Peipponen, espresso ja calvados tai sitten ei

Tänä vuonna peipponen lensi elämääni ja auttoi näkemään ja tuntemaan asioita, jotka olin hukannut näennäisen kiireen ja hektisen elämän taustalle. Olen koko elämäni ollut avoin mielen ja tietoisuuden tutkimiselle. Olen myös kohdannut matkani varrella monta ihmisopettajaa. Kiittänyt opeista ja jatkanut eteenpäin. Nyt kohtasin peipon.
En ole ennen kirjoittanut blogia,  en edes päiväkirjaa. Kuitenkin joitakin oivalluksia olen taltioinut pitkin vuotta, jotta voisin palata niitä työstämään tai että ylipäätään näkisin mitä päässäni pyörii. Aloitin kerran kokeilun, jolle annoin nimeksi Maksutonta mindfulnessia ja arjen huomioita.  Ennen peipposen kohtaamista katkelmia vahoista teksteistä :
 
MINÄ
Kaiken ymmärtämisen lähtökohtana
on  ymmärtää,
mikä on se,
josta teemme jatkuvasti tarinoita toisille
-  ja itsellemme -
peläten,
että se lakkaa olemasta
ilman toiston jatkuvaa virtaa.
Niin helppoa
ja ilmiselvää.
Tai vaikeaa.
Niin lähellä,
niin kaukana.



En saa taivutettua kieltäni rullalle.
Miksen. Aloin harjoitella tätä toimintoa
autoillessani. Liikennevaloissa tämä
aiheuttaa vieruskaistoille hämminkiä



Kiertoliike.
Ellipsi tai ympyrä.
Suurin osa sinua
on siinä mukana.
Tai luulet niin.
Vuoden päästä olet
jälleen lähtöpaikassa.
Lupaamassa ja miettimässä
samoja asioita.


Oletko Iloinen
ja rauhallinen?
Ellet,
kiertoliike jatkuu
ja mietit, mikä on se, mikä kiertää,
ja mikä tarkkailee.



Aamulla otan lehden
postiluukusta niin, ettei
metalliosat kolahda.



Mielipide.
Mieli
ja pide.
Mielelle
on äärimmäisen tärkeää,
että sillä on oikeus olla jotain mieltä.
Joskus
se kirjoittelee jopa mielipideosastolle.

Mielipideosastoa hoitaa mielipidetoimittaja.
Se on
demokraattinen oikeuteni,
se vaahtoaa.
Arvokkaan lehden toimittaja taas
kysyy pääministeriltä mikä hallituksen toimenpide
seuraavaksi perutaan.
Se on vapaan lehdistön
oikeus
mielipiteeseen.



Liikenneympyrässä
näytän itselleni suuntamerkin
juuri ennen kääntymistä.
Minä haluan tietää milloin käännyn.

Kauppaan menen autolla
ja pakkasella jätän sen käymään invapaikalle.
Ostoksia varten ostan
joka kerta
uuden muovipussin.



Aamuharjoitus,
lausun ääneen: minä olen " sitten sanon nimeni",
hetken pohdinnan jälkeen jätän jotain pois, sanon:
Minä olen,
olen,
ja oloni muuttuu selkeämmäksi,
ymmärrän jopa yhden käden taputuksen
ja 
luojan äänet avaruudesta sisälläni.

Sanat syntyvät mielessä.
Ne vaativat kuulijoita.
Niistä tulee juoruja,
aatteita, ideologioita,
filosofioita
ja
lopuksi uskontoja.
Jumalan sanan jälkeen
kaikki onkin sitten betonia ja ketsuppia.
On turha enää selittää,
että elämä aina on 
siltä väliltä,
myöntävä kieltävä.

Mutta media jatkaa ja jatkaa
kyselee ja ei kysele 
tekee ennakko-ohjelmia ja jälkiohjelmia
puolueiden kannatusluvuista, puolueista,
astuu poliisin varpaille 
ja kysyy miksei tutkita
miksei toimita.
Urheilutapahtumista puhumattakaan.

Media on meidän Yhteinen Mieli
sosiaalinen media on meidän  Lähimieli.
Some
mielien kohtaamispaikka.
kun nyt vaan jokainen haluaa olla jotain mieltä.

