Paluu tulevaisuuteen

En aavistanut, kun 13-vuotiaana syksyllä 1987 voitin nuorten Kontakti-kirjoituskilpailussa oman sarjani ja sain ensimmäisen kirjani julki, mitä siitä seuraisi — saati siitä, kun luokkatoverini kanssa kirjoitimme pari vuotta myöhemmin ensimmäisen Hullun luokan ja tulimme lähettäneeksi sen kustantamoon.

1990-luku oli minulle yhtä pyöritystä. Opintojen ohella julkaisin toistakymmentä kirjaa, pääsin parikymppisenä Kirjailijaliittoon, Hullut luokat äänestettiin useina vuosina parhaimmiksi nuortenkirjoiksi, kiersin kirjailijavieraana ympäri Suomen ja naapurimaissa. Olin parin lehden kolumnisti, annoin säännöllisesti haastatteluja ja tutustuin lukuisiin kirjailijoihin Pohjanmaalla ja opiskelupaikkani Tampereen seudulla järjestettävissä kirjallisissa tapahtumissa.

Sitten valmistuin yliopistosta vuonna 2000 ja menin ensimmäiseen varsinaiseen työpaikkaani historiantutkijana. Taas tehtiin lehtijuttu — ja siinä toimittaja varmasti hyvässä tarkoituksessa kirjoitti, miten ”Hullu luokka -kirjoistaan tunnettu kirjailija Kaisa Ikola kirjoittaa Laihian seurakunnan 500-vuotishistoriaa”. 

Vastavalmistuneena, osaamistaan jännittävänä keltanokkatutkijana suorastaan tunsin, miten uskottavuuteni valui viemäristä alas. Olisinko minä aina vain vitsiniekka, jonka oletettaisiin keksivän omasta päästään hassuja kommelluksia silloinkin, kun tein tieteellistä tutkimusta, johon yhteiskunta oli minua vuosia kouluttanut?

Saman tien ryhdyin määrätietoisesti erkaantumaan kirjailijaminästäni. Se oli helppoa, koska Hullu luokka -sarja oli päättynyt. En siis lähtenyt pyydettäessä kirjailijavierailuille vedoten paitsi päivätyöhöni, myös siihen, etten enää julkaise. En antanut nimittää itseäni kirjailijaksi, ellei se ollut syystä tai toisesta välttämätöntä. Loin nyrkinkokoisia katseita ihmisiin, jotka hämmästyivät kuullessaan minun opiskelleen ja olevan palkkatöissä eikä elävän (!!) kirjoittamisella. Kotisivutkin tein vain siksi, että sain ohjata sinne esitelmiä tekevät koululaiset.

Samaan aikaan työn ohessa kirjoitin ja julkaisin verkossa lähes koko ajan, mutta vain omaksi ja pienen fanikunnan iloksi.

Kului 20 vuotta, maailma muuttui, ja eräänä päivänä sain puhelun. E- ja äänikirjoihin erikoistunut kustantamo Saga halusi kustantaa sähköisessä muodossa minulta ihan kaiken: sekä viime vuosituhannen aikaa sitten loppuunmyydyt kirjani että ne tarinat, jotka olin kirjoittanut verkkoon.

Hetken mietittyäni suostuin. 20 vuoden aikana ammatillinen itsetuntoni oli vahvistunut, ja lisäksi teen palkkatyöni virallisella nimelläni, kun taas kirjat tulisivat julki tyttönimelläni. 

20 vuoden aikana moni muukin asia on muuttunut. Siksi on ollut hirveän kiinnostavaa seurata taas kirjallisuuden maailmaa lähempää ja verrata nykyaikaa neljännesvuosisadan takaiseen. Tämä teksti perustuu sekä omiin kokemuksiini että some-seuraajieni antamiin vinkkeihin, kiitos heille niistä.

