Joulukalenteri 2016

Joulutarina starttaa taas Pohjanmaan Kirjailijoiden Facebookissa hetkenä millä hyvänsä! Tässäpä vielä alkavan joulukuun iloksi ja ihmetykseksi viime vuoden joulukalenterin luukut kaikki kerralla nautittavaksi. Hyvää ja rauhallista joulunaikaa kaikille! T. Pohjanmaan Kirjailijat ry

Photo by Pietro De Grandi on Unsplash

Kädettömät kokkit joulurauhaa leipomossa

1.12.
Ulkona sateli lumihiutaleita hiljalleen. Kylä uinaili hiljaiseloa. Oli vielä parisen viikkoa jouluaattoon. Talon emäntä Anja oli aloittanut joulupuuhia varhain. Lanttulaatikot olivat pakastimessa tehtyinä. Monta tekemistä oli vielä mielessä.
   Hän istahti hetkeksi huilaamaan ja katseli mietteissään kaunista lumisadetta ulkona. Muisteli mummolan jouluaattoa siellä kaukana Sodankylässä, kuinka siellä joulu tuntui aina oikealta joululta. Sinne nytkin perheen kanssa lähdettäisiin.
   Anja äkkiä muisti joulukortit. Hyvänen aika, nehän pitää kirjoittaa, aina niiden kanssa tuli kiire. Hän kiiruhti laatikolle kortteja etsimään. Puhelin pärähti soimaan.
   – Kukahan siellä? Anja puoliääneen hätäisesti. Äitihän se soitteli Sodankylästä. Anja vastasi, kuunteli totisena pitkään. Miten surullinen ja ikävä asia juuri joulun alla, että käsi poikki ja vielä oikea. Miten nyt pärjäiltäisiin. Olipa järkyttävää kuultavaa. Eipä se pappakaan osaisi siellä joulutöitä tehdä.
 
Elli Halttunen, Ähtäri
 
 
 
2.12.
Puhelun loputtua Anja lysähti tuolille väsyneenä. Huokasi ääneen: – Missä se Mattikin viipyy asiointireissulla, pian lapsetkin tulevat koulusta?
   Ovi kolahti, ja Eetu ja Sanna ryntäsivät sisälle.
   – Äiti, me harjoiteltiin tänään joulunäytelmiä kuusijuhlaan, oli hauskan tuntuista. Opettaja vielä kyseli kaikilta missä vietätte joulua. Minä pontevasti vastasin, että mummolassa pohjoisessa Sodankylässä. Opettaja vähän ihmetteli.
   – Kuunnelkaahan nyt mitä kerron: Justiina-mummo on kompastunut rappusissa ja oikea käsi on ranteesta poikki.
   – Voi hirveää! lapset parkaisivat.
   – Eihän mummo saa mitään tehtyä joulutöitä. Pappa ei ainakaan osaa jouluruokia niin hyviä laittaa, Eetu tuumasi.
   Sannaa melkein itketti: – Voidaanko me nyt mennä sinne ollenkaan? Missä isä on, kerron sille.
   Sanna oli esikoulussa, ja Eetu oli toisella luokalla. Puhelin soi taasen. Anja ryntäsi huolestuneena. Istahti lyyhistyneenä tuolille. Missä tämä sattui, mikä oli tilanne. Tämä päivä oli aivan hirvittävä. Lähdettäisiin heti katsomaan.
   – Lapset nyt äkkiä sairaalaan isää katsomaan, joku on ajanut risteyksessä isän auton eteen ja on sattunut kolari. Ei mitään pahempaa kuulemma, mutta sokkitilassa on tarkkailtavana. Auto on kolaroitunut pahasti. Joku nuori on kortin saanut ja kokeillut liukasta keliä. Molemmat autot kurtussa.
   Lapset olivat vakavan näköisiä.
   Eetu tuumasi: – Kyllä on tyhmä poika, kun ajaa meidän isän auton päälle!
   Sanna vain tuijotti kyyneleisin silmin ja nieli: – Mitenkäs me nyt sinne mummolaan Sodankylään mennään, kun ei ole autoakaan?
   Eetu tuumasi: – Mennään lentokoneella, sillähän sinne pääsee.
   – Rauhoittukaa nyt lapset. Minä soitan taksin meitä hakemaan ja mennään isää katsomaan. Nyt äkkiä vaan vaatteet päälle!
 
Elli Halttunen, Ähtäri
 
 
 
3.12.
– Kyllä kai te nyt sentään huoneen numeron osaatte kertoa! Anja korotti ääntään.
   Lapset pitivät toisiaan kädestä kiinni. Suuri sairaala pelotti kaikkine äänineen ja hajuineen.
   – Kyllä tämä selviää. Rauhallisesti vaan, nainen sanoi tiskin takaa ja puhalsi suuren vaaleanpunaisen purkkapallon pisteeksi sanoilleen. – Jo löytyi. Hän on huoneessa 334, nainen jatkoi paukautettuaan pallonsa.
   Anja kaappasi lapset kainaloonsa ja meni puolijuoksua hissille. Hän mietti kaikkea kamalaa, mitä Matille oli voinut sattua. Kun he pääsivät hissiin ja valitsivat kerroksen, Anja oli jo varma, että Matti oli vähintäänkin koomassa.
   – Voi kulta! Miten sä voit? Me olimme niin huolissamme, kun meille soitettiin ja kerrottiin, että olet ollut kolarissa ja sinulle on tullut sokkitila, Anja selitti mitä nyyhkäyksiltään pystyi. Hän juoksi sängyn luo. Matti oli puoli-istuvassa asennossa ja joi kahvia. Anja halasi miestään niin äkisti, että kahvia läikkyi lakanalle.
   – Äläs nyt. Pieni peltikolari se vain oli. En tiedä kuka on sokkitiloista mennyt puhumaan. Minä olen aivan hyvässä kunnossa. Tämä käsi vaan sai vähän kipeää, Matti sanoi ja näytti kättään, jota koristi valkoinen kipsi.
   Lapset tulivat sängyn toiselle reunalle istumaan. Ryhmähalaus kesti kauan aikaa, kunnes Matti irrotti hellästi vaimonsa kädet.
   – Kahvi kaatuu, Matti hymyili.
   Kun oli tullut selväksi, että mitään hengenhätää ei ollut, Anja rauhoittui. Lasten huomio siirtyi pöydälle, jossa oli suklaata.
   – Ette muuten arvaa kenet näin! Joulupukki kävi ja toi minulle suklaata. Ottakaa siitä vaan, Matti sanoi ja vinkkasi silmäänsä.
   Lapset menivät innokkaasti valitsemaan suklaita.
 
