Kirjoita se rivien väliin

Se on väistämätöntä.
Se vain tapahtuu.
Siltä ei voi välttyä.

Mikä se on? Se on itsesi kirjoittaminen rivien väliin.

Tiedän, että tämä jakaa kirjailijat kahtia. Toiset vannovat, etteivät kirjoita itsestään ja toiset kertovat kirjoittavansa vain itsestään. Itse huomaan yleensä vasta jälkeenpäin kirjoittaneeni taas itsestäni. Viimeisimmät kolme kirjaa ovat olleet ne henkilökohtaisimmat. Kaksi viimeisintä on vielä julkaisematta.

Hero. Mitä yhteistä minulla on poikaan, joka sekaantuu huumeisiin ja hakkaa ihmisiä pesäpallomailalla, lähes kuolee ja ajautuu sitten sekoilemaan huumejengin kanssa?

Kipu.

Se on yhteistä. Olen kirjoittanut kipeäni Eetulle. Kipumme on hyvin erilaista. Eetulla se on näkyvää, ja hän vihaa että se on. Minulla se ei ole näkyvää, ja minä vihaan ettei se ole. Olen kirjoittanut Eetusta ensimmäisen kerran jo esikoiskirjassani. Olin 13-vuotias. Ja jo silloin kannoin mukanani salaisuuksia, joita en voinut jakaa kenenkään kanssa. Jo silloin ymmärsin, että minulla on sellaista kipeää, jota monella muulla ei ollut. Sellaista, mitä ystävät eivät olisi ymmärtäneet. Niin suurta ja isoa kipeää, ettei sitä osaa ääneen sanoa. Siitä kipeästä syntyi Eetu.

Olen valtavan pahoillani Eetulle siitä, että hän on saanut niin monta kertaa turpaan. Mutta niin olen minäkin. Siinä missä Eetun arvet näkyvät, minun ovat piilossa ihon alla.

Nimeni on William. Vielä julkaisematon romaani Williamista, jonka isä kuolee. En lähtenyt kirjoittamaan kirjaa Williamista, jonka isä kuolee, vaan Williamista, jolla on erikoinen sairaus. Toisin kävi. Eikä tarvitse olla rakettitieteilijä ymmärtääkseen, että kirjan sivuille olen kasannut kivun omasta isästäni, jonka menetin kolme ja puoli vuotta sitten. Olen sen kivun jakanut Williamin kanssa ja käynyt läpi niin monta kertaa, että minusta tuntuu pahalta, mitä tein hänelle. Hän on minulle totta. Hän on jokainen, joka on menettänyt.

Kipu.

Se on yhteistä. Taas.

Kun minä katselen taivasta. Tämä on vielä keskeneräinen. Kaikkein henkilökohtaisin kirjani. Sen kirjoittaminen pelottaa. Ajatus sen julkaisemista pelottaa. Tarinan keskiössä on Daniel, joka kantaa sisällään kipua. En halua kertoa vielä tarkemmin, millaista kipua. Sen verran voin sanoa, että se on suurta. Ja sen kantamiseen liittyy syytöksiä ja syyllisyyttä. Toivottomuutta ja lohduttomuutta. Ja sen kantaminen on niin vaikeaa, että Daniel ei haluaisi olla enää olemassa. Ei hän halua kuollakaan. Mutta kahdesta vaihtoehdosta kuolema tuntuu lohdullisemmalta. Kipu päättyy siihen.

Kipu.

Se on yhteistä. Jälleen. Ja tällä kertaa kirjoitan niin henkilökohtaisista ajatuksista, että on vaikea välillä erottaa, mihin minä lopun ja mistä Daniel alkaa. Kenen kipua se on.

”Jos elämä on tätä, mä en tiedä haluanko mä sitä enää.” Daniel sanoo kirjassa ystävälle.

Kolme vuotta masennuksen kanssa on riittänyt ymmärtämään sitä, miltä tuntuu kun koko ajan sattuu. Miltä tuntuu, kun on vaikea keksiä syitä olla olemassa. Kirjoittaminen on ehdottomasti se, mikä minut saa jatkamaan. Enemmän kuin mikään muu, kirjoittaminen on minun armoni. Siihen minä saan kaataa kaiken. Eetulle. Williamille. Danielille.

Miksi miehille? En minä tiedä. Ehkä siksi, että kun kirjoitan kipuni miehelle, se pysyy tarpeeksi kaukana minusta. Ehkä siksi, että siirtäessäni kipuni vastakkaiselle sukupuolelle niistä tulee jotenkin enemmän totta. Se tapahtuu enemmän jollekin toiselle. Ehkä siksi, että olen sielultani poikatyttö. Tai ehkä minulla on vain isä-ongelmia. Ja ehkä siksi, että kirjoittamani naiset ovat vahvoja. Koska minä olen vahva. Minun täytyy olla. Ja yhtä aikaa olen heikko ja rikkinäinen. Ei ole Eetua ilman Emmaa, ei Williamia ilman Charlottea eikä Danielia ilman Helinää. Vasta yhdessä näistä henkilöistä tulee kokonainen. Niistä tulee minä.

Kirjoitan sen rivien väliin. Kirjoitan sen kaikkeen, kunnes se lakkaa sattumasta.

Kipu.

Kirjoitan sen.
 
Tiina Lehtineva
Kirjoittaja on Pohjanmaan Kirjailijoiden puheenjohtaja, kirjailija ja korkeakouluopiskelija Seinäjoelta.

Lehtinevan kotisivut