Kirja - ajanviete, elämys vai työkalu?

Kulttuurihyvinvointi – aikamoinen sanahirviö, mutta oi, mikä sisältö!

Sinä, lukija, tiedät että hyvien kirjojen jälkeen et ole enää entisesi. Olet kyllä itsesi kaltainen, vanhasta tuttu, mutta pysyvästi hieman erilainen, paikallasi liikahtanut. Itse asiassa melkein kaikki kirjat ovat maailmaa muuttavia, samoin melkein kaikki veistokset, valokuvat, maalaukset, teatteri- ja tanssiesitykset ovat sellaisia. Aina kun taide koskettaa meitä, se samalla myös muuttaa meitä.

Parhaat taidekokemuksensa muistaa pitkään, jotkut ikuisesti. Minä tavoitan vieläkin tyhjyyden tunteen, jonka vallassa tuijotin nyky-yhteiskuntamme tiivistänyttä videoteosta Seinäjoen taidehallissa. Muistan kaupunginteatterissa vavahduttaneen liikutuksen, kun pitkän näytöksen päätteeksi Koskelan Alma viipyi yksin näyttämöllä.

Erityisen hyvin muistan ne mielenmyrskyt, joihin Jane Eyre ja herra Rochester minut eräällä anoppilassa vietetyllä kesälomalla saattoivat, tai ne pauhut ja kuohut, jotka puskivat sivuilta Chris Cleaven toisen maailmansodan Lontooseen sijoittuvassa Sodassa ja rakkaudessa, hunajan tuoksut ja epätoivon Maja Lunden muutaman vuosisadan kattavassa Mehiläisten historiassa. Sen kirjan jäljiltä muuten muuttui koko maailmankuvani, tapa, jolla katson ympärilleni. Kaikesta tuli jatkumoa, enteitä ja jäänteitä.

Kirjallisuuden monipuolista vaikutusta lukijaansa on tutkittu ja pidetty esillä ehkä taiteenlajeista eniten. On havittu, että kirjaa lukiessa aktivoituvat aivoissa samat aivoalueet kuin silloin, jos tekisin todellisuudessa kirjassa kuvattua asiaa; jos siis luen onnistunutta kuvausta juoksemisesta, se on aivojen ja oppimisen kannalta hieman sama kuin varsinainen juokseminen. Tunnen lihasten kiristyvän, hengityksen puuskuttavan, aistin yhtaikaisen ylpeyden saavutuksesta ja siihen liittyvän vienon epätoivon. Luettuani juoksemisesta ymmärrän juoksijaa paremmin. En ole aivan elänyt toista maailmansotaa, mutta Cleaven kirjan – ja lukuisia muita – luettuani, ymmärrän asioita hieman samoin kuin siellä todella eläneet. Kirjallisuus todella muuttaa meitä, se kehittää meidän empatiakykyämme ja parantaa hyvinvointia monin muin tavoin.

Nyt palataankin siihen sanahirviöön, kulttuurihyvinvointiin. Tarkemmin ajateltuna se on kukoistava, lempeä sana, sillä se pitää sisällään elintärkeän signaalin: kulttuuri luo hyvinvointia.

Kulttuuri ei ole kivaa, ei pelkästään, eikä kulttuuri ole rahareikä, ei ainakaan. Kun kulttuurista puhutaan rahan kautta, se supistetaan yhdeksi kapeaksi ulottuvuudeksi, vaikka siinä on lukemattomia muita tasoja. Kulttuuri ja taide ovat yhdessä hahmoton, suorastaan ameebamainen ulottuvuus, joka kietoutuu saumattomasti joka puolelle ympärillemme ja vaikuttaa meihin. Kulttuuri ja taide luovat hyvinvointia, vähentävät yksinäisyyden kokemusta ja tuo ymmärrystä sekä maailmasta että ihmisestä itsestään. Panostusta taiteeseen ja kulttuuriin on vaikea mitata rahassa, koska samalla tavoin kuin hengitämme sisään happea ja ulos hiilidioksidia, kulttuuriin kuluu rahaa ja seurauksena tulee hyvää oloa, ajattelun aihetta, keskustelun pohjaa, kosketuspintaa, oivalluksia, elämyksiä.

Ehkä kulttuuria kuitenkin pitäisi mitata myös rahalla, sillä taidetta ja kultturia voidaan myös käyttää työkalun lailla tietoisesti luomaan hyvinvointia. Voiko kirjallisuuden avulla vähentää vaikkapa ahdistusta, masennusta tai surua? Voiko kirjallisuus empatiaa lisäämällä estää inhimillisiä tragedioita ja vähentää siten yhteiskunnalle niistä koituvia kustannuksia? Jospa olisi syytä tutkia, kuinka monta koulukiusaamistapausta vähemmän on luokalla, joka koulutehtävänä lukee aiheesta kertovan romaanin, vaikkapa Henry Ahon Arvet tai Antti Röngän Jalat ilmassa. Tai kuinka paljon vähemmän käyntejä depressiohoitajalla tarvitsevat ne masentuneet, jolle tarjotaankin käyntien lisäksi myös kuukausittaista lukupiiriä.

Olen kirjoittanut parikymmentä kirjaa, mutta väitöskirja on vielä tekemättä. Ehkä vielä tulee senkin aika.

Henna Helmi Heinonen
​