Miksi en kirjoita?

Matti Rönkä, Miika Nousiainen, Eve Hietamies, Juha Itkonen, Pekka Hiltunen, Miina Supinen, Venla Hiidensalo, Milla Ollikainen… romaanikirjailevia toimittajia on pilvin pimein. Haastatteluissa he usein kertovat, että toimittajuudesta on hyötyä romaanin kirjoittamisessa. On niitä kirjailijan tärkeitä perslihaksia, deadlinen tajua ja rutiinia kirjoittamiseen. Nyökyttelen mielessäni, että juuri noin, ja melkein koen itsekin jo kirjoittavani kirjaa – olenhan ammatiltani toimittaja.

Todellisuuteni on kuitenkin toinen. Mitä enemmän kirjoitan työkseni, sitä vähemmän kirjoitan romaanikäsikirjoitustani (tai niitä kahta – kolmea keskeneräistä). Rakastan kirjoittamista, ja se on oikeastaan ainoita asioita, joita osaan, mutta kuluttavaa se on. Niin kuluttavaa, että lehtijuttujen tai kolumnien kirjoittamisen päälle en kykene enää tuottamaan tekstiä. Myös journalistinen kirjoittaminen on luova prosessi. Pääsen kirjoittaessani flow-tilaan, oli sitten kyse lietteenlevitysvaunusta kertovasta teknisestä jutusta tai maalailevasta saaristoreportaasista. Uppoudun, syvennyn, tanssitan näppäimistöä. Tämän flown jälkeen olen kuin Ihmemaan kolosta maan pinnalle putkahtava Liisa. Täysin pyörällä päästäni, ja useimmiten kykenemätön kajoamaan yhteenkään tekstitiedostoon.

Teoriassahan minä kirjoitan romaanikäsikirjoituksiani paljonkin. Aina aamulla ennen sängystä nousemista, usein aamukahvilla Hesaria selaillessani, joskus koiraa pissattaessani. Kirjani hahmot välähtelevät mielessäni, saan sähköimpulssinomaisia syötteitä juonenkäänteistä ja jopa repliikeistä.

Kun pääsen koneeni äärelle, työtekstit runnovat hauraan fiktion massallaan sivuun. Näin käy joka kerta. En ole onnistunut askaroimaan kalenteriani sellaiseksi, että esimerkiksi perjantaisin kirjoittaisin fiktiota. Olen kuullut, että sellainen tapa voisi toimia.

Epäilen kuitenkin, että tekstin alussa luettelemani toimittajat ovat kirjoittaneet kirjansa sapattivapailla, virka- ja apurahavapailla, matkoilla ja pitkillä lomilla. En halua ottaa selvää, ovatko epäilyni perusteltuja. On paljon helpompi kestää oma epätuotteliaisuutensa, kun ottaa uhrin roolin. Kyllä minäkin kirjoittaisin jos olisi säännöllinen työ/apurahaa/rikas puoliso/opettajan pitkät lomat.

Kaikkein eniten hyötyisin deadlinesta. Kymmenen vuoden freelanceriuden aikana olen oppinut kunnioittamaan deadlinea enemmän kuin mitään muuta. Jos saisin deadlinen sille, milloin kirjan on oltava valmis, saisin sen takuuvarmasti tehtyä. Ja ei, mitkään itse asetetut takarajat eivät toimi, tietenkään. Pitäisi siis saada ensin kustannussopimus ja kustannustoimittajalta deadline. Alkaako teistäkin näyttää siltä, että yhtälössäni on jotain vikaa?

Kirsi Haapamatti
Kirjoittaja on freelancetoimittaja. Hän on kirjoittanut tietokirjan Unelmien ekokylät (Basam Books 2015) ja haaveilee parhaillaan romaanikäsikirjoituksen valmistumisesta.

Kirsin blogi