Henry Aho, Teuva
 
 
 
4.12.
– Äiti soitti. Et kyllä ikinä usko, mutta silläkin on nyt käsi paketissa. Oli rappusissa kompuroinut. En tiedä miten meidän joulun nyt käy. Ei isä osaa joulua tehdä, Anja huokaili.
   – Vai on anopillakin käsi mennyt. No, eikö ruokia voi tilata vaikka jostain pitopalvelusta? Ei kai kaiken muutenkaan tarvitse aina olla aivan viimeisen päälle.
   – Vai pitopalvelusta! Kyllähän sinä äidin tiedät. Ei tule kuuloonkaan, että jouluna muiden tekemiä ruokia syötäisiin.
   – Joo, kyllähän minä tiedän, Matti huokaisi.
   Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan viereisessä sängyssä nukkuvan vanhuksen rahiseva hengitys.
   – Potilas Saarinen. Do Dii…Kädessä on pikkuinen pipi.
   Matti ja Anja kääntyivät katsomaan oven suussa seisovaa valkotakkista lääkäriä.
   – Huumoria. Anteeksi. Olen Tampereelta, nuori mies sanoi ja astui hymyillen sängyn luo.
   – Ymmärsin kyllä, Matti sanoi hymyillen.
   Anjalta ei hymyä irronnut.
   – Kaikki näyttää olevan paikoillaan. Nyt sitten vain olette kaikessa rauhassa sen käden kanssa. Kuukauden verran se saa olla kipsissä, lääkäri sanoi, kun katseli röntgenkuvaa kattolamppua vasten.
   – Voinko siis lähteä kotiin?
   – Olkaa nyt vielä aamuun saakka tarkkailtavana. Teille tuli myös aivotärähdys siinä rytäkässä. Varmuus on paras. Mutta minä tästä jatkan kierrosta. Hyvää joulua rouvalle ja lapsille, lääkäri toivotti ja lähti huoneesta.
   Matti huomasi kyyneleen, joka vieri hitaasti Anjan poskelle.
   – Ei mitään hätää. Kuulithan sinä. Huomenna pääsen jo kotiin.
   – Joo. En minä yksin sitä. Äitiä minä murehdin ja meidän joulua.
 
Henry Aho, Teuva
 
 
 
5.12.
Matti puristi vaimonsa kättä ja katsoi lapsia. Etenkin heille joulu olisi tärkeä.
   – Kuulehan. Mitä jos minä lähtisin sinne Sodankylään auttamaan jouluvalmisteluissa. Vaikka minulta tämä käsi onkin nyt paketissa, niin kyllä minä osaan yhdelläkin kädellä töitä tehdä. Sitä paitsi olen oikeakätinen. En minä tätä vasenta kovin paljoa tarvitse, Matti ehdotti.
   – Sinä Sodankylään! En oikein tiedä. Te kun ette ole äidin kanssa varsinaisia sydänystäviä. Tiedäthän sinä, Anja tuumi.
   – Tiedän, mutta ehkä se hiukan lämmittäisi välejämme. Sinä voit tulla sitten lasten kanssa perässä, kun lomat alkavat. Minullahan on nyt vähän niin kuin pakollista lomaa, Matti sanoi ja heilutti kipsiään. – Voit kuvata lasten joulujuhlan kameralla, niin voidaan sitten katsoa se yhdessä, kun tulette, hän jatkoi.
   Anja mietti hetken asiaa. Häntä epäilytti miten Matti ja äiti jaksaisivat toistensa seuraa niin pitkän ajan. Isän kanssa Matti oli aina tullut toimeen, mutta äiti oli eri asia. Kuitenkin, joulu oli tulossa ja se tiesi töitä. Olisi suuri harmi, jos lapset jäisivät ilman kunnon joulua. Anja päätti myöntyä miehensä ehdotukseen.
   – Oletko nyt sitten aivan varma? Mitä jos te alatte riidellä ja tulet kotiin häntä koipien välissä. Sitten me ei voida mennä sinne ollenkaan.
   – Kai me nyt sen verran toimeen tullaan, aikuiset ihmiset, Matti vastasi, mutta äänessä oli hitunen epävarmuutta.
   – Sovitaan sitten niin. Me tästä sitten lähdetään. Tulen hakemaan sinua aamulla. Voin soittaa äidille, kun pääsen kotiin, Anja sanoi.
   – Anna minä soitan. Onhan minulla täällä aikaa. Ja on parempi, että minä ilmoitan asian.
   Anja ja lapset halasivat vuorotellen Mattia ja poistuivat. Kun ovi sulkeutui, huoneeseen laskeutui jälleen hiljaisuus. Matti otti pöydällä olevan lankapuhelimen käteensä. Kännykkä oli mennyt rikki kolarissa. Hän muisti vieläkin anopin numeron ulkoa. Vanhukset eivät olleet kännykköjä hankkineet. Sormet hiukan vapisivat, kun Matti valitsi numeron.
 
 
– Nyt et kuule ukko ikinä arvaa kuka soitti! Justiina huusi olohuoneeseen ja laski luurin alas.
 
Henry Aho, Teuva
 
 
 
6.12.
Vilho katsoi vaimoaan paikallislehden takaa. Silmälasit olivat tippuneet nenälle ja veri kiehui taas. Naapurin Paavali oli kirjoittanut lehteen mielipidekirjoituksia viikosta toiseen ja niiden vilkaisukin sai hermot kiristymään. Paavali ei tiennyt mitään maailman menosta, ei ollut koskaan tiennytkään.
   – No, mitä ny taas? Vilho kysyi.
   – Matti tulee tänne auttamaan pariksi viikoksi jouluvalmisteluissa, kun minulla on käsi paketissa. Muut tulevat sitten perässä.
   – Jassoo, mutta eikö se Matti ole aika kädetön keittiössä?
   Justiina kurtisti kulmiaan. Matti ei todellakaan ollut mikään Masterchef-voittaja.
   – Kirjaimellisesti. Senkin käsi on mennyt, Matti joutui autokolariin. Sillä toimii oikea käsi, minulla vasen käsi. Oikein sydänalasta riipaisee.
   – Mitähän tuostakaan tulee, Vilho tuhahti ja piiloutui takaisin lehden taakse.
 
Enni Yli-Hynnilä, Vaasa
 
 
 
