Nopeasti piirretyt pilvet

Miten tarinasta tulee kirja

Lapsena odotin Suurta Lelukirjaa enemmän kuin joulupukkia. Leikkelin siitä kauneimmat kuvat ja talletin pieneen minigrip-pussiin. Tänä vuonna odotin yhtä kiivaasti Otavan kirjaluetteloa keväälle 2019. Selasin katalogia nopeasti, huokailin ihania kirjoja, pysähdyin lempikirjailijani sivulle ja sitten. Ihan siinä vieressä: minun kirjani!

Vahvatunnelmainen esikoisteos sinnikkäästä 1920-luvun pohjalaisnaisesta, jota elämä taivuttaa muttei murra. Isälle annettu lupaus joutuu koetukselle, kun aviomies pakenee merten taa.

Kun Liisa menee naimisiin Kallen kanssa, edessä siintävät onnelliset vuodet täynnä hellyyttä. Mutta avioliitto onkin rahapussin nyörien kiristämistä, laskiämpärin tyhjentämistä ja valittava vanha äiti tuvan nurkassa.

Kalle lähtee paremman elämän perässä Amerikkaan, ja Liisa jää lastensa kanssa Isoonkyröön. Häntä painaa lupaus, jonka hän antoi isälleen tämän kuolinvuoteella: talo on pidettävä suvussa. Mutta kuinka paljon nuori nainen jaksaa harteillaan kantaa? (Nopeasti piirretyt pilvet. Ilmestyy helmikuussa 2019.)

Olin kirjoittanut pienestä pitäen runoja, ensin punakantisiin kierrevihkoihin, sitten mihin tahansa matikan vihon reunaan ja ajatellut, että proosaan en sekaannu, varsinkaan romaaniin. Ja jos joskus kirjoittaisinkin romaanin, en ainakaan historiallista. Eräänä myöhäisenä syysiltana huomasin kuitenkin kirjoittavani kohtausta, jossa nuori tyttö hiipii alas aitanvintiltä, kun muut jo nukkuvat. Liisa kuljeskelee omenatarhassa ja istuu jokirantaan, maantieltä kuuluu vaimea fillarin räminä. Kalle tulee tarinaan ilkikurisesti virnistellen, mutta vaikenee kohta totisemmaksi kuin kirkonpenkissä.

Äkkiä kesäyö ei ollut enää viileä ja tyhjä. Hiljaiset sekunnit tuntuivat ikuisuudelta. Liisa oikoi mekkonsa helmaa. Hän ajatteli sanovansa jotakin, mutta yhtä suloista kaikki oli ilman sanojakin. Kalle oli istunut hänen viereensä.

Kuvittelin Liisa ja Kallen rakastuvan Kyrönjoen rannalla, suuren kiven luona, jossa itsekin nuorena istuin ja haaveilin rakkaudesta. Liisan olin tavannut siinä korkeassa punaisessa talossa, jonka kohosi takanani. Olin viisivuotias, isoäitini yhdeksänkymmentäviisi. Hän oli jo pitkän elämän harmaannuttama, minä hädin tuskin pysyin paikoillani. Ja silti me jaoimme saman tarinan, se on kietoutuneena kotitaloni leipäorsiin ja kaikuu yhä kamarin seinistä.

Kamarissa oli liian kirkasta, jotta ikkunaa vasten olisi saattanut peilata. Lasi toisti vain hänen häilyvät ääriviivansa, kaikkein selkeimmin näkyi joki, joka hehkui auringonvalossa kirkkaammin kuin koskaan. Senni seisoi Liisan takana pienellä jakkaralla. Kapeat sormet napittivat pukua alhaalta ylös niskaan saakka. Nappi napilta Liisa oli onnellisempi.

Mitä pidempään kirjoitin, sitä syvemmälle tarina vei minut mukanaan. Kuljin Liisan ja Kallen mukana hiljaisille kyläteille (ja saatoin itsekin vähän rakastua Kalleen), seurasin heidän askeliaan riihelle ja elopellolle.

He seisoivat ruispellolla sirpit käsissään. Sormet verillä lyhteiden sitomisesta. Hiestä märät pellavapaidat liimaantuneina ihoon. Liisa pyyhki otsaansa, nosti huiviaan, työ oli vielä kesken, Kalle pysähtyi keskelle peltoa, sitten Liisa.

Etsin tietoa entisajan elämästä ja kotikulmilta. Aika pian huomasin, etten voi kirjoittaa kenenkään elämäkertaa − en tiedä tarpeeksi, mutta voin kuvitella loputtomiin. Voin seisoa pellolla Liisan ja Kallen kanssa, katsoa taivaalle puskevia tummia pilviä.

Pilvet repeytyivät reunastaan, sadevesi valui taivasta pitkin ja kasteli kaiken. Työ oli jätettävä kesken. Lyhteet kastuivat ja mätänisivät peltoon, jos sade jatkuisi liian pitkään. Sirppi lipesi Liisan kädestä ja sivalsi ilmaa hänen säärensä vierestä. Perkeleet putosivat Kallen saappaille, Liisa ei kuullut sanaakaan, sade valui hänen sieluunsa saakka.

Olen kulkenut Liisan ja Kallen kanssa läpimärkänä pellolta tupaan, syönyt laihaa velliä ja ihmetellyt, miten tässä näin kävi. Olen nukahtanut heidän uniinsa. Istunut tuntikausia hämärässä huoneessa kirjoittamassa, korjaamassa, kirjoittamassa uudelleen. Ihan kohta teen viimeiset merkinnät, sitten halaan Liisaa väkevästi ja hyvästelen. Liisa seisoo veräjällä ja heilauttaa kättään. Hän on elossa, minä olen kirjoittanut hänet.

Paula Nivukoski