Kirjoitan – olen siis olemassa

Koska Helsingin Sanomien pitkäaikainen arvostelija Suvi Ahola avaa kolumnissaan omaa kirjoittajan taivaltaan (HeSa 27.8.2023, Liki 42 vuoden päiväkirja) uskallan minäkin kertoa omasta kirjoittamisestani vuosien varrella, vaikka saavutukset ovat vaatimattomammat.

Kirjoittajahistoriani alkoi amerikanserkun ostamasta punaisesta päiväkirjasta, jonka sai lukkoon. Vaikea oli keksiä mitään kirjoitettavaa, mutta pidin kirjan salaisesta luonteesta, joten täytin rivit haparoivilla kirjaimilla. Päiväkirjasta tulikin elämäni johtolanka, purkautumiskeino ja itsetuntemuksen väline. Toki se toimi teini-iässä myös petetyn rakkauden ja muiden herkkien tunteiden kirjaamispaikkana. Työ- ja perhe-elämän kiireiden keskellä päiväkirja auttoi pahojen päivien yli uuteen huomiseen. Se sai vuosikymmenien jälkeen uuden nimen, kun amerikkalainen kirjoittajaguru rupesi puhumaan aamusivuista: kolme sivua tajunnanvirtaa viivoitetulle a-neloselle joka aamu! Kuinka rakas rituaali siitä tulikaan! Ja kuinka 
tarpeellinen!

Koulu omalta osaltaan edisti kirjoittamisharrastusta. Aineita luettiin ääneenkin ja löysin yleisönkosiskelukeinon. Oli oltava hauska ja kirjattava sattuneet ja kuvitellut kommelukset aineisiin. Niinpä jokainen kansakouluaineeni loppuu toteamukseen : ...ja kyllä me naurettiin. Ilmeisesti lopetus oli siltä varalta, että kaikki eivät ymmärtäisi kertomaani hauskaksi. Teini-iän aineeni olivat toisenlaisia. Osasin sanoa mielipiteeni kaikista asioista ja monesti tuntui, että en tiennyt mitä mieltä olin ennen kuin olin kirjoittanut asiasta. Nautin, kun sain olla opettajan kanssa eri mieltä. Usein ainekirjoituskonsepteihin oli lisätty opettajan huomautus: loistava poleeminen loppu/alku.

Haaveilin kyllä, että minusta tulisi oikea kirjailija; kuuluisa, kiitetty ja Finlandia-palkittu. Näistä haaveistani en hiiskunut sanaakaan kenellekään. En edes ystävilleni, joille muotoilin muutaman sivun kirjeitä silloin tällöin. Panostin niissä erityisesti aloitukseen selittääkseni, miksi yhteydenottoni on taas kerran viivästynyt Panin mielikuvitukseni koetukselle monisanaisissa anteeksipyynnöissäni. Tästäkin säilyneestä tavasta olen nykyisin hyvin kiitollinen. Yhteydenpito tapahtuu nykyisin sähköpostin välityksellä ja rinnalla on muitakin sovelluksia, mutta ystävyys on yhä elävää – jopa pariin koulukaveriin, työkavereista puhumattakaan.

Oman ajan lisääntymisen myötä kirjoittaminen on saanut yhä enemmän sijaa päivissäni ja elämässä. Kirjoitan blogiini kirjoista, joita olen lukenut ja otan ne sillä tavalla uudelleen haltuuni. Niistä tulee minun lukemiani teoksia. Suvi Ahola sanoo sen paremmin: Ensin tarkkaa lukemista, sitten lukukokemuksen jatkamista, kun kirjan herättämiä ajatuksia kootaan ja esitellään. Lopuksi oman teoksen luomista, onhan kriitikkokin kirjoittaja. Kirjoitan myös pieniä tarinoita, satuja ja raapaleita, joita olen lukenut lapsenlapsille pidemmiltä ulkomaanmatkoilta tai korona-aikaan whatsappin välityksellä.

Olen viimein päässyt tilanteeseen, jossa kaikki kirjoittaminen tuottaa iloa. Pienikin sanallinen ilmaisu tai oivallus, kokonaisesta tekstistä puhumattakaan tekee päivästä hyvän. En enää haaveile romaanin kirjoittamisesta enkä Finlandia  palkinnosta.Minulle riittää se, että kirjoittamisen avulla voin luoda pieniä maailmoja, nähdä asiat uudessa valossa ja saada päiviini merkitystä. En tarvitse välttämättä lukijoita enkä ylistystä. Kirjoittamalla piirrän itseäni näkyväksi ja vedän rajaa maailman ja itseni välille. Joskus rakennan myös siltoja. Kirjoittamalla olen olemassa.

Hannele Halttunen

Kirjoittaja on Ähtärin kirjoittajaseura Kynäisten puheenjohtaja, joka kirjoittaa  lukemistaan kirjoista Kirjahavahduksia-blogiin.