Hetkinen,
lisätään todellisuutta
tehdään virtuaalitodellisuutta
ja sitten tiedetään 
enemmän todellisuudesta,
niinpä.

Sitten toitotetaan, että elä tässä hetkessä,
käydään jopa kursseilla ja ostetaan kirjoja
ja lopuksi ollaan aivan sekaisin 
hetkestä ja tästä.
The Art of seeing things  they really are
on hyvin vaikeaa.
Silmämme ja korvamme täynnä muistoja
suumme makuja 
ihomme jonkun kosketusta.
Viimeisenä mieleen tulee
että
maa, vesi, tuli, ilma
ja avaruus
 antoivat meille edes mahdollisuuden
olla tässä ja ajatella,
että joskus ymmärtäisimme asiat 
sellaisina kuin ne ovat.

Uuden vuoden jälkeen 
kuntosalit ovat jälleen täynnä.
Mennään hissillä alakertaan, ajetaan autolla
toiselle puolelle kaupunkia,
maksetaan , kuntoillaan,
ajetaan autolla takaisin ja lopuksi hissillä ylös,
Sitten otetaan esille uusi 
henkisen valmennuksen opas.
Nukkumaan mennessä uudet asiat
pyörivät mielessä ja keho vaikeroi liikunnasta.
Uni ei tule kun päähän jäi 
tietyn väriset lasit, joiden läpi maailmaa yrittää ymmärtää.

Ja oikeastaan
väritkin ovat vaikeita ymmärtää.
Kun näemme jotain
näemme sen, mihin valo pysähtyy.
Jos se jokin on punainen
se ei ole punainen,
sillä se heijastaa itsestään pois punaisen.
Minkä värinen se siis on?
Mikä on värin takana?
Oletko miettinyt,
että läpinäkyviä asioita on olemassa.

Nyt
eilen 
huomenna
En muista tarkalleen menneitä vuosilukuja.
Milloin olin koulussa, 
milloin muutin minnekin.
Milloin vanhempani kuolivat.
Numerot eivät ole tärkeitä. 
Tapahtumat olivat eilen.
Se riittää.
Ajan pituudella ei ole väliä.
Kyse on menneestä; eilen.

Myös tulevan ajankohtaa on turha miettiä.
Kaikki on huomenna.
huomen on jonkun numeron kuluttua.

Tänään on se mistä sanoin " huomenna "
ja huomenna on se mistä sanoin " tänään ".
On vain tänään
ja jos oikein haluaa leikkiä ajalla
on 
eilen
huomenna.
Aikaa voisi ajatella myös niin, että tämä hetki on
tarkasteluaukko, joka kulkee pitkin mittanauhaa.
Silloin eilinen on aina olemassa 
kuten tulevaisuus.

Väsyttää,
menen nukkumaan.
Kuka ja minne.
Oikeastaan en mene minnekään,
vain tietoisuuden katkaisija naksahtaa.
Näen unta viljapellosta.
Miljoonat tähkäpäät heiluvat aurinkotuulessa.
Ymmärrän olla sanomatta toisille
korsille : " heilukaa vähemmän,
antakaa minulle enemmän tilaa ",
ymmärrän olla.

Kevätpäiväntasauksen jälkeen
taas mahdollisuus olla hellä
kaikelle elävälle,
aloittaa uudelleen,
kasvaa kortena mahdollisimman korkealle,
hellästi ,
ottaa toisten hellyys vastaan,
ymmärtää samaistumasta,
nyt.

Jos olisin puu,
vaikkapa koivu,
alkaisin laskea.
Jo talvella laskin viileiden päivien lämpötiloja,
jotta tietäisin kauanko levätä
Nyt kevätpäiväntasauksen jälkeen lasken
päivien lämpötiloja yhteen.
Kun 250 on täynnä,
availen silmuja. 

Ihmistenkin silmut aukenevat.
Koulun edessä 40 km/h nopeusrajoituksen kohdalla
näyttötaulun mukaan mopoauto kulkee 58 km/h.
Pikkumopojen äänet yläoktaaveissa,
Harrikkojen alhaalla, kunnes kahvaa käännetään.

Kävelylenkillä keskustassa
 ensin kulman takaa tulee parfyymit
sitten vasta ihminen.

