Peto päässäni

Kasvavan levottomuuden vallassa olen viime ajat seurannut tuntien kasautumista päiviksi, päivien kerääntymistä viikoiksi ja viikkojen yhtymistä sotilaalliseksi ketjuksi, jota mikään tai kukaan ei pysäytä. Viikko viikon perään on hiki ollut valmiina pusertumaan otsalle ja kämmenten nihkeys paljastamaan, että aika on vähissä. Hetki on koittamassa. Enkä minä mahda sille mitään.
 
Lykkään väistämätöntä ensin yhden päivän. Sitten toisen. Kunnes vihdoin lähestyn kohdettani varovasti, laajasti kaartaen. Keksin poiketa reitiltä kylpyhuoneeseen. Pyykithän pitää viikata. Mutta onpa uskomattoman ärsyttävää: mies on jo ehtinyt tyhjätä telineen. Ilahdun oivaltaessani, että sänky on vielä petaamatta. Ryntään makuuhuoneeseen, mistä joudun ensi töikseni häätämään mieheni, joka hyvin ikävää käytöstä osoittaen on jo vetämässä peittoa suoraksi. Saan sängyn kuntoon ja tunnen hien kihoavan ruumiin onkaloistani. Onko nyt aika. Täytyyhän vielä jonkin maitotölkin odottaa taitteluaan tai biojäteastian tyhjentämistään. Tiedän takertuvani olemattomaan oljenkorteen. Mieheni on tänään varsinainen maanvaiva, hän tulee eteiskäytävässä vastaan jätesanko kädessään.
 
Sisuksistani venyy ulos paksu, raskas huokaus. Minun ja sen välissä ei ole enää mitään.
 
Raahaudun työpöydän ääreen. Huomaan, että mieheni on sielläkin. (Todettakoon, että toisin kuin lukija voisi otaksua, minulla on vain yksi mies. Mutta asunnossamme ei ole kovin montaa huonetta.) Kerron hänelle vaisusti Velvollisuudestani, Kohtalosta joka minua odottaa, Tehtävästä joka minun on kohdattava, Jyrkänteestä jolle minun on kiivettävä. Ja mikä kerta kaikkiaan viheliäisintä: toisin kuin milloin tahansa muulloin, hän panee alienit ja tuliaseet saman tien tauolle ja nousee antaakseen minulle tilaa. Minkälaisen empatiakyvyttömän, rasittavan, ymmärryksen puutteesta kärsivän sauvasirkan olen mennyt naimaan?
 
Istuutuessani huomaan, että johtoja pitää korjailla ja koneen asentoa säätää. Näytöllä on kaikenlaista omituista digitaalista roinaa, josta on välittömästi hankkiuduttava eroon. Ja näppäimien välissähän on pölyä! Ihanaa! Paneudun kuljettamaan sormeani huolellisesti näppäinten välisissä solissa, kunnes pöly, joka ei ikinä lopu, loppuu.
 
Avaan tekstitiedoston, koska rajallinen mielikuvitukseni on nääntynyt tuottamaan verukkeita. Jään tuijottamaan näyttöä. Se on valkoinen kuin pääni sisäpuoli. Käännyn katsomaan ikkunasta ulos. Palautan katseeni näyttöön. Jatkan tätä mielenkiintoista silmäpeliä kenties kymmenen minuutin ajan.
 
Nostan käteni näppäimille. Lasken ne takaisin syliini. Jokainen lause, jokainen aloitus, jokainen sana katoaa päänisisäiseen valkeuteen, jonka syvyydessä jossakin kyltymätön peto nielaisee ne kaikki ja röyhtäisee vasten kasvojani: Huono. Kelvoton. Tylsä. Kliseinen.
 
Sen pedon lannistavan voiman edessä istun minä, yksin, paljaat kädet kyvyttöminä puolustautumaan.
 
Tästä puhutaan, tämä on kirjoittajan klassikkovaiva, kuin nivelsiteet jalkapalloilijalle, mutta kukaan ei nähtävästi onnistunut kertomaan miltä se tuntuu. Tyhjyys, johon putoaa sanomisen vähyyden paljastuessa. Omaan tekstiin, omiin lauseisiin uskomisen pala palalta murtuessa. Puhtaan sivun auetessa edessä kylmänä, vihamielisenä ja täynnä tuomiota jo ennen kuin on ehtinyt edes aloittaa.
 
Kerron nyt, miltä se tuntuu. Tuntuu kuin mannerlaatta jalkojen alla murenisi, ja samaan aikaan tietäisi, ettei sen alla ole mitään. Pelkkä putoaminen. Identiteetin kadottaminen. Minuuden sameneminen, vääristyminen, lohkeaminen. Kaiken sen kohtaaminen, mitä ei koskaan omalle kohdalleen uskonut mahdolliseksi.
 
Se tuntuu ryöstöltä. Juuri siltä kuin joku lupaa kysymättä tunkeutuisi kotiini ja veisi sieltä kaiken itselleni tärkeän. Kaiken sen, mikä ei ollut minulle tärkeää siksi, että olisi maksanut paljon tai näyttänyt kauniilta, vaan siksi, että se oli omaani. Se oli jotakin niin omaani, että oli määritellyt minut. Ja minä olin laatinut siitä päämäärän ja vuorannut siitä elämäni oleellisen sisällön.
 
Kukaan ei myöskään tainnut koskaan osata kertoa ikävästä. Tämä ikävähän rusentaa. Huomaan sen nyt, sormieni hakiessa sanoja jotka ryöstössä vietiin minulta. Huomaan sen nyt, sormieni hakiessa tyhjyydestä sitä joka olin. Ikävöin sanoja. Ikävöin sanomisen vastustamatonta, ikiaikaista lumoa. Ikävöin itseäni.
 
Ehkä sisimmässäni aavistin sanomisen kyvyttömyyden laajuuden, kun joskus kahdeksan kuukautta sitten kirjasin itsenikin Pohjanmaan Kirjailijoiden blogikirjoittajien joukkoon. Ehkä aavistin, että silloin tuoreelta tuntunut tyhjyys ja välttely jatkuisi ja pulskistuisi niin, etten osaisi oikein enää tehdä asialle mitään. Että väsyisin pyristelemään, ja luovuttamisen autuas vapahdus vaanisi muutaman askeleen lähempänä. Että ainoa keino kirjoittaa olisi velvollisuus kirjoittaa. Oma nimi listassa, joka vaatisi hoitamaan lupaamani työn.
 
Katson kirjoittamaani ja huomaan olleeni oikeassa. Tehtävä on hoidettu. Sivu ei ole enää tyhjä. Peto päässäni on vaiennut ja päästänyt minut hipaisemaan itseäni.

Elina Polvi

---