Minä, kynä ja kirjoittamisen vapaus

Olin 14-vuotias, kun sain joululahjaksi turkoosinvihreän manuaalisen Olivetti-kirjoituskoneen. Sillä kirjoitin ensimmäisen julkaistun tekstini Seura-lehden mielipidepalstalle. Kehotin siinä tyttöjä menemään maalle emännäksi. Lause ”Mitä siitä, vaikka lanta vähän haiseekin” oli muutettu lauseeksi ”Mitä siitä, vaikka lunta vähän lakaiseekin”. Oli vuosi 1979.

Oma emäntähaaveeni ei onneksi toteutunut, vaikka teini-iän unelmissa sydän särkyikin monta kertaa. Päiväkirjan myötä löysin terapiakirjoittamisen. Jostain syystä pöytälaatikko ei minulle riittänyt ja halusin julkaista tekstejäni. Lähetin niitä viihteellisiin nuorten- ja naistenlehtiin. Muutamia julkaistiin ja joskus jopa palkittiinkin ko. lehtien kirjoituskilpailuissa.

Pahimpana rajojeni kokeiluvuotena olin eräällä työvoimatoimiston kurssilla. Kurssin vetäjä otti haaveeni kirjoittamisesta tosissaan ja kysyi, oliko asuinpaikkakunnallani ketään kirjailijaa. En tiennyt kuin Sanelma Kuusiston. Kurssin vetäjä järjesti tapaamisen. Sanelma jaksoi kuunnella nuoren tytön haaveita ja ehdotti hakemaan Pohjanmaan Kirjailijat ry:n jäsenyyttä. Vuodesta 1984 olen ollut Pohjanmaan Kirjailijoiden jäsen.

Ensimmäinen vakava parisuhde vei hetkeksi toiselle paikkakunnalle ja raskaaseen fyysiseen työhön. Haaveilin opiskelusta. Kun mikään muu kuin kirjoittaminen ei silloin kiinnostanut, hain Oriveden opistoon. Pääsin toisella hakukerralla. Silloisen Vaasa-lehden toimittaja tuli tekemään opiston kirjoittajalinjalta juttua ja halusi haastatella minua. Kuvatekstistä kävi ilmi, että haaveilin elättäväni itseni kirjoittamalla.

Osallistuin novellikokoelmalla suuren kustantamon nuortenkirjakilpailuun 1980-luvun lopulla. Sinne lähetettiin noin 250 käsikirjoitusta ja palautekirjeessä minun kerrottiin olevan 50 parhaan joukossa. Teksteissäni oli niin paljon lupausta, että minua kehotettiin jatkamaan kirjoittamista, mutta hankkimaan myös elämänkokemusta oman ääneni löytämiseksi.

Elämänkokemusta on tullut kerättyä, välillä hiukan liikaakin. Oma ääni on löytynyt monta kertaa, mutta välillä olen sen myös kadottanut. Olen opiskellut useampaan ammattiin ja käynyt monenlaisia kursseja maanpuolustuskursseista lähtien. Olen rikkonut omia rajojani uskaltautumalla 1990-luvulla harrastajateatterinäyttämölle. Olen ollut monenlaisessa vapaaehtoistyössä mukana, asunut kolmella eri paikkakunnalla ja irtisanoutunut kahdesta ns. vakituisesta työpaikasta.

En kuulu niihin ihmisiin, jotka jakavat lapsiensa, käsitöidensä, leipomustensa, vaatteidensa tai sisustamiensa huoneiden kuvia sosiaalisessa mediassa. Kuulun niihin, jotka haluavat jakaa siellä omia ajatuksiaan, kokemuksiaan ja elämässään oppimiaan asioita. Tosielämän iloja ja suruja, joskus hiukan noloja tai hyvin kipeitäkin asioita, aitona omana itsenäni. Oikeaa elämää, ei lavastettua todellisuutta.

​Minulle vapaus kirjoittaa merkitsee vapautta elää. Arkipäivät on aikataulutettu työaikojen mukaan, vapaa-aika sen mukaan, mitä itse haluan vapaa-aikanani tehdä. Ikä ja terveydentila tuo elämään omat rajoitteensa, mutta ajatuksen kulkuun ne eivät ainakaan vielä yllä. Tärkein asia, mitä olen elämästä oppinut, on elää omannäköistään elämää. Ilman, että antaa toisten ihmisten odotusten ja mielipiteiden vaikuttaa oman elämänsä valintoihin liiaksi.

Rakkaus vapauteen, kirjoittamiseen ja kirjoitettuun tekstiin on säädellyt osaa elämäni valinnoista. En koe epäonnistuneeni, vaikka ei nuoruuden haave ”elättää itsensä kirjoittamisella” olekaan toteutunut. Olen kiitollinen, että olen saanut elää oman näköistäni elämää. En ole lähtenyt niille poluille, jotka ovat tuntuneet itselleni vierailta. Olen toki tehnyt virheitä ja huonoja valintoja, mutta olen osannut oppia niistä.

Elän luotettavassa ja kestävässä parisuhteessa. Teen määräaikaista työtä, jossa on pienempi palkka kuin edellisessä vakituisessa, mutta voin paljon paremmin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olen löytänyt kadoksissa olleen työn ilon uudelleen. Olen oppinut luopumaan asioista. Ihmisistä luopuminen on vaikeampaa. Elämästä en ole luopunut, mutta katson nyt eteenpäin, en taaksepäin.

Kirjoitan, kommentoin ja jaan sosiaalisessa mediassa juuri sen verran itsestäni kuin haluankin. Jos se on joidenkin mielestä liikaa, se on heidän ongelmansa, ei minun. Kirjoitan – tällä hetkellä hyvin harvakseen – kahta blogia, jotka löytyvät googlettamalla nimelläni. Kuutisen vuotta sitten aloitin ”Elämänmittainen matka – eli oman tien kulkijan tunnustuksia” -nimisen blogin. Myöhemmin aloitin oman läskikapinani ”Pullukkablogilla”.

Nämä kaksi blogia ja näitä huomattavasti vanhempi Facebook-tilini ovat minun lapseni, käsityöni, leipomukseni, vaatteeni ja sisustukseni. Kun nuorena liftasin kotikylästä kirkonkylälle, eräs vanhempi pappa otti minut kyytiin ja sanoi jotain, mitä en ikinä unohda. ”Älä koskaan anna kynäsi kuivua.” Tämän lupauksen olen pitänyt.

Arja Rahikka

---