7.12.
Justiina huokaisi ja katsoi ulos ikkunasta. Sodankylässä olisi jouluna kunnolla lunta. Lapset varmasti nauttisivat siitä. Mutta miten kävisi hänen ja Matin? Se oli varmaa, että Vilho ei osallistuisi akkojen töihin, vaikka hänellä oli kaksi kättä tallella. Matti taas oli…no, Matti oli Matti. Hän oli aina nähnyt tyttärensä miehen kömpelönä ja avuttomana, vaikka Matti tulikin hyvin toimeen lastensa kanssa.
   Myös Vilho huokaisi ja mietti hiljaa lehtensä takana. Saisiko hän tänä jouluna ollenkaan jouluruokaa? Entä millaista elämä olisi vävypojan kanssa samassa talossa pari viikkoa? Eihän kaupunkilaispoika osannut edes joulukuusta hakea.
   Kaiken lisäksi joulu repisi taas auki kamalat muistot naapurin Paavalista. Viimeiset 20 vuotta Paavali oli hakenut joulukuusen Vilhon metsän puolelta. Ei mennyt raja siinä, missä Paavali luuli. Ei varmasti, hän oli joka itsenäisyyspäivä näyttänyt Paavalille paperit, mutta varmasti taas tänä vuonna Vilhon metsässä olisi yksi kuusi vähemmän.
   Ovikello soi, ja Justiina ja Vilho katsahtivat toisiinsa. Ei kai se Matti nyt helikopterilla ollut tulossa?
Justiina käveli eteiseen ja avasi oven. Oven takana seisoi luminen Paavali.
   – No, tule nyt sisälle, vaikka Vilho ei siitä tykkääkään. Saisitte unohtaa ne vanhat riitanne, Justiina mutisi matkalla tupaan.
   Vilho laski lehtensä ja katsahti kulmat kurtussa vihamieheensä. Mitä Paavali teki Vilhon ja Justiinan kodissa?
   Paavali seisoi kynnyksellä lakki kourassa. Vilho ei koskaan ollut nähnyt naapuriaan niin surullisena.
   – Tulin juuri lääkäristä. Minulla on astma. En saa hakea tänä vuonna joulukuusta.
 
Enni Yli-Hynnilä, Vaasa
 
 
 
8.12.
– Muovikuusia saa isommista marketeista, sanoivat. Muovikuusi, semmoinen mistään kotoisin ole. Muovijoulu siitä tulee saman tien, jupisi Paavali.
   Vilho rykäisi ja nosti lehden suojaamaan hymyä, joka väkisinkin pyrki kasvoille. Sentään yksi hyvä uutinen tälle päivälle.  Hänen kuusimetsänsä olisi tästedes turvassa Paavalilta.
   Justiina huomasi miehensä hyvän tuulen pilkahduksen ja rohkeni jopa ehdottaa Paavalille kahvikupposta, mutta tämä sanoi jatkavansa matkaa saman tien. Pitää tehdä tuttavuutta lääkärin määräämän astmalääkkeen ja astmapiipun kanssa.
 
 
Kiskot olivat tuoneet Matin jo yli puolimatkan. Junanvaihto Oulussa jännitti kipsikäden vuoksi, mutta kun mukana kulki vain reppu ja vedettävä lentolaukku, siitäkin selvittiin. Anja ja lapset saisivat tuotua loput lahjoista.
   Miten helppoa olikaan vain antaa matkan edetä ja ajatella omiaan. Maisemat muuttuivat sitä lumisemmiksi, mitä pohjoisemmaksi päästiin. Nyt ei enää nähnyt kuin oman heijastuksensa ikkunasta. Rovaniemellä pitäisi kammeta itsensä bussiin, ja siinä kun köröttelisi pari tuntia, oltaisiin iltakahdeksalta Sodankylässä. Appiukko olisi vastassa, ajettavana vielä reilut kuusikymmentä kilometriä pimeää ja lumista taivalta. Pakkastakin varmasti pitkästi toistakymmentä astetta. Toivottavasti Vilho oli raaskinut hankkia kunnon talvirenkaat.
 
Anne Syrjälä, Seinäjoki
 
 
 
9.12.
Mietityttihän se, pari viikkoa appivanhempien luona. Kaksi käsipuolta ja yksi mielensäpahoittaja. Anoppi oli ihan mukava ihminen, mutta armoton hössöttäjä, mitä jouluun ja muihin juhliin tuli. Anja-vaimossa näkyi sama perimä. Olihan se mukavaa, kun oli kystä kyllä, mutta kukaan ei kaipaisi, jos jokunen sortti jäisikin valmistamatta.
   Appi taas oli... Kovasti piti tulkita ja käyttää mielikuvitusta, jos aikoi jotakin lämmintä ja positiivista havaita hänen olemuksessaan ja käytöksessään. Lapset olivat siinä parempia, heistä papan urahtelu oli vain hauskaa. Tultuaan alkaisivat heti kärttää kuusenhakuun. Matin ei tarvitsisi tänä vuonna lähteä mukaan. Se oli iso helpotus, tumput suorina hän oli aina Vilhon perässä kulkenut ja tämä oli lähinnä tuhahdellut hänen avuntarjouksilleen.
   Matti tiesi rajallisuutensa myös keittiöhommissa ja senkin, että anoppi ei antaisi tuumaakaan periksi. Matkalla oli ollut aikaa pohtia tätä yhtälöä ja Matti luulikin jo keksineensä ratkaisun. Sitä varten piti naruttaa vaimoa ja anoppia sekä – suunnitelman haastavin osa – voittaa appi liittolaisekseen. Saattoi onnistuakin.
 
Anne Syrjälä, Seinäjoki
 
 
 
 
10.12.
Matti istahti rennosti apukuskin paikalle, ja appiukon Polo hörähti käyntiin puolen tunnin seisomisen jälkeen. Bussi oli ajoissa, mutta appi hätäistä sorttia. Sen Matti tiesi, kuten monta muuta asiaa vaimonsa Anjan suvusta.
   Anjan nykimisen toivottuun suuntaan Matti aloitti jo Rovaniemellä, soitti sekä kotimaisen Forecan että norjalaisen yr.no:n ennustavan Lappiin voimakasta tuulta kolmen päivän päähän. Niin tasainen kuin vaimo monessa olisi, itseä koskevat säätiedotukset taipuisivat päässä rankoiksi. Voimakas tuuli muovautuisi likimain varoitukseksi vuosisadan kovimmasta myrskystä, johon pihalla liikkujan olisi syytä varautua kypärä päässä ja lisäpainot taskuissa.
   Niinpä Matti aavisteli Anjan pohjustavan myös anoppi Justiinan valmiiksi sopivaan vireeseen. Että vaikka niillä nurkilla tuuli vain vähän tuivertaisi, olisi uskottavaa, että lähitienoilla pauhaisi julmettu puhuri. Mutta appiukko Vilho olisi vaikeampi tapaus. Ehkä.
 
Jussi Matilainen, Nurmo
 
 
 
11.12.
   – Että se on nyt sitten rahasta kiinni, että saadaan joulu pelastetuksi, Matti sanoi autossa.
   – Ikinä meillä ei ole ollut kiinni rahasta! Vilho ärjäisi Matin haluamalla tavalla.
   – Vaikka tonnin maksaisi?
   – Vaikka kaksi. Mutta Justiina ei huoli ostojoulua.
   Matti naurahti, että sittenhän joulu olisi helppo pelastaa. Ei tarvitsisi enää kuin kytkeä Paavali viritykseen.
   Vilhon ilme kummastui ja myrtyi. Hän ei Paavalia jaksaisi. Jo pikkupoikina, kun he yrittivät kaveerata, siitä ei ollut tullut mitään. Joka kerta Paavali kertoi jonkin kuulemansa tai lukemansa höppänäjutun. Siinä Topi ja Tapi menivät possuvarkaisiin. Pimeässä toinen pitäisi sikaa kiinni ja toinen kalauttaisi sitä päähän. Lopulta, kun nuija kolmannen kerran heilahti, Topi vaikersi, että jos Tapi vielä kerrankin löisi, sika pääsisi karkuun…
   Matti sanoi, että juuri tästä moneen kertaan itsekin kuulemastaan hervottomuudesta, hän sai kimmokkeen loistavaan joulunpelastusideaansa.
   – Meillä ei varastettua kinkkua syödä! Vilho karjaisi, mutta malttoi pitää katseen tiessä.
   – Pimeys on avainsana, ei varkaus. Ennustetun myrskyn takia sähkökatkos on uskottava, eikä sitä keksi järjestetyksi. Pimeyden turvin saapuvat pitopalvelun ruuat, joita väitän yhdellä kädellä tekemikseni. Ja jotta Justiinalla riittää muuta murehtimista, sinä juotat Paavalille ilolientä, jotta saatte käsirysyn aikaan. Pääset vähän näyttämään Paavalille! Eikö hienoa?
- Ei käy! Sillä on todettu astma! Vilho murahti.
 
