Nukahtamisen sietämätön vaikeus

Unettomuus on sukuvika. Perheeni on pitänyt yllä pientä apteekkia. Unilääkkeitä ja sittemmin melatoniinia on kulutettu kilokaupalla. Uskokaa minua: kaikkea on kokeiltu. On nukuttu villasukat jalassa, alasti ilman yöpaitaa, ikkuna auki, ikkuna kiinni, kissan kanssa ja ilman, valot päällä ja pimeässä. On saunottu, vältelty kofeiinia, syöty, oltu syömättä, lenkkeilty, joogattu, kuunneltu musiikkia ja yritetty olla yrittämättä.

Taannoin löysin ihanan luonteistuotteen, jota myytiin nimellä ”Unihiekka”. Mikä jumalainen valmiste! Täysikuu sai kulkea taivaan yli ja maailma kaatua, mutta minä tyttö nukuin. Sitten huomattiin, että rohdon ainesosia ei ollut kukaan oikeastaan koskaan virallisesti tutkinut ja tuote vedettiin markkinoilta.

Sitten oli se yksi yskänlääke, joka tainnutti kuin halkonuijalla oisi lyöty pääkoppaan. Aivan pikkuinen parin millin tujaus riitti. Ilmeisesti Jenkkilässä joku oli sitten nostanut syytteen lääkefirmaa vastaan ja sekin tuote – arvaatte jo varmaan – vedettiin pois markkinoilta. Säästelin yhtä pullon loppua kauan lääkekaapin perukoilla äärimmäisiä tilanteita varten. Kaiholla muistelen...

Paradoksaalista tässä unettomuuden noidankehässä on se, että päiväsaikaan nukahtelen kyllä sujuvasti mitä kummallisimpiin paikkoihin ja tilanteisiin. Erityisen unettavia paikkoja ovat erilaiset kulkuneuvot. Nukun autossa, junassa, laivassa, lentokoneessa ja lapsena uinahtelin myös polkupyörän kyydissä.

Hivenen hämmentävää on toisinaan löytää itsensä nojailemasta ventovieraan vieressä matkustavan olkapäätä vasten. Elämäni järkytyksen koin kerran junassa, kun heräsin suu auki ikkunaan nojaten, kuola suupielestä valuen ja huomasin, että joku tuntematon taiteilija piirsi minua. Huh!

Voin nukahtaa sujuvasti myös elokuviin ja teatteriin, konserttiin ja oopperaan, kylpyammeeseen, parturin tuoliin, kosmetologille, jalkahoitajalle ja hierojalle.

Häpeän suunnattomasti erästä nukahtamistani runoillassa. Lausuntaesitys oli oikeasti hieno, mutta henkilökohtainen ongelmani vain vaivutti minut horrokseen. Ystävättäreni oli niin ikään torkahtanut. Voin vain kuvitella, miltä me näytimme:
kaksi kypsään ikään ehtinyttä daamia suut auki ja silmät kiinni toisiinsa nojailemassa. Epäilen vahvasti, että teatteritilan pimeys ei pelastanut meitä.

Nukun siis lähes kaikkialla muualla, mutta en omassa sängyssäni. Muistelenkin ilolla ja lämmöllä niitä kaikkia ystäviä, joiden kanssa on vietetty öitä maailmalla. Teidän kanssanne on ollut ilo valvoa –ja toisinaan myös satunnaisesti nukkua.

En unohda koskaan sitä yötä Moskovassa hotellin katolla. Seppo ja Mervi, se auringonnousu oli kerrassaan unohtumaton! Junamatka neuvostovaunun yöjunalla on myös jäänyt mieleen. Kyösti ja Erja, uskon, että tekin muistatte!

Miia, Minna ja Marjo, jaoimme minimaalisen hostellihuoneen Barcelonassa. Katjan kanssa yövyimme kansanopistossa Grönlannissa. Annen kanssa on valvottu teltoissa ja mökeissä, laivoissa ja laavuissa. Melko yllättävä oli se motelli Niagaralla, jonka kylppärin katossa kasvoi oranssi sieni. Mutta auringonnousu oli upea sielläkin!

Oma lukunsa ovat ne kaikki vaellukset Lappiin. Kerran luulin, että leirin vierestä lähti mönkijä liikkeelle. Aamulla paljastui, että viereisen teltan isäntä se vain harrasti äänekästä kuorsausta. Niin, tästä tulemmekin uniongelmieni kulmakiveen. Puolisoni nimittäin kuorsaa myös. Siihenkin on kokeiltu kaikkea: laastareita, suihkeita ja palloja. Lääkäri määräsi jo toistakymmentä vuotta sitten ylipainekoneen. Koneen ääni muistutti kahvinkeittimen ja jäätelökoneen yhdistelmää. Sanoin, että joko kone lähtee tai sitten minä lähden.

Tämäkin ihmiskunnan suuri keksintö on kehittynyt harppauksin viime aikoina. Lääkäri siis määräsi uudelleen samaisen ylipainelaitteen hiljattain. Laite itsessään on lähes äänetön, mutta ylipainetoiminto aiheuttaa myrskytuulen kaltaisen puuskupuhurin makuuhuoneeseen. Olen epätoivon partaalla.

Aikana jolloin perheessämme oli vauvaikäisiä, päädyimme nukkumaan eri huoneisiin puolisoni kanssa. Jo valmiiksi herkkä yöllinen minäni ei kestänyt pienintäkään korahtelua. Kaikki pienten lasten äidit tietävät, miten herkällä korvalla sitä kuuntelee vastasyntyneen hengitystä. Puolison kuorsaus, joka ehkä on suhteen alkuvaiheessa kuulostanut söpöltä ja miehekkäältä, alkaa muistuttaa täryjyrän mylvintää.

Virginia Woolf pohdiskeli aikoinaan, että nainen tarvitsee oman huoneen itsenäistä työskentelyä varten. Virginia, missä sinä nukuit?

Jaana Ala-Huissi
Kirjoittaja on Kurikasta kotoisin oleva äidinkielen opettaja, joka asuu Ilmajoella ja työskentelee Seinäjoella. Hän harrastaa kalligrafiaa, keramiikkaa ja grafiikkaa, joskus myös teatteria, suunnistusta ja avantouintia. Ala-Huissi on kirjoittanut näytelmiä ja novelleja, joita on julkaistu Reunan ja Haamun kokoelmissa. Parhaillaan hän valmistelee lastenkirjaa Yli-lauroselan talomuseon historiasta.

---