Karhun syleily

Baaritiskin ja pöytien yllä roikkuivat punaiset lamput, punainen väri janotti ihmisiä, minäkin olin vain ihminen, kalja kimmelsi kultaisena lasissa. Ajattelin sinua. Sinä olit harvinaisen onnistunut, sinussa tiivistyivät ihmislajin erinomaiset puolet. Kun sinä lähdit, suru satoi päälleni ja tiivistyi sumeaksi kalvoksi silmiini. Lukemattomat sanomalehdet tukkivat postilaatikon, maito happani tiskipöydällä, puuro kuivahti kattilassa, kukat maljakoissa. Kukkia oli liikaa. Niin oli tapana. Sellaista määrää ei kukaan kestä. Mutta ei niitä voinut poiskaan heittää. Viikon kuluttua talossa alkoi leijua mudan lemu. Maljakoissa vesi sameni ja alkoi haista. Kasvien vedenalaiset osat peittyivät tummanvihreään limaan. Lopulta vesi haihtui. Maljakoissa törrötti ruskeita keppejä. Kun niihin koski, ne hapertuivat sormissa. Samalla tavalla hapertui ihmisen sydän, jätti rintakehään onton kolon. Kun sinä olit pieni, sinä ensin sulatit sydämeni niin että luulin kuolevani, sitten sinä vahvistit sen niin, että se kesti mitä tahansa. Mutta ei tätä.
Yksinäiseen pöytääni ilmestyi äkkiä muukalainen. Olento oli jotakin ihmisen ja eläimen väliltä. Sen silmät pälyilivät, aivan kuin se ei olisi tottunut olemaan ihmisten ilmoilla. Mikä erikoista, sillä oli silmälasit.
– Sopiiko? muukalainen hönkäisi ja istui alas. Laski lasin pöydälle. Äänestä kuulin, että mies oli, ukonrähjä.
– Johan se sopi, minä vastasin. Ihmisten kysymykset olivat enimmäkseen yhdentekeviä. Hörppäsin lasista, mies naukkasi omasta pikku lasistaan, siinä oli keltaista nestettä, ehkä lakkalikööriä. Naisten juomaa. Se oli varoitusmerkki. Luvassa oli tunteita. Oli parasta häipyä. Mutta jäin, aivan kuin ukko olisi lumonnut minut pelkällä läsnäolollaan.
– Mitä mies nykyisin? ukko kysyi äkkiä kuin vanhalta tutulta. Aivan kuin meillä olisi yhteinen historia. Aivan kuin meillä olisi jotain yhteistä. Vilkaisin miestä. Ehkä meillä olikin. Ehkä hänkin oli puoliboheemi taiteilija, joka kuvitteli että elämässä oli jotakin erityistä, joka erityisten ihmisten eli taiteilijoiden piti ilmaista erityisellä tavalla, tuoda julki niille toisille, vähemmän erityisille, tavallisille. Jos ne vain olisivat ymmärtäneet, että me vedätimme heitä. Että elämässä ei ollut mitään erityistä. Ei mitään sanoitettavaa.
– En mitään, minä tokaisin. Ja silti päässäni pulpahti, kerran ja sitten toisen. Äkkiä pelkäsin, että kohta kuplisi kunnolla. Jollen pian poistuisi muukalaisen vaikutuspiiristä, mieleni tulppa aukeaisi ja päässäni muhiva visva leviäisi tähän pöytään, sottaisi muukalaisen housut ja kengät, valuisi baarissa iltaa viettävien kauppamatkustajien ja liikemiesten lankatuille kengille.
– Että sitä istuskellaan ja ihmetellään, ukko jatkoi. – Onhan tässä ihmettä, talven jälkeen.
Vilkaisin muukalaista. Missä loukossa se oli talvensa viettänyt, linnassa tietysti. Kohta se suoltaisi ilmoille surkean elämäntarinansa sukkahousuryöstöineen ja nakkikioskitappoineen. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Jos jäisin kuuntelemaan, se olisi osallistumista. Sitten hän vaatisi minulta empatiaa. Millä voimilla sitä tarjoaisin, mietin väsyneenä. Valutin tuopin kurkkuuni ja nousin.
– Pentua tulin tapaamaan. Sellaista naaraspuolista. Tytärtä, muukalainen tokaisi, ei katsonut kohti, puhui pöydälle.
