Kirjoittamisen ja luovuuden voima

Muistan lapsena istuneeni yläkertaan menevillä rappusilla ja kirjoittaneeni runoja. Olin luultavasti noin kahdeksan vuoden vanha. Silloin kirjoitin lähinnä lapsen silmin rakkaudesta ja ohjeita vanhemmilleni heidän parisuhteessaan. Vain joskus annoin jonkin runon äidilleni. Ohjeet eivät menneet perille, mutta itselleni se oli jo silloin keino käsitellä omia tunteitani ja ajatuksiani.

Runojen kirjoittaminen on minulla liittynyt aina paineeseen saada jokin asia itsestäni luovuudella muutetuksi toiseksi. Kirjoittaminen on siis ollut minulle eheytymisen ja selviämisen väline. Olen kirjoittanut runoja myös muille, että he voisivat käsitellä omaa kipuaan niiden kautta. Saadakseni runoon eheyttävän latauksen, piti minun sukeltaa siihen samaan tuskaan ja muodostaa siitä polku valoon. Toiselle kirjoittamisen prosessi eheytti myös minua itseäni, mikä tuntui suurelta lahjalta sekä muistutti siitä, että jokaisella kohtaamisella on potentiaalia syvempään merkitykseen kuin äkkipäätä luulisi.

Julkaisin vuonna 2004 omakustanteena runokirjan Vain rakkaus on, johon olin kerännyt noin seitsemän vuoden kehityskaaren ja kokemukseni tuona aikana. Ennen kirjan kirjoittamista olin kirjoittajakurssilla, jonka vetäjä sanoi minulle, että runoni muistuttava Jörg Zinkin runoja. Zinkin kirjasta sain idean liittää runojen yläpuolelle ”kuvan”, joka oli tekstiä runoon liittyvästä aiheesta. Se herätti kovasti runopiirissä vastustusta ja tuntui, että he eivät edes lukeneet tekstiä. Tarkoitukseni oli ylikriittisyyden lääkitsemiseksi ja luovuuden vapauttamiseksi tehdä juuri niin kuin idea edellytti ja vain kirjoittaa ja antaa olla, vaikka jotkut runot olivat itselleni varsin epämieluisia. Se toimi enkä enää kokenut runojani ominani. Ne vain tulevat minun kauttani. Pöytälaatikkoon ovat jääneet pari seuraavaa runokirjaa, joiden aineiston muokkaamisesta
tuli ensimmäisen kirjan kirjoittamisen jälkeen ongelmatonta ja se perustui vain siihen, että näin tuntuu paremmalta.

E-minikirjassani When love is the only way (2009) käsittelin raskasta neljän vuoden ajanjaksoa, jolloin hoidin isääni. Silloin ei tilaa jäänyt paljon omien tunteiden ja ajatusten käsittelylle, kun isäni tila heikkeni koko ajan ja uudet haasteet ja tilanteet vaativat huomiota. Tuona aikana erosin kumppanistani ja kaksi murrosikäistä lastani vaativat oman huomionsa. Koin, että minulla on siltä ajalta kertynyt valtava säkki, jota kannan. Halusin kirjoittaa minikirjani vielä englanniksi, koska silloin asioihin voisi hieman saada etäisyyttä, mikä helpottaisi ymmärrystä ja käsittelyä. Tarvittiin kyllä myös muita keinoja, kuten musiikkia ja tiettyjen voimapaikkojen tukea.

Elämässäni on tällä hetkellä hyvin rauhallinen tilanne eikä sellaista sisäistä painetta kirjoittamiseen ole. Kirjoitan kuitenkin työkseni työnantajalleni ja nautin siitä, että luovuus pääsee siinäkin kukoistamaan ja lahjani on päivittäisessä käytössä.
Minua on elämässä aina kiinnostanut se, että miksi emme osaa olla rakastavampia vaan hyvin usein valitsemme pelon.
Olen omassa elämässäni pyrkinyt aina tiedostamaan pelon ja valitsemaan rakkauden. Kirjoittaminen on ollut tässä
prosessissa suurena apuna, koska kirjoittaessani koen saavan yhteyden rakkauteen, joka näyttää valon vaikeimmassakin
tilanteessa.

Pilvi pellavaa 
Huntuna heilahtaa. Varjoja tanssittaa.
Harmaata maalaa.
Pilvi pellavaa. Huntuna heilahtaa.
Surunauhaa purkaa. Lauluun raastaa.
Pilvi pellavaa. Huntuna heilahtaa.
Valossa pilkahtaa. Lohtua, rauhaa.
Pilvi pellavaa. Huntuna heilahtaa.
Ohenee, katoaa. Keveys koittaa.
Raija Maria Rintapää

​Raija Rintapää