Kirjoittamisen kipinöitä

Laura Latvalan Hulivilikili ja muita lastenrunoja sekä ruotsalaisen Lina Sandellin lapsuudesta kertova Liinan laulu ja muut aarteeni ovat yhä tallella lapsuusmuistojeni laatikossa. Eino Leinon nimen muistan lukukirjan kevätrunon alapuolelta, mutta en itse runoa. A.A.Milnen ”Mänty, honka, petäjä, kaikissa on käpyjä. Pöllö asuu hongassa, Ru ja Kengu männyssä” viehätti rytmillään, mutta myös huumorillaan, koska oivalsin, että kyseessä oli sama puulaji. Ensimmäiset lainaukseni koulukirjastosta olivat minulle merkityksellisiä, sillä muistan ne vieläkin: A.A. Milnen Nalle Puh, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Jalmari Finnen Kiljusen Plättä. Vaikka en jaksanutkaan lukea Seitsemää veljestä kokonaan, mieleeni jäivät siitä muutamat runomuotoiset tekstit ja jotkut veljesten hauskat kommentit kuten: ”Venla tuolla asteleepi, onpa hänen käymisensä nopsa...” Vasta tokaluokkalaiset saivat käydä koulun kirjastossa, mutta olin lukenut siskoni lainaamia kirjoja jo ennen kouluikää.

Lapsuuteni kirja-aarteet ovat ihan kellastuneita. Saman värisiksi ovat muuttuneet nuoruuteni lehtileikkeet kirjallisuustapahtumista, joihin osallistuin. Kokosin yhteen kansioon nämä nuoruusmuistoni, joita luen joskus omaksi huvikseni. Tieni näihin tapahtumiin ei ollut lainkaan helppo – tai oli oikeastaan sitten, kun minulle avautui oikotie.

Nykyään ollaan tyytyväisiä, jos koululaiset lukevat kirjoja vapaa-ajallaan. En kantanut lainakirjoja kotiin enää sen jälkeen, kun minulle murrosiän kynnyksellä sanottiin aika tiukasti: ”Kun viet lainaamasi kirjat takaisin, et saa tuoda enää uusia.” Uppouduin kai liiaksi kirjojen maailmaan, vaikka minun olisi pitänyt ahkeroida oikeissa töissä. Vapaa-ajasta ei edes puhuttu, vaan oletettiin kaikenikäisten osallistuvan yhteiseen tekemiseen. Löysin kirjaston hyllyltä moderneja runoja, joita ehdin hotkaista aina muutaman odotellessani linja-autoa tai kuluttaessani koulun hyppytuntia. Olin kirjoitellut läksyjä lukiessani omia juttuja jo ennenkin, mutta nyt aloin kirjoittaa silloin tällöin vapaamittaisia runoja pöytälaatikkoon. En näyttänyt niitä kenellekään, mutta koska halusin jonkinlaista palautetta, lähetin niistä parhaimmat Kyösti Vilkuna – Seuran kirjoituskilpailuun (kyseisen seuran nimi kirjoitettiin silloin noin). Vanhasta lehtileikkeestä voi lukea, että ”suoritettiin toista vuotta sitten julistetun kirjoituskilpailun palkintojen jako, jolloin paljastui, ketä kätkeytyi kirjoittajanimimerkkien taakse. Kirjoituskilpailun arvostelun olivat suorittaneet Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelun kriitikot...” Palautteen saaminen kesti kauan. En rohjennut mennä palkintojenjakotilaisuuteen, koska mitään tietoa sijoituksesta ei tullut etukäteen. Myöhään illalla minulle tuotiin välikäsien kautta kasa palkintokirjoja, sillä olin voittanut runosarjan. Minut kutsuttiin Kyösti Vilkuna – Seuraan, ja kävinkin siellä aika ahkerasti, vaikka linja-autot eivät kulkeneet enää iltamyöhäisellä. Onneksi kimppakyytejä järjestyi. Muiden Vilkunaseuralaisten mukana lähetin anomukseni Pohjanmaan Kirjailijoihin, joihin oli alettu ottaa myös harrastajajäseniä. Monia seminaareja järjestettiin myöhemmin näiden kahden yhdistyksen yhteistyöllä.

