LukuVarkaus 2018 -voittaja ja Runeberg Junior 2019 -ehdokas.
Henna Helmi Heinonen

Marras- ja joulukuu on ollut minulle aina vuoden vaikeinta aikaa. Tänä syksynä se on korostunut erityisesti siksi, että sijaisuuteni itselleni mieluisassa työssä päättyi syyskuun lopulla. Marraskuussa sain tiedon, että vastaavaan työhön on työpaikka auki toisella paikkakunnalla. Innostuneena laitoin asiasta viestin vanhalle ystävälleni ja sanoin, että ”Huomenna lähtee hakemus”. Hän vastasi, että ”Ei varmaan kannata vielä facessa etukäteen intoilla. Eli jäitä hattuun."

Minä suutahdin. Ilmeisesti tämä vastaus nosti pintaan sen kaiken, mitä olen lapsena ja nuorena saanut kuulla ja miten vielä omaakin 60-luvulla syntynyttä sukupolveani on kasvatettu. Kuulen yhä korvissani äitini ivallisen äänen. ”Ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa.” Tunnen ihollani kyläläisten tuhahtelun ja juoruilun. ”Mitähän sekin luulee olevansa.” Ja kaiken yllä – ”Mitähän ihimisetkin sanoo.”

Tämä on yksi syy, miksi en aina voi olla ylpeä pohjalaisuudestani. Meistä tytöistä yritettiin kasvattaa sellaisia, jotka ovat nöyriä ja hiljaisia, vaatimattomia ja huomiota herättämättömiä. Kaikenlainen ”trossailu” oli pahasta. Eikä tytöt kiroile! Elämän tarkoituksena oli suotavaa päästä naimisiin ja tehdä fyysistä työtä. Onneksi kasvatus epäonnistui eikä minusta tullut emäntää kylän poikamiesisännille. Se on myös heidän onnensa.

Loukkaantumiseen ystävän kommentista liittyy muutakin. Kun katsoo lapsia ja heidän spontaania iloaan ja innostustaan itselleen mieluisista asioista, kukaan ei aseta sitä kyseenalaiseksi. Jos aikuiseksi luokiteltu ihminen iloitsee, innostuu ja haluaa tuoda esiin itselleen tärkeitä asioita, sitä pidetään lapsellisuutena. Miksi meitä ihmisiä yritetään sulloa samaan muottiin, kun kaikki ovat persoonanakin eri kokoisia ja muotoisia.

Itse en hyväksy rasismia, vihapuhetta ja syrjintää, mutta muuten koen, että jokainen voi elää valitsemallaan tavalla, kunhan ei vahingoita muita ihmisiä. Ymmärrys ihmismielen ja elämän moninaisuuteen on kasvanut iän ja elämänkokemuksen myötä. Tässä asiassa on toinenkin puoli. Mitä laajemmin näkee ja ymmärtää, sitä enemmän introverttisyys itsessä valtaa alaa. ”Koskaan et muuttua saa” on kamala toive.

Ei ole olemassa kaavaa siitä, millainen ihmisen täytyy minkäkin ikäisenä olla. Keski-ikä on monelle negatiivinen mielleyhtymä. Itse koen sen enemmänkin vapauttavana. On asioita, joista luopumisen kohdalla tunnen haikeutta ja surullisuutta, kuten terveys ja fyysinen toimintakyky. On kuitenkin huojentavaa luopua monesta sellaisesta asiasta, joka on menettänyt merkityksensä. Pätemisen tarve vähenee ja sisäiset asiat syrjäyttävät ulkoiset vaatimukset ja pakot.

On helpottavaa huomata, että ei sillä ole enää mitään väliä, mitä ihmiset sanoo. Ihmiset sanovat aina, mutta suurin osa ihmisistä keskittyy enemmän omaan elämäänsä kuin toisten ihmisten elämään. Pois lukien kaikesta mielensä pahoittajat ja vastaansanomisen seurakuntiin kuuluvat, joiden agenda on vääntää lusikasta haarukka.

Niinpä minäkin unohdan oman mieleni pahoittumisen ja hyväksyn ystävän pahoittelut reagoimisesta tyyliini tuulettaa. Hyväksyn myös sen, että välini parin ystävän kanssa eivät ole enää entisellään. Suurin syy siihen on erilleen kasvaminen, mikä on luonnollista seurausta siitä, että ihmiset muuttuvat ja heidän maailmankatsomuksensa muuttuvat ja joutuvat törmäyskurssille.