Ensimmäiset terassit aukenevat
eikä juomia tarvitse jäähdytellä,
tupakansavuun yhdistyvät
ihmiset ja niitten tuoksut.

Jo viime heinäkuussa olisi pitänyt
kasvattaa  tämän vuoden versojen aiheet
ja suojata ne talveksi suojasilmuilla.
Niin helposti nuo ruskeat suojat
vain unohtuvat päälle
muuttumisen pelkona,
epävarmuutena.
Ja silloin elämä pysähtyy
sinussa ja ympärilläsi.
Jos et muistanut
kasvattaa noita uusia versonalkuja,
ei ole mitään ongelmaa,
olet se vanha sama ongelma.

Vaaliohjelmia en ymmärrä.
Taso on samaa kuin että
" tuleeko joulupukki , ei se taida,
tulee sittenkin vai tuleeko".
Samoin kuin urheiluohjelmissa.
Maratonin jälkeen kysytään
miltä tuntuu ja mitä
tulevaisuuden haaveita sinulla on.
Maaliintulon sijasta toimittaja
haastattelee livenä urheilijaa,
jonka sijaluku on jotain 50.
Puoluejohtaja julistautuu voittajaksi
0,2 desimaalin turvin.
Kuin Fingerporissa.
Yksikään puolue ei muuten ole tullut
minua vastaan ulkoillessani. Eikä filosofia.
Eikä uskonto.
Olen tavannut vain ihmisiä.
Sellaisia, jotka uskovat, että uskovat
ja sellaisia, jotka näkevät ja kokevat
asiat sellaisina kuin ne ovat,
jos näkevät.

Huhtikuun aurinkoiset päivät.
Ilmastonmuutosta ei ole.
Ei ainakaan hotellimainosten mukaan.
Siellä lapset on valjastettu pomppimaan sängyissä
ja saunomaan
ja  kuluttamaan 
ja matkustamaan
ja oppimaan aikuisuutta

Yöllä näin unen opetusvideosta.
Siinä kasvit ja eläimet vaihtoivat paikkaa.
Kasvit lähtivät liikkeelle ja ihmisille ja eläimille kasvoi jalkoihin juuret.
Siinä ne huojuivat ja voivottelivat tilaansa kun ei voi mitään tehdä.
Ymmärsivät vihdoin mitä tarkoittaa riippuvuus toisten teoista


Coronaviruksesta yötä päivää,
koko ajan
uutisten kertausta
ja spekulointia, pohdintaa,
yötä päivää.
Ei riitä, että asia todetaan,
kerrotaan faktat ja miten pitää toimia,
kerran kaksi päivässä.
Ei riitä, koska maailmanlaajuinen koneisto on jo olemassa
tuhannet toimittajamielet
ja rahat
ja markkinatalous.
Isoisäni kuunteli kerran päivässä uutiset
putkiradiosta työmiestupakkaa tuprutellen,
äänteli välillä myöntävästi tai kieltävästi.
Korona
on selventänyt ajatuksiani:
en halua kuunnella enää toistoja,
tv:n katselu on vähentynyt,
 olen pääsyt irti urheilun hypnoottisesta seuraamisesta.
Metsätöissä
ja merellä saaressa 
riittää oman pään sisältö,
hiljaisuus, linnut, kova luoteistuuli
ja nälkäisen peipon kiukuttelu
leipäpalaa odotellessa.
Ei muiden luomaa taustamelua eikä tarpeita.
Peruutin lehdenkin.
Tärkeät uutiset kuulee kyllä,
aina
jostakin.
Seison turvaetäisyydellä elämän jonossa, 
aika häntäpäässä:
minua edellä on 
 banaanikärpänen, karpalo, kannusruoho, metsähanhi...
Yksikään puhelinmyyjä
ei saa minua enää vakuuttuneeksi mistään,
että ostaisinko kanavapaketin ,missä voi jo ennakkoon nähdä ohjelmia,
entä istuisinko ravintolassa taas aamuneljään... 



