Miksi pojat eivät osaa kirjoittaa?

Eläköidyttyäni hankin oppivelvollisuuskoulussa opettajankokemusta yläasteen äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorin sijaisena. Neljä seiskaluokkaa ja kaksi ysiä. Haastavaa oli hypätä kyytiin toisten suunnittelemaan opetusohjelmaan ja repiä siitä mielekkyyttä. Nopeasti törmäsin asiaan, joka on puhuttanut kouluväkeä: yläasteelta pulpahtavista pojista runsas 2000–3000 ei osaa kunnolla lukea eikä varsinkaan kirjoittaa. Miksi? Valitettavasti tämä näytti pitävän paikkansa omassakin koulussani.

Isoisoäitini oli syntynyt 1879 ja käynyt muutaman viikon kiertokoulua, mutta hän luki ja kirjoitti yhtä hyvin/huonosti kuin muutamat sankarit, jotka olivat siis käyneet koulua jo miltei yhdeksän vuotta. Ei mitään tietoa isojen alkukirjainten käytöstä, pisteistä, pilkuista tai yhdyssanoista hienommista nyansseista puhumattakaan. Ei myöskään mitään kappalejakoa. Lauserakenteet epäselviä ja epämääräisiä. Kun naapurikunnan ala-asteilla olin ihastellut erityisopetuksen määrää ja metodeja, täällä heräsi ihmetys, mikseivät nämä pojat saa erityisopetusta. Kauhulla ajattelin, miten he selviävät siinä toisen asteen oppilaitoksessa, mihin he päätyvät vai päätyvätkö ollenkaan.

Opetusohjelmassa oli pari kokonaisuutta, joita kovasti ihmettelin. Ne olivat oppikirjan ulkopuolelta. Suomen kielen erityispiirteitä hiukan yliopiston alimpien kurssien tapaan, astevaihtelua ja lainasanoja tankattiin pitkään. Toinen vielä kummallisempi juttu oli 360 sivistyssanan ulkoa opettelu hauki-on-kala- tyyliin. Rästitehtäviä oli niin paljon, että jokaisen päivän 2 pitkää välituntia koko kevätkauden olisivat menneet rästien kuulusteluun eikä aika olisi edes riittänyt. Sivistyssanasta ei ole paljon iloa, ellei tiedä miten ja missä yhteydessä sitä käytetään. Siksi muutinkin tehtävät sellaiseksi, että opetellaan tietty määrä sivistyssanoja ja kirjoitetaan esimerkit, miten sanaa käytetään.

Kirjoittamiselle ei ohjelmassa ollut aikaa lainkaan.

Nämäkin pojat olisivat hyötyneet siitä, että jokaisella olisi ollut käytössään henkilökohtainen läppäri ja olisi käytetty tekstin oikolukuohjelmia. Niillähän se kirjoittaminen jatkossa tehdään, jos tehdään. Oma lukunsa oli ysien diplomityö eli kirjallisuustutkielma. Suuri osa selvitti asian kunnialla, mutta sitten olivat ne, joiden töitä oikeasti ei olisi voinut hyväksyä edes tyyliin 5-. Ylimääräistä vaivaa tuottivat juttujen plagioijat. Netti on pullollaan erilaisia sivustoja, ja todistustaakka on opettajalla.

Uusia piirteitä minulle oli oppilaiden avoin kuhertelu välitunneilla. Avoimuus lie lisääntynyt? Toinen myös minulle uusi, oli luokkien hälyisyys, myös hyvien luokkien. Muistan venäläisten Suomeen muuttaneiden tuttavieni ihmetelleen kovasti Suomen koulujen ”huonoa kuria” ja ”auktoriteetin puutetta”. Ehkäpä tämä oli juuri sitä? Mukavia oppilaat toki olivat ja mutkattomia, mutta myös osaamisen hajonta luokilla oli yleensä suuri. Ainoa säännönmukaisuus, jonka voin havaita, oli se, että ns. musiikkiluokilla kaikkien oppilaitten osaaminen oli keskitasoa parempaa. Nämä olivat eräänlaisia eliittiluokkia. Erityisopetuksen tarve myös yläasteella näytti suurelta, mutta siihen eivät rahkeet ilmeisesti riittäneet.

Opettaminen palkitsi henkisesti, mutta ei aineellisesti. Ovela kuntatyönantaja oli neuvotellut sellaisen OVTES:n, että eläkeläinen ei saa palvelusvuosilisiä vaan ainoastaan saman peruspalkan kuin vaikkapa ylioppilas NN. NIIN paljon en opettamisesta tykännyt, että olisin sitä kovin pitkään tehnyt vain opettamisen ilosta. Huono palkka alkoi rassata, kun tein paljon töitä oppilaiden eteen ja sain myös tulosta.

Päätin käyttää eläkeaikani oman yritykseni palveluksessa, enkä ole sitä katunut.

Heleena Lönnroth
Kirjoittaja on FM ja kirjastonhoitaja, kuuluu Suomen Kirjailijaliittoon, Suomen dekkariseuraan ja Mauri Sariola -seuraan ja on kirjoittanut 25 vuotta lähinnä dekkareita.