|
Vuosia sitten näin televisiosta runoilija Lauri Viidan elämästä kertovan elokuvan Putoavia enkeleitä. Luultavasti muistikuvani on muuntunut ajan myötä, mutta näen mielessäni kohtauksen, jossa Lauri (Tommi Korpela) tulee soutuveneellä rantaan. Syntyy valtava hässäkkä, kun joku huutaa: ”Siltä tulee nyt runo!” Runoilijalle sännätään etsimään kirjoitustarpeita. Mitään vastaavaa dramatiikkaa ei omaan prosessiini liity, eivätkä minun runotekstini synny yhdellä kirjoittamalla. Muusat ja muut mahdollistajat eivät hääri ympärilläni. Olen kuitenkin Laurin kanssa samoilla linjoilla siinä, että toimiva kynä ja pala paperia on syytä pitää mukanaan aina ja kaikkialla. Mestarillinenkin säe unohtuu yllättävän nopeasti eikä siihen ole paluuta. Oman lyriikkani syntysijat ovat usein varsin arkisia. Jaan kanssasi viisi tavallisinta. Herään aamulla paljon ennen puhelimen hälytystä, taas kerran. En vielä nouse sängystä, vaan loikoilen ja annan ajatuksen vaeltaa. Kas, jostain alitajunnan kerroksesta pulpahtaa pintaan säkeen tai aforismin itunen. Joskus kaksi sanaa, joskus kokonainen säe, parikin. Ojennan käteni ja haparoin yöpöydältä kynän ja paperia. Usein tunnistan sanoissa kaikuja kirjasta, joka ennen nukahdusta läpsähti kasvoilleni, tai tapahtumasta, jota mietin illan viime tunteina. Runomieli on nälkäinen mieli. Sanoja tuottaakseen se tarvitsee ravinnokseen toisia sanoja. Se lukee ja kuuntelee ahmien, kirjoja ja ihmisiä. Jonakin toisena aamuna kuivaan hiuksiani föönillä. Kun puolipituista hiusta on melko paljon, aikaa kuluu eikä samalla voi oikeastaan tehdä muuta. Paitsi ajatella, hiustenkuivaimen huristessa taustalla monotonisesti. Useamman kerran vuosien varrella olen sammuttanut puhaltimen ja kipaissut hakemaan kynän ja muistilapun. Samalla huomaan, että töihin onkin jo kiire. Taitan työmatkani polkupyörällä noin kahdessakymmenessä minuutissa. Siinä ajassa ehtii miettiä melko paljon. Jos mielessä on vapaata tilaa, siellä saattaa muotoutua runonpoikanen. Pyöräillessä on hankalaa kirjoittaa tai sanella, joten tekstiaihiota täytyy toistella mielessään, aina työpaikan pukuhuoneeseen asti, jossa sen saa tallennettua muistiin. Kävelen mielelläni, ja mieluiten paikassa, jossa on puita. Kävelyn rytmi on minulle runon rytmi. Tiedän, etten ole ainoa tämän lajin harrastaja. Metsäpoluilla puiden lomassa vilahtelee koko joukko niitä ihmisiä, jotka etsivät tekstin siemeniä tai koulivat jo taimettuneita lauseitaan. Päältä päin heitä ei välttämättä tunnista kirjoittajiksi. Pääsen liian harvoin veden ääreen, mutta silloin kun se tapahtuu, avautuu tilaisuus myös runolle. Tarvitaan aaltojen liike, virtauksen rytmi tai peilityynen pinnan hienovarainen väreily. Taajuus, jolle mieli virittyy. Ja aikaa, hyvin paljon aikaa. Nämä viisi erilaista syntypaikkaa ovat kaikki tiloja, joihin luova mieli voi pysähtyä ja asettua. Niissä on virtaavaa, toisteista liikettä ja rytmiä. Hurinaa, huminaa, havinaa, liplatusta, kohinaa. Ja minun puoleltani tapahtuu tuijottelua. Hyvin paljon tuijottelua. Kun muistikirja on täyttynyt sikin sokin lojuvista sanoista ja säkeistä, on aika istahtaa alas. On lopetettava kiertely ja kaartelu, torjuttava yhtäkkisesti houkuttava vaatekaapin järjestäminen ja järjenvastaisesti koukuttava Sanuli-peli, ja tartuttava työhön. On kesytettävä, työstettävä ja hiottava. Entä sinä, missä sinun tekstisi syntyvät? ”Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt.” Antoine de Saint-Exupéry, Pikku prinssi Anne Syrjälä, kirjoittava opettaja ja sanataideohjaaja Seinäjoelta 
0 Comments
