Uppo-Nallesta on tullut julkkis: ainakin Helsingin Sanomat, Iltasanomat ja Yle uutisoi, kuinka kesäteatteri oli joutunut kovan ryöpytyksen kohteeksi Uppo-Nallesta tehdyn näytelmän takia. Tämä tapahtui ennen ensimmäistäkään esitystä. Koska yleisö oli pahimmillaan uhannut tulla esitykseen pesäpallomailojen ja mätien tomaattien kanssa, tekijät olivat poistaneet tuohtumusta herättäneen kohtauksen. Luonnollisesti tähän oli pyydetty ensin kirjailijan perikunnalta lupa. Näytelmä perustuu Elina Karjalaisen vuonna 1977 julkaisemaan lastenkirjaan, josta on tehty näytelmäsovitus vuonna 1984. Näytelmässä Uppo-Nalle pelkää peipposia, joten nalle menee eläinlääkärin pakeille saadakseen rohkeusrokotteen. Ohjaajan mukaan näytelmän tarkoituksena oli lieventää lasten lääkäri- ja rokotuspelkoa hauskalla tavalla. Osa mahdollisesta tulevasta yleisöstä kuitenkin tulkitsi, että näytelmän tavoitteena olisi yllyttää koronarokotuksen ottamiseen. Kohtaus päädyttiin muuttamaan, koska ”mieluummin muutetaan tekstiä kuin otetaan pesäpallomailasta päähän”. Ohjaaja tosin muistuttaa, että Uppo-Nallehan on satuhahmo ja että sen sisällä on vain sahajauhoja. Neljän aikuisen lapsen äitinä ja kahden mummina osaan jossain määrin eläytyä vanhempien huoleen. Tuntuisi kuitenkin vieraalta ajatukselta, että alkaisin kritisoida näytelmää edes sitä näkemättä ja vain siksi, jos se ei itseäni miellyttäisi. Eihän esitystä ole mikään pakko mennä katsomaan. Pitäisikö tekstejä ryhtyä varmuuden vuoksi siistimään ja sensuroimaan, ettei vain kukaan loukkaantuisi tai kenellekään tulisi paha mieli? Aurora Rämö (Suomen Kuvalehti 11.12.2020) kertoo Teatterikorkeakoulun opiskelijoista, joiden on ollut vaikeata lukea Shakespearen Romeota ja Juliaa ja Hamletia. Koulun lehtorin mukaan ”opiskelijat ovat tuoneet ilmi, että on väkivaltainen kokemus laittaa heidät yksin kotiin lukemaan teoksia, jotka edustavat raiskauskulttuuria”. Myös tiettyjen, normaalissa levityksessä ja yli 15-vuotiaille sallittujen elokuvien näyttämistä oli kritisoitu muun muassa siksi, koska opiskelijoita ei ollut etukäteen varoitettu, että jotkut kohtaukset voisivat tuntua ahdistavilta. Eikö taiteen tehtävänä ole nimenomaan näyttää maailmaa eri näkökulmista? Laura Lindstedtin romaani Oneiron antaa äänen seitsemälle erimaalaiselle naiselle, mikä on nähty ”harmistuttavana, huolestuttavana ja jopa vaarallisena” kulttuurisena omimisena. Kirjoittajan ehdottaessa haastattelua Lindstedt oli kieltäytynyt sillä perusteella, ettei asiassa hänen mielestään ollut mitään ongelmaa, sillä kirjan hahmothan eivät ole todellisia. Jari Tervo kirjoittaa Matriarkka-romaanissaan Inkerin kansan kohtalosta ja Laylassa kurdinaisesta. Myös tätä on paheksuttu, koska kirjailija on kertonut muiden tarinoita ominaan. Anna-Leena Härkönen (Kirjailija 4/2020) kuitenkin huomauttaa, että jos jokainen kirjailija kirjoittaisi pelkästään itsestään, niin materiaali loppuisi kyllä aika nopeasti. Tervo on samoilla linjoilla: ”kaikki kirjallisuus on kulttuurista omimista” ja ”kuka tahansa saa kirjoittaa mistä tahansa”. Härkönen pitääkin raskaana vallitsevaa ”hyvien ihmisten aikakautta”, jolloin pitäisi koko ajan miettiä sanomisiaan, ettei vain kukaan pahoittaisi mieltään. Onko sananvapaus ja taiteellinen vapaus alkanut kaventua? Toimittaja Sanna Ukkola ottaa asiaan kantaa kolumnissaan ”Kasvatimme nuoret tynnyrissä ja nyt he luhistuvat vääristä sanoista”. Loukkaantumiseen on matala kynnys ja viattomatkin asiat tulkitaan mielellään pahimmalla mahdollisella tavalla. Ukkola näkee taustalla Suomeen Amerikasta viime vuosina rantautuneen intersektionaalisen feminismin ideologian, jonka fraaseja hänen mukaansa on ryhdytty kopioimaan myös Suomessa. Pitäisikö muotikäsitteeseen paneutua syvällisemminkin? Viestintäalan vaikuttaja Mikael Jungnerin mukaan ”intersektionaalisesta feminismistä on nopeasti sukeutumassa intersubjektiivinen narratiivi, tai oikeammin lukuisia narratiivija, jotka jakautuvat kahteen pääryhmään, toisaalla pejoratiiviseen ja toisaalla kognitiivisia traditioita distruptoivaan.” Taidatkos sitä enää selkeämmin sanoa. Yliopistomaailmasta tulleelle käsitteelle löytyy kyllä netistä maanläheisempiäkin määrittelyjä. Lähtökohtaisesti taustalla on vaatimus tasa-arvosta ja siitä, ettei ketään saa syrjiä hänen suuntautumisensa tai taustansa takia. Mutta saako ideologian varjolla sitten suitsia sananvapautta tai taiteellista vapautta? Mielestäni ei. Uppo-Nallen yhteydessä ei kylläkään mainittu epämääräistä intersektionaalisen feminismin käsitettä, mutta samaan herkkähipiäisyyteen tämäkin mielestäni viittaa. Mikäli ihminen haluaa loukkaantua, siihen löytää aina syitä. Kulttuurisesta omimisestakin löytyy helposti esimerkkejä. Voisin esimerkiksi kauhavalaisena loukkaantua siitä, että muualta kotoisin oleva ammattinäyttelijä esittää eteläpohjalaista. Suuttuvatkohan oululaiset, kun kirjoitan roolihenkilön suuhun sikäläistä murretta? Historiakin on pullollaan kulttuurista omimista. Millä oikeutuksella esimerkiksi John Wayne poseeraa vuonna 1929 Sunday Telegraphin kuvassa kauhavalaispuukko vyötäisillään? Eihän hän taatusti ole täältä päinkään. Leea Keto Kuva: Jarmo Vainionpää
0 Comments
Leave a Reply. |
Kukamitähä?
Yhdistyksen blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet ja sana on heille vapaa. Kuulumisia yhdistyksen toiminnasta julkaistaan silloin tällöin. Tällä hetkellä blogi päivittyy kerran kuukaudessa. |
Pohjanmaan Kirjailijat ry
(c) Pohjanmaan Kirjailijat ry ja Tiina Lehtineva
|