Mitäs nyt?

Nyt on jo puoli vuotta eletty omituista aikaa. Moni itsestäänselvänä pitämämme asia on lakannut olemasta sellainen. Moni suunnitelma on mennyt uusiksi. Ylipäänsä on ilmaantunut niin paljon epävarmuustekijöitä, että kaikenlainen suunnitteleminen on muuttunut paljon vaikeammaksi. Kun jotain suunnitellaan, pitää ainakin olla jo valmiiksi mietittynä myös varasuunnitelma. Tai pitää olla valmistautunut siihen, että joutuu unohtamaan koko suunnittelemansa.

Meistä varmaan jokainen on myös joissakin tilanteissa huomannut tarkkailevansa hiukan epäluuloisesti toisia tai ainakin jupissut siitä, ettei tule selviä toimintaohjeita. Pahimmillaan homma äityy toisten tuomitsemiseksi ja syyttelemiseksi. Vaikka siihen ei sortuisikaan, etäisyyttä pitää muistaa pitää, ja pitää muistaa huolehtia käsihygieniasta.

Selvähän se on, että ahdistusta tällainen aiheuttaa meille kaikille – toisille enemmän ja toisille vähemmän.

Onko tämä kaikki kutenkaan pelkästään huonoa?

Jo monelta taholta on arveltu, että ehkä pieni hidastamien onkin hyväksi. Kun on pakko keskittyä perusasioihin, eikä voi vapaasti sinkoilla sinne tänne ja tuonne, saattaakin olla helpompi olla läsnä hetkessä ja huomata asioita, jotka muuten vilahtaisivat huomaamatta ohi. Ehkä on myös pakko kohdata asioita, jotka muuten voisi hankalina sivuuttaa.

Suuresti arvostamani professori Kari Enqvist kirjoitti kolumnissaan pari viikkoa sitten, ettei nyt kannata jäädä odottamaan, milloin kaikki palaa ennalleen. Hän arveli, ettei koskaan. Suurten kriisien jälkeen ei palata entiseen. Ei sotien jälkeenkään palattu tilanteeseen ennen niitä, hän muistuttaa. Se ettei paluuta entiseen todennäköisesti ole, ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki muuttuisi vain huonommaksi.

Nyt meidän siis pitäisi vain pystyä sietämään sitä epävarmuutta, kun ei oikein tiedetä, mihin ollaan menossa.

Jokainen meistä on vastuussa omista teoistaan ja tekemättä jättämisistään henkilökohtaisella tasolla ja myös suhteessa kanssaihmisiin. Onnistumisen hetkillä ja silloin kun kaikki sujuu hyvin, vastuuta on helppo kantaa. Hankalampaa se on silloin, kun kaikki ei suju niin kuin toivoisi.

Toisten ihmisten tekemien virheiden, heikkouksien tai henkilökohtaisten ominaisuuksien kovaääninen esilletuonti, ei tee kenestäkään viisasta ja vahvaa. Kiltteys ja toisen ihmisen kunnioittaminen eivät ole nykypäivänä kovin muodikkaita asioita, mutta ehkä sittenkin niiden nöyristelemätön viljeleminen tuottaa vähitellen jotakin hyvää niin itselle kuin ympäristöllekin. Ja henkilökohtaisilla valinnoillaan jokainen meistä voi vaikuttaa laajemminkin.

Minna Vanhamäki
​