Vanhoissa lehtijutuissa näkyy, että Pohjanmaalla ollaan oltu vaatimattomia, mutta on osattu trossatakin. On todettu, että kirjoittajan asema on romantisoitu ja kerrottu, että runon kulutus on kasvussa. Toisaalta on ihmetelty, että runo sopii miehellekin. Kirjallisuustapahtumat ovat saaneet näkyvyyttä, sillä niistä on kerrottu jälkikäteenkin, ei ainoastaan etukäteen lehtien menopalstoilla. Juttujen yhteydessä olleet valokuvat tuntuivat kyllä aikoinaan hämmentäviltä, koska ihmiset kommentoivat niitä kylänraitilla ja muistivat vielä pitkänkin ajan päästä sanoa, että olivat nähneet kuvani etusivulla tai eturivissä. Mielipiteet tulivat silloin kasvotusten, eivät tykkäyksinä tai kommentteina ruudulle.

Pohjanmaan Kirjailijoiden vuoden 1971 kirjallisuuspäivillä Seinäjoella oli monenlaista painavaa sanomaa. Paljon siitä on saatu mukaan lehtitekstiin ”Kuka kenelle mitä kirjoja kustantaa”. Kirjailija Erno Paasilinna oli odotettu huippuesiintyjä, jonka aiheena oli ”Tuhat tapaa kirjoittaa, kolme tapaa kustantaa”. Se sisälsi kaupallisen kustantamisen, omakustannuksen ja valtiollisen kustannustoiminnan mahdollisuuksien esittelyä. Monia muitakin alustuksia kuultiin. Tampereen yliopiston sanomalehtiopin lehtorin lähtökohtana oli toteamus, että maakuntalehdistö suhtautuu penseästi kulttuuriin. Hänellä oli ehdotuksia tilanteen parantamiseksi ja ”oman maakunnan henkisen elämän tukemiseksi”. Nyt ajatellen tuntuu, että mitkään niistä hyvistä ideoista eivät ole kantaneet tähän päivään. Hän kritisoi myös lehtien kirja-arvosteluja, joissa oli hienoja ammattitermejä, sivistyssanoja ja monimutkaisia lauserakennelmia. Hänen mielestään olisi kirjoitettava tavalliselle lukijalle selkeällä kielellä. Nykyään ei juuri näe kirja-arvosteluja sanomalehdissä. Silloin niitä oli muistaakseni joka sunnuntai.

Kansiossani on Pohjanmaan Kirjailijoiden 20-vuotisantologian Tästä maasta nousee runo (1983) arvostelu. Kriitikko uskalsi suositella antologiaa jopa isänpäivälahjaksi ainakin paappaikäisille kirjallisuudenharrastajille. Toisaalta hän kaipasi nuorten räväkkää meininkiä, mutta toisaalta myös vanhojen mestarien tekstejä. Hyvin samanlaista oli saman arvostelijan kritiikki 50-vuotisantologiasta Vertikal 2 (2013). Lehtiarvostelu toi kyllä näkyvyyttä ja herätteli lukijoiden kiinnostusta.

Koko elämäni olen tasapainoillut ajankäytön kanssa, sillä aina on vähintään kolme vaihtoehtoa, mitä voisin tehdä. Nautin pienestä kaaoksesta, josta tiedän selviytyväni – samoin kuin ajatusten paljoudesta, josta voin ottaa selvää kirjoittamalla.

Kolmetoistavuotiaana aloitin omasta tahdostani kesätyön, jossa ahkeroin yhteensä yhdeksän kesää. Kun tulin kello kuudentoista jälkeen kotiin, menin usein pieneksi hetkeksi kuistin yläkertaan kirjoittamaan. Tiesin kyllä koko ajan, että kun äiti laittaa ruokaa, hän huikkaa pian minulle, että on aika hakea lehmät laitumelta. Vaikka minun oli vaikea lopettaa kirjoittamista, lähdin matkaan mielelläni, sillä rakastin kulkea sitä kivikkoisen männikön polkua, jolla jatkoin luovaa ajatteluani. Lehmät olivat jo odottamassa veräjällä ja kulkivat edelläni kiltisti kotiin. Sielunmaisemani on yhä jossain sillä metsäpolulla, jolla askeleeni ja ajatukseni olivat keveitä.

​Olen tutustunut ja ystävystynyt elämäni aikana monenikäisiin kirjoittajiin. Vanhimmat olivat syntyneet 1900-luvun alkuvuosina ja nyt nämä uusimmat 2000-luvulla. ​

Anita Malkamäki

---