Tytär. Se tuli kankeasti, aivan kuin se ei olisi kuulunut hänen normaaliin sanavarastoonsa. Se oli pieni, viaton sana, mutta oli kuin sisälläni olisi ratkennut jotakin. Kai minä huusin, sillä äkkiä kauppamatkustajien puheensorina taukosi ja kaikki tuijottivat meitä. Otin pöydänreunasta tukea, jalat menivät alta. Miten yksi sana voi tehdä miehestä hyytelöä?
– Kuka sinä oikein olet? minä kysyin.
– No Ohtohan minä, mies sanoi ja ojensi kätensä. Kämmen oli iso ja karvainen, ote lämmin ja tukeva. Milloin viimeksi olin tuntenut ihmisen lämmön.
– Valo, minä tokaisin takaisin. Osasin vielä esitellä itseni. Muukalainen, tai siis Ohto, hän silmäili pöydän yläpuolella roikkuvaa lamppua. Lampun kupu heijastui miniatyyrinä silmälasien linsseistä.
– Onko lampussa jotakin vikaa? Ohto kysyi.
– Ei kun minä olen Valo. Se on minun nimeni. Vanhemmat olivat uskovaisia. Minusta piti tulla jotakin, maailman valo. Uskovaiset osaavat olla suureellisia.
– Hieno nimi, Ohto kannusti. – Mitäs Valo puuhailee?
Hän sai sen kuulostamaan siltä kuin olisin ollut viisivuotias.
– Ai niin kuin työkseni? minä kysyin takaisin. – No kirjoitan.
– Ai hitsi, Ohto puuskahti. – Miten sattuikin. Itsekin juuri kirjoitin, päivä pari sitten, pienen viestin, pitkästä aikaa, ei ole aikoihin ollut kynä kädessä, vähän tumpeloa se oli, ruosteessa, mutta kyllä siitä järjellinen tuli. Viestistä. Lyhyt kyllä. Mutta ajoi asiansa. Mutta että kirja, niitä sinä kai kirjoitat, minun kynästäni, ei ikinä.
Äkkiä rentouduin, tarkastelin Ohtoa uudessa valossa. Hänessä oli jotakin tuoretta ja luonnollista. Hän oli pitkästä aikaa ensimmäinen tapaamani henkilö, joka ei kiiruhtanut kertomaan että oli itsekin kirjoitellut, sellaista pientä tekstiä, ihan vain pöytälaatikkoon. Ensimmäinen, joka ei väittänyt, että hän oli kokenut jotakin niin ainutlaatuista, että kyllä siitä kirja pitäisi kirjoittaa. Ensimmäinen, joka ei pyytänyt minua, ammattilainen kun olin, ihan vain vilkaisemaan, olisiko siitä julkaistavaksi. Ihmiset kuvittelivat että heidän elämänsä oli ainutlaatuista. Ainutlaatuista oli ainoastaan syntymä. Mutta siitä oli vaikea kertoa, yhtä vaikea kuin kuolemasta…sana halkaisi minut kahtia ylhäältä alas. Nousin terävästi, iskin pääni lamppuun, sen valo oli intiimiä, mutta samalla kovaa.
– Otatko samanlaisen? Minä tarjoan, kuulin sitten sanovani.
– Mikä ettei, näin paaston jälkeen, Ohto sanoi. – Mutta jos vaihteeksi mesimarjaa.
– Paaston? minulta pääsi. Mies paastosi. Varmasti myös joogasi. Ehkä kiipeili vuorilla. Hippelehti villasukat jalassa kommuunissa. Mutta sain pidettyä suuni.
Ohto nyökkäsi. – Jokatalvinen juttu. Puhdistaa kummasti. Ja sen jälkeen on karhunnälkä. Ohto remahti kumeaan nauruun.
– Niin että pentua tapaamassa? minä palasin asiaan hetkeä myöhemmin. – Minkä on rotuinen? Äkkiä olin ylpeä itsestäni. Osasin yhä keskustella asiallisesti. Olo tuntui melkein normaalilta. Oli kuin jonkin niin neutraali kuin koiran rodun pohtiminen olisi vapauttanut ihmisen hetkeksi surun ikeestä.
Ohto hörähti, lyödä läiskäytti kämmenet reisiin. – No varsinainen sananiekka tosiaan, hän mölähti. Sitten hän vakavoitui. – Sopii sitä pohtia, rotua. Totta kai sitä toivoo, että samaa rotua. Ei ainakaan sekarotuinen. Mutta ei liian samanlainen. Että ei tunge reviirille, toisten tonteille.
Nyökkäsin, ymmärsin Ohtoa hyvin. Vaikka olin avarakatseinen, minusta oli inhottavaa nähdä miten ihmiset ulostuttivat koiriaan toisten pihoilla. – Jaa että samanlainen, jatkoin kohteliaasti, yritin pitää kiinni Ohton auki kerimästä punaisesta langasta.
