Ohuet päivät

Kun herään syke korkealla ja mieli lepattaen kuin yöperhonen lampun ympärillä, tiedän, että tänään syntyy jotain, eikä ideaa tarvitse pinnistää väkisin ulos. 
Käsittelen luovuutta kuin erillistä entiteettiä. Hengellisyyttä minussa on juuri ja juuri summanmutikainen teelusikallinen, mutta uskon, että luovuus on jotain minua ja tekemisiäni suurempaa. Minä vain toimin sen kautta koska elämä olisi muuten mauton ja mutakakkumainen. Tarvin monta kerrosta eri makuja tekstuureineen ja paksua kahvia kyytipojaksi. 
 
Tätä kirjoittaessani olen tehnyt pääosin musiikkia, mutta kuvailut sopivat myös intensiiviseen kirjoittamiseen. 
 
Kaikista otollisin aika luomiseen on hyvin alkanut aamu. Herään kissan kynsien ääniin terävästi säpsähtäen, mutta raukeana. Aurinko tursuilee verhon läpi ja iho tuntuu pehmeältä ja pinkeältä, kuin olisi ollut illalla saunassa, vaikka ei ole. Luen kahvin ajan Pentti Saarikoskea. Hän herättää minussa paljon ristiriitaisia tunteita. Ristiriitaisuus on väriä ja siksi Saarikoski on hyvä.  Aamuisin olen innokkaalla tuulella (kahvi) ja korvat ovat vielä puhtaat päivän melusaasteista, joten biisien hinkkaaminen tuntuu paljon helpommalta.  
 
Aamupäivä alkaa kangistaa selkää ja silloin on hyvä suunnata ulos tai tiskivuoren ääreen, kunhan tekee jotain fyysistä. Iltapäivä on hirveintä aikaa. En oikein tiedä mikä siinä on, mutta näin tunsin jo lapsena. Silloin äänet ja valo ovat latteita, mutta läpitunkevia. Tuntuu, että on keskellä liikenneruuhkaa, vaikka istuisi kotona kaihtimet kiinni.  
 
Välillä mietin mitä ihmiset minusta ajattelevat, mutta en usko, että juurikaan mitään. Ihminen, varsinkin kirjoittava tai jollain muulla tapaa itsestään maailmalle paloja antava tippuu joskus siihen harhaiseen verkkoon, jossa hän kierii epätoivoisesti luullen, että muut miettivät häntä tai hänen tekemisiään. Ketään ei lopulta kiinnosta (kuin ehkä pienen hetken) ja siinä on taiteen tekemisen vapaus. 
 
Kun iltapäivän latteudesta on selvitty alkavat supistukset. Niitä tulee illan mittaan pieninä kuumina piikkeinä, lopulta lapsivesi räjähtää olohuoneen lattialle kello yhdeksän ja juoksen kertomaan kumppanille, kissalle tai kukkaruukulle, että nyt nyt NYT se on tulossa!  Ja juuri kun pää näkyy päästän huokauksen, palaan todellisuuteen ja tuotos plumpsahtaa keskosena takaisin. Vielä on hiottava, lisättävä ja poistettava. Silloin olen maailman huonoin, mikään ei onnistu ja musta ei tuu ikinä mitään. Mutta ehkä huomenna jokin loksahtaa kohdalleen ja olen maailman paras, sen pienen hetken. Ja siihen on vain jaksettava uskoa ja siitä on osattava nauttia. Jotta ihminen voi nauttia täyttymyksistä, hänen on otettava vastaan myös nämä ohuet päivät. 


Lähiaikoina minun on tehnyt mieli vain listata asioita. Millaisia ilmeitä ihmisillä on kaupoissa, montako koirarotua muistan ulkoa. 
Karanteeni on ollut minulle taiteen tekemisen kannalta kultaakin kalliimpaa.  Ei tarvitse keksiä tekosyitä jäädäkseen kotiin luomistyön äärelle. On rauhallista, tai ainakin tuntuu siltä. Tänään aion listata ylös kaikki kuulemani pienet äänet, ennen kuin ne menevät toisesta korvasta ulos. 


Unna Takalo