Jussi Matilainen, Nurmo
 
 
 
12.12.
– Mitäs hempsuttia, piipunperääsestäkö sellanen tauti Paavalille? Ihmetteli Matti, ja samalla rapisutti taskussaan Colt-"iskee miehen makuun"-tinapaperia, ja katui jo syvästi, että tuli hermosauhuttelut taas aloitettua. Oli ajatellut, ettei kestäisi Lapin lomasta ilmankaan. Piipustapa juuri oli tainnut Paavali ahdistuksensa saada, mutta astma tulisi vielä olemaan tärkeässä roolissa Matin suunnitelmissa. Sen verran umpikieroksi Matti oli päättänyt ryhtyä joulun pelastamiseksi.
   Da dii da daa da daa, soi Matin päässä, ja kuin lumiukko avaruudessa, ajoi Vilho koslaa yhä kiukkuisammin kurveissa rattia vääntäen. Oli kuin olisi jo nyt tahtonut tiputtaa Matin pois kyydistä. Mutta eihän se appi paha ollut - vähän vain tossu, Justiinansa kaulimen puristuksessa.
   – Matti, minkälaista pitopalvelua sinä oikein ajattelit, alkoi Vilhon nopeasti keskeytetty lause, kun Paavali huitoi kuin huitoikin tienposkessa jo aika tuiturassa. Miten se oli jo ehtinytkin, ihmetteli Vilho. Matti huomasi kuitenkin, että nyt ei ollut Paavalin asiat niinkuin olla piti, vaan mies tarvitsi jeesausta pahan kerran.
   Jarrut pohjaan, ovet auki ja sutsi satsi auttamaan!  Paavali hengitti kuin sika vinkuen ja naama sinisenä kuin Fazerin sinisen hetken suklaapaperi. Mikä lie ollut joulun ihme, maria itse, vai ilmestynyt enkeli, mutta takaa kuului vieno komennus:
   – Kauemmas pojat! Minä olen tohtori Repo, ja hoidan tämän nyt tästä eteenpäin!
 
Kaisu Hildén, Hyllykallio
 
 
 
13.12
Paavali oli käynyt kuin käynytkin kylän ainoassa kuppilassa, jossa hänelle vielä tarjoiltiin. Sisar pulska, nyt niin kasvoiltaan joulunpunainen, oli juossut Paavalin kiinni, kun Paavali oli lähtenyt baarista tukehtumistilassa.
   Matti ja Vilho näkivät parhaaksi luottaa tohtorin sanoihin, ja hellään hoitoon. Niin he jatkoivat matkaa kotiin päin, jossa tiesivät Justiinan jo hermona odottelevan.
   Päästyään perille, oli aika Matinkin jo ilmoittaa Anjalle ja lapsille, miten matka oli mennyt. Matti sanoi muille menevänsä vähän pihan perille soittamaan, kun Justiinan kaffit oli niin hyvät, jotta vatsa mourus. Sitähän Matti ei uskaltanut sanoa, että vähempikin riittäisi sitä kaffijauhetta. Samalla Matti sai tilaisuuden jatkaa suunnitelmaansa.
 
 
Jouluvalmistelut sujuivat jokaisella tahollaan. Autuaan tietämätön oli naisväki, ja Vilhokin oli jo unohtanut maksetun joulun. Matti taas kävi usein Paavalin luona. Kovin uskollisesti Paavalia oli myös hoitamassa lääkäri Repo, Tuisku, tuttavallisemmin. Yöt ja päivät vaihtuivat rauhalliseen tapaan, mutta oliko se tyyntä myrskyn alla. Sen tiesi Matti ja yössä vartioinut tonttupartio, joilla oli metkunsa mielessä. Sillä kuka on sanonut, että tontut etsivät vain kilttejä lapsia…
 
Kaisu Hildén, Hyllykallio
 
 
 
14.12.
Paavali oli jo paremmassa kunnossa. Piiputtelun lopettaminen vain otti koville, hän kun oli aloittanut tupakoinnin heti, kun oli kloppina ensimmäisen tilin saanut. Mutta ei auttanut, lääkärin ukaasi oli ehdoton ja tupakat oli pitänyt panna pois.
   Paavali oli murheissaan myös kuusen takia. Joulun jokavuotinen jännitysmomentti jäisi häneltä ensimmäisen kerran vuosiin kokematta. Kuusi oli jäänyt hakematta vain yhtenä jouluna, kun häneltä oli leikattu umpisuoli. Hän ei voinut sille mitään, että hänestä oli hauska härnätä Vilhoa, joka oli aina ollut totinen ja tosissaan kuin sika rukiissa. Paavalin elämässä ei paljon jännitystä ollut ja nyt tämäkin ilo oli otettu häneltä pois.
   Matilla puolestaan olivat pullat hyvin uunissa. Pitopalvelu oli luvannut tehdä kaikki laatikot ja jouluruuat juuri niin kuin pitikin. Niillä piti kyllä kiirettä, joten ruokien tuominen jäisi aattona aivan viime tinkaan. Navakka tuuli oli nousemassa Pohjois-Atlantilta, niin kuin oli luvattukin. Ei ollut Pekka Pouta mikään turha mies.
 
 
Matti myhäili itsekseen. Hänellä oli jo suunnitelma, miten Paavali saisi jokavuotisen kuusensa ja vieläpä Vilhon metsästä. Kunhan lapset saapuisivat, he lähtisivät yhdessä metsään ja kaataisivat ainakin kaksi kuusta. Vilho ei kehtaisi kieltää lapsenlapsiaan ilahduttamasta vanhaa verivihollistaan. Matti pistäisi vammoihinsa vedoten Vilhon viemään puun hänelle itse, ja se olisi apelle aivan oikein. Mitäs piti joutavaa vihaa naapurinsa kanssa.
   Anja soitti, kun Matti oli jälleen kerran palaamassa Paavalin luota. Matti pisti saman tien kuusisuunnitelmansa alulle. Hän puhui kuulumisten vaihdon jälkeen pelkästään kuusenhakureissusta lasten kanssa. Anjan ei tarvitsisi tietää mitään hänen taka-ajatuksistaan. Anja innostui välittömästi, kun kuuli miehensä olevan jo siinä kunnossa, että tuollainenkin reissu sujuisi. Hyvä ettei itkuun pillahtanut, herkkä kun oli.
 