Jo itse kirjoittamisen tekniikka on erilaista. Käsikirjoituksia ei mitata enää liuskoina, ei aina edes merkkeinä, vaan anglosaksiseen tyyliin sanoina. Tekstinkäsittelyohjelmani ääressä koen olevani dinosaurus, kun Facebookin kirjoittajaryhmissä pohditaan erilaisten tekstin rakennus- ja suunnitteluohjelmien eroja. Siitä olen sentään jo toipunut, että on ihan luvallista ja hyväksyttävää lähettää käsikirjoitus kustantamoon sähköisessä muodossa eikä kirjepostissa tulosteena!

Kirjan elinkaari on mielestäni lyhentynyt entisestään, vaikka sitä jo 1990-luvulla moitittiin lyhyeksi. Kirjallisuuden tarjonta on nykyään vielä massiivisempaa, koko ajan tulee uutta, ja hihnan toisessa päässä kirjat putoilevat alennuskoriin yhä nopeammin. Onneksi on edelleen kirjastot ja uutuutena sähköiset julkaisumuodot, joista iloitsen muutenkin: painettu kirja, e-kirja ja äänikirja palvelevat kukin omaa käyttäjäkuntaansa. 

Kustannusmaailmassa oli 90-luvulla suuria ja keskisuuria. Nykyään tuntuu olevan vain yksi tai kaksi suurta kustantamoa, jotka ovat nielleet ne keskisuuret. Mutta samalla pienkustantamojen määrä on kasvanut, ja ne julkaisevat hyvää ja kokeilevaa kirjallisuutta. Lisäksi verkko tarjoaa uusia julkaisun mahdollisuuksia. Kuulemma kaikki runoilijat eivät edes halua tekstejään kansiin, koska lavarunous antaa julkaisemiselle uudet mahdollisuudet. Toisaalta heitä palvelemaan, jotka haluavat kirjansa painettuna, mutta eivät löydä kustantajaa, on runsaasti omakustanne- ja palvelukustannefirmoja.

Samalla koulutuksen merkitys on kasvanut. Olihan 1980–90-luvuillakin kirjoituskursseja, mutta kuten eräs some-seuraajani totesi, nykyään harva julkaisee esikoiskirjan ilman minkäänlaista kirjoittajakoulutusta. 

Valitettavaa on se, että kaikesta tästä aktiivisuudesta huolimatta kirja-arvostelu on monissa lehdissä nykyään harvinaisuus, vaikka aikoinaan ammattitaitoisia kritiikkejä tehtiin lasten- ja nuortenkirjoistakin. Mutta sitten toisaalta verkossa on runsaasti asiantuntevia kirjabloggaajia ja kirjagrammaajia, ja striimauspalveluissa kuka tahansa lukija voi helposti jakaa mielipiteensä kirjasta.

Suurin muutos ehkä kaikkineen onkin se, että nykyään kirjailijan on huomattavasti helpompi pitää yhteyttä lukijoihinsa kuin aiemmin. Kiitos sosiaalisen median ja verkkotyökalujen, kirjailija ei enää ole kaukainen ja tavoittamaton hahmo, vaan häneen on helppo ottaa yhteyttä etsimättä postiosoitetta ja kirjoittamatta kokonaista kirjettä. 

Koska kirjailijaa ei ole ilman lukijaa, minulle kirjoittamisen paras sivuvaikutus oli jo 90-luvulla lukijoiden tapaaminen ja kirjoistani kertominen eri tilaisuuksissa. Niinpä olen ihastuksissani siitä, että nyt voin käydä ne keskustelut ja kertoa tarinat ja saada palautteet halutessani myös omasta sohvannurkasta käsin. Olisipa sosiaalisen median kaltainen yhteydenpitomahdollisuus ollut 1990-luvulla! Maailma on totisesti mennyt parempaan suuntaan — ainakin jossakin suhteessa. 

Kaisa Ikola
www.kaisaikola.fi