Olen aina kulkenut omia polkujani ja niin teen vastaisuudessakin. Näin joulun alla kartan kaikkia joulupakkoja; kaupallisuutta, lahjojen ostamista, siivouskilpailua, kokkausvarustelua ja joulustressiä. Pakenen harmaata ja vetistä joulua sinne, mistä itseni näköisen joulun voin löytää. Sinne missä on lunta, pakkasta, rauhaa, hiljaisuutta ja kahdenkeskistä olemista rakkaani kanssa.

Toivotan teille kaikille omannäköistänne joulua ja sovinnollisempaa vuotta 2020!

Arja Rahikka

Pohjanmaan alueella kirjallisuutta arvostetaan vaihtelevasti. Erityisesti paikallista kirjallisuutta. Ammatikseen kirjoittavia kirjailijoita meillä on alueella suhteellisen vähän verrattuna pääkaupunkiseudun tai edes Tampereen alueen määriin. Mistä se johtuu? Onko Pohjanmaa jotenkin huonompi paikka olla kirjailija? Eivätkö pohjalaiset kirjoita? Eikö meidän alueella arvosteta kirjallisuutta? Lukeeko kukaan? Ostetaanko kirjoja?

Pohjanmaan kirjailijoiden yli satapäinen jäsenistö on varmasti samaa mieltä kanssani siitä, että kyllä tällä alueella kirjoitetaan. PoKi pyrkii kehittämään toimintaansa siihen suuntaan, joka palvelisi jäseniämme parhaiten. Olemme uudistaneet ulkoasumme, mikä on vaikuttanut siihen, että uusia jäseniä on tullut runsaasti viimeisten vuosien aikana. Olemme teettäneet jäsenkyselyitä ja uudistaneet sääntöjä ja toimintamuotoja. Tapaamisia on kehitetty sen mukaan, mitä jäsenemme ovat toivoneet ja mikä on koettu tarpeelliseksi. Seuraavaksi edessä on iso muutos, kun yhdistyksen puheenjohtaja vaihtuu. Saamme samalla uutta tuulta purjeisiin kohti PoKia, joka voisi olla alueen kirjailijoille paras paikka kuulua.

Pohjanmaan kirjailijat ei ole vain satunnainen kokous siellä täällä, vaan me yritämme tehdä töitä myös sen eteen, että jokainen alueen kirjailija voisi kuulua johonkin ryhmään, löytää tukea ja mahdollisuuksia näkyä, vaikuttaa ja olla osana kehittämässä kirjallisuuden näkyvyyttä ja asemaa alueellaan. Jokainen saa osallistua ja tulla mukaan toimintaan. Mitä enemmän meitä on tekemässä innostuneita ja motivoituneita sekä toimintaan sitoutuneita tyyppejä, sitä parempaa saamme aikaan.

Mikä tekisi PoKista kirjailijalle parhaan paikan kuulua ja olla? Yhteisöllisyys? Varmasti. Tuki ja apu tarvittaessa? Ehdottomasti. Kanava päästä esittäytymään ja esittelemään omia teoksiaan? Perusjuttuja. Vertaistuki silloin, kun kirjoittaminen tökkii tai epävarmuus puskee päälle? Tärkeää. Mahdollisuus julkaista omia tekstejään? En voi kieltää, etteikö se olisi kiva lisä. Koulutukset ja kurssit, jotka räätälöidään toiveiden mukaan? (Erityisesti on toivottu kirjoittamiskursseja.) Erittäin oleellista kirjoittajalle, vai mitä?

Monia näistä asioista meiltä jo löytyy. Silti näitäkin palveluita ja mahdollisuuksia käyttää vain osa jäsenistämme. Mitähän muut haluaisivat? Nykypäivän haasteena on tämä pirstoutunut yhteiskunta, jossa ihmiset elävät niin hektistä elämää, että on lähes mahdotonta kehittää sellaista toimintaa, joka tavoittaisi kaikki. On mahdotonta tietää, lukea ajatuksia, sellaisen jäsenen puolesta, joka ei ole kertonut toiveitaan.


Siksi me yhä uudelleen pyydämme: Kerro meille, mikä tekisi sinulle PoKista kirjailijan parhaan paikan olla?

​
Tiina Lehtineva

Kirjoittaja on Pohjanmaan kirjailijoiden puheenjohtaja, kirjailija, graafikko ja tuleva liikuntaneuvoja, joka
tasapainoilee kiireisen arjen ja itsestään huolehtimisen kanssa.