Anne Hiipakka, Hakojärvi (Alavus)
 
 
 
15.12.
– Joko siellä myrskyää? Anja kysyi.
   – Johan nyt toki. Etkö kuule, miten tuuli hujeltaa? Matti vastasi, vaikka vaivaiskoivut tuskin heiluivat.
    – Missä sinä olet?
   – Kävin Paavalia katsomassa taas. Ukko voi jo aika hyvin. Tämä on mukava kävelylenkki ja tekee minulle hyvää.
   – Mene nyt pian sisälle, siellä voi nousta tuuli pian rajuksi, Anja hätäili.
   Matti oli kaavaillut aivan oikein, myrsky riehui jo Anjan mielikuvituksessa. Häntä nauratti, miten hyvin hän toisen tunsi.
    – Olen kohta kotona. Justiina on varmaan jo keittänyt kahvit, joten minun on siksikin parasta kiirehtiä. Ei tee mieli kuunnella päivän epistolaa myöhästymisestä.
   Hän oli ollut oikeassa, jo eteisessä tuli kahvin tuoksu vastaan. Pullaa oli myös leivottu. Miten olikin onnistunut yhdellä kädellä, mutta Justiina oli sinnikäs ihminen. Paluu oli osunut ajoitukseltaan nappiin ja anoppi oli tyytyväinen.
   – Menetkö huomenna Paavalin luona käymään? Saisit viedä pullapussin hänelle, tämä sanoi.
   Vilho murahti tyytymättömästi. – Ensin se vie minun parhaat kuuseni ja sitten sinä vielä ruokit sitä nisulla.
   – Ole vaiti. Nyt on sentään joulu tulossa, Justiina sanoi napakasti, ja Vilho keskittyi kahvinjuontiin.
   Matti ja Justiina vaihtoivat yhteisymmärrystä osoittavan katseen. Kerrankin he olivat jostain asiasta yhtä mieltä.
   Matti muisti äkkiä, että Paavalin lipaston päällä oli ollut vanha valokuva. Hän oli vilkaissut sitä kerran ohimennen, mutta nyt se palautui hänen mieleensä. Jokin Justiinan ilmeessä oli nyt samoin kuin siinä kuvassa. Eihän se vain ollut esittänyt häntä nuorena? Olisiko noilla kahdella ollut joskus nuorina vispilänkauppaa? Minkä muun takia kuva olisi ollut esillä, ja miksi Vilho olisi muuten niin kauan vihaa pitänyt. Kuuset olivat vain jonkinlainen savuverho. Hänpä katsoisi sitä kuvaa uudestaan huomenna. Ja hän veisi todellakin anopin pullapussin perille.
 
Anne Hiipakka, Hakojärvi (Alavus)
 
 
 
16.12.
Paavali yritti pitää lääkäri Revosta kiinni kaksin käsin, kun Matti ja Matin nisupussi astuivat sisään.
   – Anteeksi, Matti sanoi kiireesti ja alkoi perääntyä, mutta tuvassa meneillään oleva draama ei edes katsonut häneen päin.
   – Älä viitsi Tuisku, sanoi draaman toista pääosaa näyttelevä Paavali. – Ne nyt on vanhoja asioita.
   – Sitä se minäkin, tiuskahti vastanäyttelijä Repo, – Päästäsit jo irti.
   – Ikinä en päästä.
   Lääkäri Repo kävi tummaksi kasvoiltaan. Niissä oli jotakin nisumaista, lääkärin kasvoissa, Matti käsitti vaatenaulakosta, minne oli hätäpäissään peruuttanut piiloon.
   – Antaa olla sitten viiminen kerta, kun soitat kahville, Repo sanoi tukahtuneesti. – Saat vastedes kattaa kupit ittelles ja sille ikiaikaselle valokuvalle, minua ei tartte ootella. Hyvää illanjatkoa. Repo riuhtaisi itsensä vapaaksi ja pyyhälsi porstuaan.
   – Näinkö sinä jätät astmaatikon! huusi Paavali tuvasta perään. – Astmaatikon! Oman onnensa nojaan! Sama jos pelastasit valaan! Ja jättäsit sen sitte kitumaan! Neki kuolee kohta sukupuuttoon, kaikki meren valaat! Se on sitte sinun syytäs!
   Matilla ei ollut tarvetta saada roolia tästä näytelmästä. Hän yritti tekeytyä osaksi naulakossa riippuvaa pilkkihaalaria, mutta lääkärin katse kertoi, että yritys epäonnistui.
   – Päivää, Matti siksi nöyrästi sanoi naulakon uumenista. – Tässä vaan… aikani kuluks… Paavalin haalareissa... Nisua?
   Lääkäri Repo tuijotti häntä niin kuin toisten ihmisten pilkkihaalareiden seassa lymyileviä yksikätisiä nisupussinkantajia tuijotetaan (ei erityisen hyväntahtoisesti) ja paineli ovesta ulos. Kynnyksen yli leyhähti joulukuun pakkanen kuin huurteinen kieli.
 
Elina Polvi, Seinäjoki
 
 
 
17.12.
Matti korjasi itsensä ja nisunsa haalareista ja astui varovasti tupaan. Paavali kyyrötti mäntypöydän ääressä, astmaa sairastava valas. Matti laski nisupussin valas-Paavalin eteen. – Justiina lähetti.
   Paavalilta pääsi mölähdys. Elämässä pahkuroitunut käsi hapuili pussin ja lähetti sen liukuna pöydän toiseen päähän.
   – No, no! Matti huudahti ja kiirehti pelastamaan nisut. – Mikä se nyt on vialla. Sitä tarvitse pullaan purkaa.
   Paavali istua jurotti vaiti pöydän takana. Matti empi hetken, pistäytyi sitten makuuhuoneessa ja palasi takaisin. Hän istahti pöytään Paavalia vastapäätä ja asetti pölyyntyneen mustavalkoisen kuvan tämän eteen. Paavali katsoi kuvaa pitkään, nosti sen ilmaan, pyyhki hitaasti pölyn lasista.
   – Eiköhän se lääkäri Repo ole ihan oikeassa, Matti sanoi. – Nämä on vanhoja asioita, Justiina on ollu jonku toisen kanssa naimisissa kohta viiskymmentä vuotta. Eikö olis parempi päästää irti.
   Paavali nosti katseensa eikä laskenut sitä pitkään aikaan. Meni totta puhuen niin pitkä aika, että Matti vaivautui ja alkoi jyrsiä päällimmäistä pussista kopeloimaansa nisua, kranssin muotoon palmikoitua. Raesokeria ropisi pöydälle niin kuin pienen eläimen hampaita.
   – Ai sitäkö se tarkotti, Paavali vihdoin hämmästyneeseen sävyyn sanoi. – Luulin että se käski minun laskee irti siitä.
   – Niin mistä?
   – No siitä ittestään.
   – Siitä – siitä itestään? Matti toisti. Taas vaivaannutti niin, että piti mupeltaa toinenkin pulla kurkusta alas.
   – Niin. Kun minä pidin siitä kiinni. Oikeen lujasti koitin pitää käsivarresta, ettei olis minua jättäny. Ja se käski laskee irti. Minä uhoamaan että irti en päästä. Mutta sekö tarkottiki tätä valokuvaa.
   Matti oli niin huojentunut, että silkasta helpotuksesta ahmi vielä kolmannenkin pullan, vanhan kunnon nisu-ukon silmineen nappeineen kaikkineen. – Niin, hän vastasi viimeisenkin raajan nieltyään. – Tätä kuvaa se minustaki tarkotti. Saako olla nisua?
   Paavali oli käynyt niin hyväntuuliseksi, että tarjosi Matillekin. Matti otti. Paavalille jäi yksi.
 