Tässä katkelmia menneistä kirjoituksista. Sieltä löytyy monta asiaa, joita peipponen edelleen selkeytti. Kaikki alkoi sattumalta. Kevään ensimmäinen peippo lenteli aamuisin saaren itäpuolen kesäkeittiön edustalla. Lenteli ohitse, pysähtyi joskus palatakseen pian uudelleen. Ja sen laulu. Opin tunnistamaan sen muiden peippojen laulusta. Sitten vähitellen aloin kutsua sitä sen omalla laulutavalla. Ja se tuli! Se jutteli ja lauloi takaisin. Päivä päivältä se tuli lähemmäksi. Sitten mietin voisiko sille antaa jotakin. Luomukaurahiutaleita. Kyllä kelpasi. Ruiscrakkeristä tuli kuitenkin sen suosikki. Usein aamulla se lensi heti paikalle kun tulimme aamukahville. Ja juttua piisasi. Yhä lähemmäs tämä upea nappisilmä tuli päätä kallistaen ja jutellen. Sitten sitä piti kokeilla. Ottaisiko se ruokaa kädestä! Ensimmäinen kerta oli tietenkin vaikein. Kun se tapahtui, itkimme. Se hetki oli kuin Michellangelon freskon kuvaus kosketuksesta....

Emme halunneet tehdä sitä riippuvaiseksi ruokinnasta. Joskus emme antaneet mitään. Ja siitä huolimatta se tuli. Joskus suu täynnä toukkia näyttämään, että kyllä hänkin osaa. Oletko muuten nähnyt miten lintu jarruttaa. Kerran se tuli vauhdilla eteeni ja jarrutuksen jälkeen jäi vain muutaman sentin kasvoistani. Meni niin sanotusti pitkäksi. 

Se myös seurasi meitä saaren toiselle puolelle. Se tuli tervehtimään länsipuolen terassityömaalle. Istui kaiteelle lähelle juttelemaan. Astianpesupaikalla se saattoi istua pienessä pihlajassa metrin päässä katselemassa.

Heinäkuun lopulla tapahtui jotakin .Se tuli yhä harvemmin ja sitten ... se tuli kahden naaraan kanssa. Juttua piisasi entiseen tapaan. Naaraspeipot tulivat lähelle katsomaan, kun se otti keksipalan kädestäni. Sitten sitä ei enää näkynyt. Eikä muitakaan peippoja. Joka aamu toiveikkaina odotimme, mutta ei. 

Mitä nämä peipponen siis opetti. Virusaika muutti elämäämme varmaan pysyvästi. Onneksi meillä oli mahdollisuuksia olla luonnossa metsätyömaalla ja saaressa. Tehdä fyysistä työtä ja liikkua. Kaikki turha jäi pois. Ensin tv. Radion yön ja aamun musiikkiohjelmat jäivät. Sitten jäi sanomalehti. Suurten juhlien pakonomaisuus jäi. Oli sitten pääsiäinen tai juhannus. Siihen tunnelmaan ei tarvita kärrylasteittain ruokaa ja rihkamaa. 

Omaa aikaa vapautui entistä enemmän. Tehdä ruokaa läsnäollen kiirettä. Terveellistä ruokaa! Koronaaikana olen laihtunut 14 kg ja olo on kuin nuorella kollilla. Tosin nyt pitää kalsareissakin olla henkselit.

Peipposen joululahja oli paras. Se näytti luontoyhteyden tärkeyden. Se että olemme kaikki riippuvaisia toisistamme ja ettei mikään  ole pysyvää. Olemme seuranneet yli 60 lintulajin elämää. Tunnistaneet ennestään meille tuntemattomia saariston kasveja pienen lapsen innolla. Luontoon liittyviä ideoita pää täynnä. Taideteoksia, maalauksia, rakennelmia..marjoista ja sienistä puhumattakaan.

Olemmeko siis erakoituneet. Kyllä ja ei. Tulemme toimeen entistä vähemmällä. Toimimme kaikessa mahdollisimman ekologisesti. Kierrätämme. Elämme terveellisesti, mutta emme askeettisesti. Kyllä joskus maistuu espresso ja calvadoskin, mutta voimme olla ottamattakin.

Kaupunkiin tullessamme voimme katsoa tv:stä, Bottaksen ajamista , mennä ravintolaan syömään tai oluelle. Mutta olemme vapaita tekemään päätöksen tietoisesti. Kukaan ei ohjaile meitä enää. Kaikki on meissä sisällä valmiina, ei ulkopuolella. Twit, näin peippo opetti.

Pentti Olavi Syrjälä
​