Lukijana ja kirjoittajana

Jukka Viikilän viime vuonna Finlandia-palkinnon voittaneesta Taivaallinen vastaanotto-kirjasta poimin paljon lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyviä lainauksia. Oivalluksien nappaaminen luetusta on vuosien varrella kehittynyt, vähän ärsyttäväkin tapa. Muokkaan ajatuksia omiin päänsisäisiin liikkeisiini sopivaksi. Olen ihastunut ilmaisuihin, jotka vahvistavat omia käsityksiäni elämästä ja maailmasta. Kirjailija on mielestäni osannut sanoa asian paremmin. 

Ei noin, sanoo Viikilä jonkin roolihenkilönsä suulla. Vaan näin: ... päästäkseni sisälle kirjaan, minun olisi jätettävä juuri itseäni koskeva aineisto sivummalle ja mentävä kohti vierasta. En halua olla lukija, joka siivilöi kirjasta oman versionsa, vaan toivoisin voivani avartaa mielikuvitustani ja maailmani rajoja.  Viikilän tarjoama tapa kuulostaa fiksummalta kuin minun maatiaismaisen itsekeskeinen lukutapani.

Olen minä juonenkin vietävissä. Juonellisia teoksia pystyn myös kuuntelemaan, vaikka otankin useimmiten paperikirjan käsiini ja olen vahvasti esineellistänyt lukuilojani kansikuvia ihaillen, kirjantuoksua (ja -pölyä) haistellen sekä täyttämällä kotiani kirjoilla ja kirjahyllyillä. Olen totutellut äänikirjojen käyttäjäksi ikäänkuin varmuuden vuoksi – päästäkseni nauttimaan tarinoista vielä sittenkin, kun en pysty lukemaan. Elämäkerrat ja muistelmat toimivat mielestäni hyvin äänikirjoina, sillä niissähän juoni kantaa – usein päähenkilön kuolemaan asti.  Dekkarit toimivat myös. Nykyisin puuhaan omiani kuunnellessani, mutten sentään ole vielä ryhtynyt kuuntelemaan nopeutettuna pikkuoravan äänellä tekstiä. Kun kirjailijat viimein alkavat saada kirjastokorvauksia myös e-äänikirjaversioiden lainauksesta  voin hyvällä omallatunnolla olla kirjallisuuden sekakäyttäjä - lastenkirjoja unohtamatta.

Kirjoittajan on hyvä olla myös lukija, vaikka oma ääni onkin tärkeä. Lukemalla erilaisia kirjoja, eri tyyleillä kirjoitettua tekstiä löytyy oma tapa ilmaista. Lukijana olen konkari, mutta
kirjoittajana ikuinen aloittelija, enkä ole julkaissut nimissäni juuri mitään. Kirjoittajan taivaltani haittasi pitkään päivätyö, joka sai fiktiivisen tarinani vaikuttamaan talousarvion perustelulta. Vähitellen olen yrittänyt tästä rasitteesta päästä. Olenkin löytänyt kirjoittamisen ilon, mutta epäilen, etten koskaan julkaise ainakaan mitään pitkää tekstiä. Siihen minua kannustaa myös tieto ranskalaisten kustantajien ahdingosta pandemia-ajan tuottaman käsikirjoitustulvan keskellä. 
Ehkä kirjoittamiseksi riittää myös kirjablogin pitäminen. Jos kerran kirja syntyy uudelleen lukijan päässä, synnytän minä omilla mielipiteilläni lukemistani kirjoista uuden version. Lähtökohtani blogin pitämisessä tosin on muistaminen. Kerran luettu haihtuu mielestä ja kaikki hienot kirjan tarjoamat oivallukset katoavat, jollei niitä kirjaa johonkin. 

Kirjailija tarvitsee lukijoita ja lukijat kirjoja. Ihanaa, että meitä on moneksi ja tarinoita riittää.

Uudet tarinat korvasivat vanhat, jotka nekin toki pitivät paikkansa vain sillä tavalla kuin tarinat pitivät. (Jokinen Elina: Päivä jona Stella Julmala tuli hulluksi 2020)

Hannele Halttunen