Elina Polvi, Seinäjoki
 
 
 
18.12.
Pullapussi lojui pöydällä, Matin tekisi mieli puhaltaa ja poksauttaa. Hänen osaltaan peli joulun Shakkipöydällä näytti helpottuvan, mutta uusi tilanne oli monelta osin haastava. Ehkä olisi keskusteltaessa puhuttava etunimien sijasta appiukosta ja anopista, se lieventäisi Paavalin suhdetta Vilhoon.
   – Se on vanha mies jo tuo appiukko. Hiljainen ja vähäpuheinen ollut aina, lapseni
osaavat sulattaa hänen sisällänsä olevan roudan. Kun tuntee tyttären, tuntee myös hänen äitinsä, näin se on elämän latua hiihdettävä.
   Keskustelu oli kankeata, miesten aivoissa rakentui nyt voimakkaina jouluaaton askelkuviot.
 
Eero Peltoniemi, Kauhava
 
 
 
19.12.
– On se hyvä nainen tuo tohtori, mutta suoraan kessupiipusta astmapiippuun. Olen kuullut, että muitakin lääkitysmuotoja käytetään ja niillä elämää helpotetaan.
   Paavalin mieli etsi yhä syyllistä yllättävään astmansa puhkeamiseen.
   Oli tämä joulujen joulu, ei osannut odottaa, anopin käsi paketissa ja Matinkin. Pani ajattelemaan. Ikä pehmensi luita, loivensi ehkä mielen jyrkkiä nousujakin, sano ja tiedä. Mattikin tässä vanheni, joskus mieli kiirehti jo eläkettä nauttimaan. Monesta se oli elämän latupohja rakentunut ja hiihdettävä oli tämänkin talven ladut.
   – Oletko keskustellut tohtorin kanssa, astmasi laadusta, että kokonaistilanne kaikkine kuvioineen vaikuttaa…?
   – Älä kuule ala filosofiksi, on tässä elämää nähty!
   – Nähty on, monenmoiset talvet ja joulut. Lähdenkin katsomaan, voinko jotenkin helpottaa anopin askareita, se kun hössöttää ja huolehtii…
 
Eero Peltoniemi Kauhava
 
 
 
20.12.
Joulunaika oli tarjonnut mielenkiintoisia käänteitä ja tilanteita joita ei olisi uskonut tapahtuvan, kun reissu Sodankylään alkoi. Matilla välähti mielessä jopa kirjan kirjoittaminen kaikesta tapahtuneesta ja sen tarinan tulisi kruunaamaan joulukuusen hakeminen, joko appiukon metsästä tai sitten perinteitä vaalien jostain naapurin metsästä. Matti valitsi jälkimmäisen.
   Hän muisti, kuinka oli joskus nuorempana käynyt oman isänsä kanssa hakemassa joulukuusen naapurin metsästä. Metsä oli suhteellisen vilkkaasti liikennöidyn tien varrella ja aina, kun tuli sopiva hetki, Matti oli isän kanssa hakannut kirveellä kuusta, joka sattui olemaan heti tienvieressä, ojan takana.
   – Joku tulee, oli Matin isä huutanut möreästi.
   – Mitä helv..., oli nuoren Matti-pojan suusta päässyt. Matti oli juuri huutohetkellä kohottamassa kirvestä iskuun, mutta tulijan saapuessa lähemmäksi oli viskannut kirveen komeassa takakaaressa jonnekin syvälle lumihankeen.
   Tulija oli ollut naapuri, joka imetteli lumihangessa seisojia: – Mitä pojat siellä?
   – Kunhan kattellaan, oli isä sanonut.
   – Ai jaa, mitä kattelette?
   – Kunhan vaan, Matti toisteli.
   – Ette suinkaan joulukuusta?
   Matti ja isä pudistelivat lähes yhtä aikaa päätään.
   – Meinaan se on hyvä juttu se, siinähän olisi komea kuusi.
   – Ai missä?
   – Takanasi, oli tulija osoittanut.
   Matti ja isä ei vilkaisseetkaan taakseen vaan yrittivät näyttää mahdollisimman normaaleilta.
   – Tulkaahan nyt pois sieltä hangesta.
   – Kyllä, kyllä, oli isä sanonut.
   Tulija viittosi ankarasti Mattia ja isää pois lumihangesta, kunnes möläytti lujalla äänellä: – Tulkaa ny perkule, toi kuusi kaatuu teidän päälle.
   Matti vilkaisi taakseen ja näki, kuinka kirvellä hakattu kuusi kenotti uhkaavasti heitä kohti. Matti ehti työntämään isän sivulle ja samassa kuusi rysähti maahan.
   – Jo oli heikko runko, tulija naurahti ja pyyhki viiksiään.
   Isä katsoi Mattia, joka nousi kuusen oksien alta pois ja katsoi, kuinka naapurin ukko poistui paikalta hieman nauruaan pidellen.
 
Juha Mäntylä, Lapua
 
 
 
21.12.
Matti istahti tuvan penkille ja katsoi hetken aikaa anopin puuhastelua.
   – Voinko jotenkin auttaa?
   – Kyllä minä pärjään tai oikeastaan voithan sinä.
   – Kerro vain niin yritän, Matti sanoi ja nousi ylös.
   – Radiosta kun ei tule mitään jouluista niin soitatko sinä vielä trumpettia?
   – Soitanhan minä, Matti totesi. Hän oli varmuuden vuoksi pakannut mukaan soittimensa ihan siltä varalta, jos aika anoppilassa kävisi pitkäksi.
   – Haenko?
   – Ai minkä? anoppi kysyi.
   – No sen trumpetin?
   Anoppi viisoi kädellään, että hae hae, äläkä kysele turhia.
   Matti otti laukustaan trumpetin ja tuli takaisin anopin luokse.
   – Mitä anoppi haluaa kuulla?
   – Soita jotain kaunista.
   – Kaunista?
   Anoppi nyökkäsi.
   – Minä soitan sinulle Louis Armstrongia.
   – Ihanaa, anoppi sanoi lähes teinitytön kiljaisulla.
   Matti soitti hänelle muutaman kappaleen.
 