Hän näytti hämmästyneeltä. – Samanlainen, minuun verrattuna. En minä niistä edellisistä. Tai siis tiedossa on. Mutta kun on tapana, että ei jäädä pesille norkumaan vaan lähdetään hölkylle, kohti uusia haasteita, Ohto selosti. Sitten hän mietti hetken ja jatkoi. – Mutta ei kai sukupuolta voi roduksi mainita. Ne kolme ovat poikia. Tämä on tyttö. Ensimmäinen naaraspuolinen, jälkeläinen, ikään kuin.
Nojauduin taaksepäin tuolissa. Jokin mätti. Ohto puhui kryptisesti. Mikä hän oli miehiään, silmänkääntäjä. Joskus entisessä elämässä olisin innostunut. Päässä olisi alkanut kihelmöidä, käsi olisi kaivanut kynää taskunpohjalta ja rustannut muistiinpanot ruokalistan taakse. Joskus ennen tämä olisi ollut helvetin hyvä tarina. Nyt en osannut kuin tuijottaa miehen jykevää muotoa, tylppää ja suorakulmaista nenää.
– Vaikka sen sanon, että jos minä olisin tyttären halunnut, olisin minä sellaisen tehnyt, Ohto murahti ja näytti kohtaloonsa tyytymättömältä. – Tämä tuli vähän puskista.
Päässäni alkoi humista, pöytä keinahti, huone pyöri. Kai minä taas huusin, baari hiljeni. Äkkiä pöydän viereen pelmahti tarjoilija.
– Onko täällä kaikki hyvin? hän tiedusteli kireällä äänellä. Ohto nousi, hän oli kookas, mutta samalla laiha, nahka roikkui kerroksina vaatteiden alla. Sitä se paasto tekee, minä ajattelin triviaalisti. Ohto nappasi naista kädestä, tuijotti hetken silmiin. Nainen henkäisi ja poistui.
– Mikä Houdini sinä olet? minä aprikoin kun taas tokenin.
– Mikä milloinkin, Ohto tokaisi. – Sateenkaarta pitkin minä tänne tulin.
Otimme sille. Halusin tai en, aloin viihtyä miehen seurassa. Iso köntys, mutta osasi jutella paitsi sekavia, myös julmetun kauniita. Aivan kuin hän olisi hautonut sanoja jossakin pitkän aikaa, keitellyt kypsiksi, ja sitten antanut valmiina ilmoille. Tarve avautua tälle tuntemattomalle kasvoi kasvamistaan. Aivan kuin hän olisi kiskonut minusta tulppaa irti. Kohta alkaisi vyöryä, paha tulisi pois. Olin ollut maailman viimeinen ihminen ja tavannut äkkiä toisen, yhtä viimeisen.
Ohto haki lisää juotavaa, itselle pienessä lasissa, jotakin punaista, ja minulle karhulasissa.
– Pienelle isoa ja isolle pientä, hän selitti.
– Sinä se noita naistenlitkuja, minulta pääsi.
– Vadelmaa tämä on, Ohto huitaisi kämmenellä ilmaa. – Minä nyt satun pitämään marjoista.
Mietin asiaa. Jos minäkin pitäisin, menisin kai metsään ja poimisin. Mutta sinne minne minä olin menossa, sinne ei kuu kumottanut, ei päivä paistanut, ei siellä mikään kasvanut. Eikä siellä tehty työtä.
– Sanoitko olevasi menossa jonnekin? Ohto kysäisi äkkiä.
Olin kai puhunut ääneen. Kun sinä lähdit, minä sain kutsun surutyöhön. Se tuntui vastenmieliseltä. Ei minulla ollut siihen koulutusta. Jos olisin tahtonut surra työkseni, olisin opiskellut sitä. Mutta sitä ei opetettu missään opistossa.
– En juuri minnekään, minä sanoin, ja se oli totta. Sen paikan nimi oli tyhjyys.
– No hyvä, Ohto murahti, mutta tuijotti sinnikkäästi pikisilmillään. Olisin voinut vannoa, että hän osasi taikoa. Hän sormeili taikasauvalla sieluani, riipi minusta tarinaa. Olimme hetken hiljaa.
– Perhettä, onko sitä? Ohto kysäisi niin äkkiä että hätkähdin.
– Miten niin? minä tokaisin ja nousin. – Otatko mustikkaa?