Juha Mäntylä, Lapua
 
 
 
22.12.
Kolmannessa kappaleessa, Matin hurmoshenkisen improvisoinnin ollessa villeimmillään, astui Vilho tupaan.
   Avain klapsahti lukossa.
 
Aatonaatonilta oli pimentynyt ja appi lähtenyt linja-autoasemalle Anjaa ja lapsia vastaan. Heti, kun Polon perävalot olivat hävinneet pihasta, oli anoppi alkanut täristä joulupipareista ja Paavalista.  Oli sanonut ottavansa vain päällimmäiset piparit, vaikka kyllähän Matti oli nähnyt, miten valikoiden anoppi oli parhaat sokeriherkut joulupussiin laittanut. Lopuksi oli vielä punaisella silkkinauhalla pussinsuun sulkenut. Matti vilkaisi kelloa. Anopin lähdöstä oli kulunut jo puoli tuntia.
   Homma ei nyt oikein edennyt, Matti tuskaili maatessaan tuvan penkkisängyllä. Ei sillä, että hän olisi enää halunnut trumpetilla tunnelmoida. Ehkä appi oli ollut oikeassa, parempi oli torven olla eteisen komerossa lukkojen takana. Olihan taas todistettu, että taiteen arvostus asui muualla kuin Sodankylän peräkylillä.
   Matti katseli tuvan kattolaudoitusta ja huokaisi. Miten toissapäiväinen kylmä puhuri olikaan voinut tyyntyä niin äkkiä? Sähkökatkoksen tuomasta turvasta joulun suhteen olisi luovuttava. Toisaalta, ruokapuoli oli kunnossa. Ja jos kukaan muu ei pitopalvelun ruokia söisi, niin jäisipä hänelle itselleen enemmän.
   Kuusen kanssa oli vähän niin ja näin. Ja Paavaliakin pitäisi rohkaista. Ehkä hänen oli vielä kerran tehtävä iltalenkki Paavalin luokse. Valokuvasta välittyvälle ilolle ja onnelle ei saanut enää ihminen itse olla esteenä. Matti pureskeli alahuultaan. Suunnitelman loppusilaus haki vielä muotoaan. Rohkeutta se vain vaatii, Matti tuumaili, rohkeutta…
 
Sanna-Leena Knuuttila, Laihia
 
 
 
23.12.
Aattoaamu valkeni lumisateisena. Lapset hihkuivat ja kiljuivat jännityksestä. Joulupuuro mantelilla oli nostettu pöytään ja Joulupukin kuumalinja toivotteli jouluisia terveisiä koko porukalle.
   Matti nosteli luumukiisseliä puuron päälle ja haki rohkeutta. Hän vilkaisi vaimoaan, joka hymyili suloisesti lämpimien joulutorttujen nostattaman tuoksun takana. Anja hipaisi pöydän alla Matin nilkkaa. Matti hymyili vaimolleen. Jos en nyt kuitenkaan vielä tässä kohtaa…, Matti empi mielessään ja katsahti pöydän päässä istuvaa appeaan. On niin tunnelmallista ja rauhaisaa…
   – Niin, että haetaanpa kuusi puuron jälkeen, Matilta lipsahti. Miten se nyt noin pääsi? hän säikähti itsekin ja näki sivusilmällään apen pysähtyneen ilmeen.
   – Manteli, appi huudahti ja sylki onnensattumoisen käteensä.
   – Pappa, pappa, sinä saat toivoa, lapset innostuivat.
   – Laita silmät kiinni, Sanna kehoitti.
   Appi teki työtä käskettyä.
   – Mitä sinä toivoit? Eetu kysyi malttamattomana.
   – Eihän sitä toivetta ääneen sanota. Ei se muuten toteudu, appi sanoi viekkaasti ja iski silmää.
   Matti lusikoi nopeasti puuron ja nousi pöydästä. Näin lempeä tunnelma täytyi käyttää joutuisasti hyväksi.
   – Lapset, lapset kuusen hakuun, Matti huuteli iloisesti ja oli jo naulakolla.
   – Kuusta ei haeta! Appi seisoi Matin takana. Miten se niin nopeasti tuohon ehtikin, Matti hämmästeli.
   – Pitäähän sitä lapsille kuusi olla.
   – Ei haeta!
   – Mennään kävellen. Ei tarvitse Poloa käynnistää. Säästetään bensat joulukirkkoreissulle.
   – Menikö se kuulokin siinä kolarissa? Vai tuo torven pärinäkö sen on vienyt? Appi pihisi.
   – Jos otan kostoksi naapurin metsästä. Säästyy perintömetsät…
   – Isä, haetaanko kuusi? Lapsetkin tulivat naulakolle ja alkoivat pukea ulkovaatteitaan.
   – Nyt ei haetakaan kuusta, appi sanoi, muuttaen äänensä lapsi-imeläksi. – Saatte mennä isän kanssa lämmittämään joulusaunaa.
   Matti veti vahingossa anopin talvimyssyn päähänsä. Että mitä? Saiko HÄN mennä lämmittämään joulusaunaa? Ihan itse valikoida koivuhalot ja latoa ne haluamallaan tavalla kiukaanpesään? Nyt oli totisesti appi mennyt lopullisesti sekaisin. Saihan toki joulusaunastakin juhlaan sopivan tunnelman, mutta olisi se kuusi siltikin ollut kruunu.
 
Sanna-Leena Knuuttila, Laihia
 
 
 