Tiskillä laskin rahojani. Tajusin, että se joka alkaisi kertoa, se myös maksaisi. Juoma on kuuntelijan palkka. Kertomus heräili eloon, kiemursi sisälläni kuin siskonmakkarapötkö. Tällä kertaa sitä ei tarvinnut maanitella, ei vetäistä hihasta. Tarina oli totta, se oli tapahtunut minulle. Päähenkilö olin minä, ei joku kriitikon ohueksi moittima hahmo, jota voin viedä tarinassa kuin litran mittaa, minä kirjailija. Äkkiä alkoi väsyttää.
– Onko huonetta? suustani livahti.
Ohto nyökkäsi. – Onpa hyvinkin. Kun sitä pentua tulin tapaamaan. Vähän etuajassa olen. Varis raakkui pesäni yllä, nosti ohton nietoksista. Nälkä oli toinen joka herätti.
Yritin seurata Ohton puikkelehtivaa ajatuksenjuoksua. Se oli minun heiniäni, nopea ajatuksenjuoksu, outojen ja päättömien juttujen seasta järjenmarjojen poimiminen. Nyt mieleni poukkoili ja tyrskähteli kiviin kuin keväällä vesi, joka vasta oli vaihtanut olomuotoa lumesta sulaksi eikä oikein osannut olla.
– Niin minullakin, minä sanoin. Olin ottanut huoneen, päiväksi kerrallaan. Kotona ei voinut olla. Oikeasti koti oli pelkkä sopimus. Seinien, katon ja lattian ihmisen yleisestä olemassaolosta erottama tila, joka sai merkityksensä sen sisään rajatuista ihmisistä. Kun joku lähti, sopimus rikkoutui.
– No sittenhän meillä on aikaa pilkkuun asti ja vaikka sen yli, Ohto murahti mielissään. Hän tiiraili taas minua, jykevä pää kallellaan.
– Se perhe, oliko sitä? Ohto palasi jo haudattuun aiheeseen.
– Entä itsellä? minä väistin taas. Ohto alkoi kertoa, halukkaasti ja polveilevasti. Neljä penikkaa, käsitinkö oikein? Lisäksi emo tai äiti, se riippui näkökulmasta. Ehkä Ohto lopultakin oli niitä hurmoksellisia koiraihmisiä, jotka laskivat pennun perheenjäseneksi ja nimittivät pennuiksi myös pesueen ihmislapsia ja vaimoa emoksi. Jokin hänen lämpimässä lähestymistavassaan herätti luottamusta. Teki mieli puhua totta. On perhe, minä lopulta myönsin.
– Millainen? Ohto katsoi kysyvästi. Silmät pippuria, hönkäisin ne henkeen, alkoi yskittää. Takeltelin.
– Sellainen tavallinen, vaimo ja silleen…Hävetti, kuulostin teiniltä, joiden puheita olin kaikki vuodet vaivihkaa salakuunnellut ja sitten kirjoihini matkinut.
– Niin miten silleen? Ohto kohottautui, tuli entistä lähemmäksi, henkäisi jotakin harjaamatonta naamalleni. Hammaskiveä, noihin väleihin mahtui, ja kulmahampaiden tyviin. Vetäydyin taaksepäin, hengitin suun kautta.
– No vaimo ja kaksi lasta, minä sanoin. Sitten pysähdyin, vedin henkeä. – Yksi lapsi.
Silmäni valuivat, tupakansavu leijaili lamppujen alla kuin punaiseksi värjätty aamu-usva. Äkkiä teki mieli, vaikka en ollut polttanut vuosiin.
– Röökiä? Sen täytyi kuulostaa äreältä rääkäisyltä, mutta seuralaiseni ei ollut moksiskaan.
– Ja mitä saisi olla? hän kysyi kuin kioskinmyyjä. Jotakin jossa on nikotiinia, minä sanoin. Ohto notkahti ylös, maleksi baaritiskille kuin lännensankari, ja pian hän tuuppasi eteeni askin ja tikut. Repäisin paketin auki kuin se olisi ollut viimeiseni. Ajatus iski lekalla päähän. Sytytin, vedin syvät henkoset, ei yskittänyt, ei tehnyt pahaa.
– Palaako? minä kysyin.
– Näyttääkö siltä, Ohto vilkaisi ympärilleen ja nauraa mörähti. Vedin henkosia henkeni hädässä ja tumppasin lopulta. Se oli siinä. Äkkiä olin virkeä ja jotenkin valmis. Mihin, en ollut varma, mutta yhtä kaikki valmis.
​
Satu Grönroos

---