24.12.
Aattoiltaan mennessä lumisade oli laantunut. Jäälyhdyt valaisivat Justiinan ja Vilhon pihaa. Revontulet tanssittivat värejään pohjoisella taivaalla. Pihasaunan piipusta kiemurteli valkea savujuova tummaa taivasta vasten. Vielä viimeiset löylyt ja koko porukka olisi valmiina kinkun ääreen.
   Matti asteli Anjan kanssa saunalta tuvalle päin. Lapset olivat jo juosseet joulupukkia odottamaan.
   – Ihana joulu, Anja huokaisi ja katseli tähtitaivaalle.
   – Nii-in, Matti huokaisi hänkin, mutta aavistuksen epävarmana. – Ei ole kuusta.
   – Mitä siitä kuusesta. Onhan nyt ollut vähän erilainen joulu muutenkin.
   – Ja erikoinen, Matti sanoi ja rapisteli muoviin käärittyä kipsiään. – Niin tarkoitan, kun en kunnolla saanut saunoakaan.
   Anja taputti Mattia selkään lohdutukseksi ja yhdessä he astuivat tupaan.
   –Yllätys, yllätys! Lapset huusivat.
   Anja ja Matti pysähtyivät ovelle. Lämmin ilmavirta sai Matin silmälasit huurtumaan niin, ettei hän erottanut tuvasta kuin kinkun tuoksun. Matti nappasi lasit päästään, mutta ei nähnyt yhtään pidemmälle.
   – Mikä siellä on? Matti tuskaili. – En minä näe.
   – Meillä on joulukuusi! Lapset iloitsivat.
   – Joulukuusi, Matti sanoi ja katsoi Anjaa ihmeissään.
   – Minähän sanoin, että ihana joulu, Anja nauroi.
   Matti pyyhkäisi silmälaseistaan loputkin huurteet pois ja astui olohuoneeseen. Siinä se oli. Appi. Ja apen takana kuusi. Muovijoulukuusi.
   – Minä olen edistyksen mies, appi myhäili. – Se on nyt modernia tämä tällainen. Osuuskaupassa niin tätä kehuivat.
   – Sinä se osaat yllättää. Joka kerta, Matti sanoi hämmästyneenä.
   Tuvan oveen koputettiin.
   – Päivää taloon ja hyvää joulua, kuului naisen ääni ovelta. – Täällä olisi nämä pitopalvelun jouluherkut.
   Matti jähmettyi olohuoneessa. Jos nyt oli muovikuusi saatu puhuttu anopin ja apen ostoskärryyn, olisi pitopalvelun jouluruokien asettelu appivanhempien joulupöytään astetta haastavampi juttu.
   – Sisään vaan, anoppi sanoi iloisena.
   – Niin tuota, minä nämä tilasin ja toki kaiken maksan, Matti riensi saunatakin helmat lepattaen tuvan puolelle hätiin. – Että jos ainoastaan tänä jouluna syödään toisten tekemiä. Että ensi joulunahan se on jo anopinkin käsi siinä kunnossa, että onnistuu…
   – Mitä sinä sekoilet? Justiina ihmetteli. – Minä nämä tilasin. En ole kuin kinkun paistanut. Etkö tuota ole huomannut?
   – En, Matti sanoi yllättyneenä.
   – Minä olenkin edistyksen emäntä, Justiina myhäili.
 
 
Matti katseli hämillään joulupöytää. Kaksin aina kaunihimpi, hän ajatteli. Siinä ne olivat sievästi aseteltuna, kahdet porkkana- ja lanttulaatikot, kahdet rosollit ja kahdet suolakalat.
   – Kyllä nyt on syömistä, Matti sanoi hiljaa.
   – Sitä saa mitä tilaa, Vilho tokaisi ja leikkasi, siitä toisesta kinkusta paksun viipaleen.
   – Olisitte voineet äidin kanssa keskustelleet, Anja sanoi huvittuneena.
   – Ei yllätyksistä keskustella, Matti kuiskasi.
   – Kyllä sinä, Matti olet hyvä vävy. Näin lämmöllä minua ajattelit, Justiina hymyili. – Hyvin me yhteen sovimme. Meillähän käyvät nämä ajatuksetkin niin yksiin.
   Matti hymyili väkinäisesti.
   – Jaa-a, se tietää vaan vähän enemmän närästyslääkkeitä tälle joulua, Matti sanoi lopulta ja lohkaisi molemmista lanttulaatikoista kunnon lusikalliset.
   Ovelta kuului arka koputus.
   – Kukas siellä…, Vilho hätkähti.
   Justiina nousi pöydästä ja meni ovelle. Paavali astui sisään.
   – Hyvää joulua! Paavali sanoi.
   Matti katsahti Vilhoa. Vilhon posket punottivat.
   – Paavali tulee meille jouluaterialle, Justiina sanoi ja ohjasi Paavalin pöytään.
   Vilho nappasi kotikaljakannun ja kaatoi lasinsa täyteen.
   Paavali istui Justiinan viereen. Vilho leikkasi kinkunsiivua niin, että veitsen terä raapi posliinin pintaa.
   – Minä kutsuin Paavalin meille, sillä hän…, Justiina aloitti, mutta tarvitsi sitten itsekin kotikaljaa. – Sillä Paavali on…
   – Mikä? Vilho hermostui ja nousi seisomaan.
   – Paavali on minun veljeni, Justiina sanoi.
   Vilho istui hitaasti tuolilleen.
   – Hienoa Paavali, että tulit, Matti sanoi iloisesti.
   – Onko minulla eno? Anja ihmetteli.
   – On, sanoi Paavali ja hymyili Anjalle. – Ja on sinulla serkkukin.
   – Onko? Anja kysyi yhä hämmentyneenä.
   – Tohtori Repo, Tuisku. Hän on minun kadonnut tyttäreni, Paavali sanoi.
   – Ettekö katsoneet? Justiina kysyi. – Viime kaudellahan Paavali etsi kadonnutta tytärtään siinä Kadonneen jäljillä -ohjelmassa. Televisiossa. Lähtivät ihan Ruotsiin saakka, mutta tytär löytyikin lopulta tuolta kirkonkylän terveyskeskuksesta.
   – Äiti, kiitos kun kerroit Paavalista. Ja Tuiskusta, Anja sanoi liikuttuneena.
   – Minä olin jo kahdenkymmenen, kun sain kuulla, että minulla ja Paavalilla on yhteinen isä, Justiina kertoi. – Äidilleni se oli kauhea häpeä, mutta minulle ja Paavalille se ei ole sitä koskaan ollut.
   – No niin, tässähän ratkesi samalla vuosien vihanpidot ja kaikki. Vai mitä Vilho? Matti sanoi ja latoi rosollia kukkurallisen lautaselleen.
   – Niin tuota, kyllähän sinä olet niissä mielipidekirjoituksissa asiaakin kirjoittanut, että en minä sillä. Ja tuota, metsässä siellä niitä puita riittää, että mitäs niistä KAHDESTAKYMMENESTÄ kuusesta, jotka olet MINUN metsästäni kaatanut ja LUVATTA vienyt ja jotka nyt jo kasvaisivat…, Vilho alkoi hiiltyä.
   – Hyvää joulua koko perheelle! Justiina sanoi lämpimästi Vilhon hiljentäen.
   – Hyvää joulua meille kaikille!
   Ovelta kuului jälleen koputus.
   – Onko sinulla lisääkin sukulaisia? Vilho kysyi tympääntyneenä.
   Ovi avautui.
   – Joulupukki! Sanna ja Eetu huudahtivat.
   – Onkohan täällä kilttejä lapsia?
   – On, on, lapset huusivat yhdestä suusta.
   – No, sittenhän pukki on tullut oikeaan paikkaan.
   Ja niin jouluaaton hämyssä, runsaiden tarjoilujen äärellä, koko suvun kesken jaettiin joulun rakkaimmat lahjat. Joulupukki istui kiireettä tuvan keinutuolissa ja nautti vielä lopuksi Justiinan keittämät joulukahvit. Olihan joulurauha laskeutunut terveyskeskuksenkin mäelle.
 
Sanna-Leena Knuuttila, Laihia


Pohjanmaan Kirjailijat ry
Jouluinen jatkokertomus 2016
Toim. Tiina Lehtineva