Uusi alku tarjoaa kihelmöivää jännitystä, malttamattomuuden ja pelon sekaista odotusta. Oli sitten kyseessä uusi työ tai harrastus, uusi vuosi tai idullaan oleva ihmissuhde, ennenkokematon herättää eloon, pakottaa terävöitymään ja virittää aistit vastaanottamaan. Pauli Hanhiniemen sanoin: ”Kaikki ilman muuta silloin innostaa, kun uutta aloittaa.” (Kolmannen Naisen kappaleesta Jos se ois helppoo levyltä Hikiset siivut, 1989.) Mutta ennemmin tai myöhemmin jännittävinkin asia muuttuu arkiseksi, tutuksi ja tavalliseksi. Puhun (tietysti) kirjoittamisesta. Kuinka moni kirjoittaja tarttuu inspiroivaan ideaan intoa puhkuen, naputtelee nälkää ja janoa tuntematta liuskan toisensa perään novellin alkua, romaanin ensimmäistä lukua tai näytelmän avausnäytöstä. Ensimetreillä kaikki on kutkuttavasti mahdollista. Aivan liian pian koittaa hetki, jolloin uutuudenviehätys on karissut, kultaus kulunut ja edessä on enää valtava määrä työntekoa ilman endorfiinipiikkejä. Silloin punnitaan, kantaako idea ja kestääkö pää ja takamus satojen tuntien istumista näppäimistön äärellä. Sitä paitsi mielen reunamilla kuiskuttelee tuore, houkuttelevampi idea, joka lupailee olevansa Vielä Parempi Tarina. Ensihuuman varaan ei kannata rakentaa sen paremmin pitkän projektin kirjoittamista kuin vakavaa parisuhdetta. Kummassakin vaaditaan pitkämielisyyttä, lempeyttä ja rakkautta – ja niinä päivinä, kun rakkaus on koetuksella, puhdasta jääräpäisyyttä pitää paketti kasassa, kunnes lämpimät tunteet taas palaavat pintaan. Pitkä kirjoitusprojekti ei ole yhdenillanjuttu, vaikka joskus viaton novellinpoikanen tai nopeasti sutaistu runonpätkä saattaa kiskaista mielen mukaansa ja kasvaa kuukausien tai jopa vuosien työksi. Sitoutumiskammoiselle jo pelkkä ajatus urakasta, joka venyy viikosta vuosiksi, saattaa olla sellainen mörkö, ettei tule edes aloittaneeksi. Mutta ei pitkää tekstiä sentään tarvitse verrata avioliittoon, jossa luvataan olla uskollisia, kunnes kuolema erottaa. Harva kirjoittaja on kone, jonka moottori hyrisee aina tasaisesti neljällä pytyllä ja valmistaa kevyellä kaasunpainalluksella laadukasta lopputuotetta. Useimmat meistä tuottavat aika ajoin roskaa, soopaa tai muuten ala-arvoista tekstiä, sotkeutuvat juonenkäänteisiin ja henkilöhahmojen ristiriitoihin ja lopulta viettäisivät vapaat hetkensä mieluummin aidanseipäänä tai seiväshyppyriman telineenä kuin naputtelisivat näppäimistöä. Mutta teksti ei kirjoittamatta valmistu. Vaikka olisi jo valmis hautaamaan projektin peruskallioon ydinjätteiden sekaan, keskeneräinen on yhä kesken. Täytyy siis keittää kuppi teetä, palata takaisin näppiksen ääreen ja lätkäistä kuulokkeet korville, jottei maailman viekoitteleva seireenilaulu pääse tunkeutumaan alitajuntaan. Kauhavalainen kirjailija Merja Mäki on todennut: ”Minulta kysyttiin usein, miten ehdin kirjoittaa, mutta kyllä sille vaan on aikaa, mitä rakastaa.” (Kirjailija Merja Mäen Facebook-sivu 19.8.2017.) Mietin pitkään, olenko huono kirjoittaja, kun näppäimistön takominen jäi toiseksi monelle muulle toimelle ja tehtävälle. Nyt mietin, enkö rakasta tarpeeksi teatteria, tanssia, lukemista – tai perhettäni! –, sillä säännöllisesti ne jäävät soittamaan kakkosviulua, kun katoan kirjoittamaan. Aika aikaansa kutakin, sanoo vanha kansa. Minä sanon: kiitos korona, että järjestit minulle pakkopysähdyksen. Kun kirjoittamisrutiini kerran oli luotu, siitä oli helppo jatkaa. Tätä kirjoittaessani on jälleen yksi pitkä teksti viimeisillä liuskoillaan, ensimmäinen versio viittä vaille valmiina. Olen kirjoittanut myötä- ja vastamäessä, hyvinä ja pahoina päivinä, silloin kun kirjoittaminen oli helppoa ja silloin kun tekstin tuottaminen takkusi. Toisinaan sormet tanssivat näppäimistöllä kuin vikkeläjalkainen riverdance-seurue, välillä kirjoittaminen oli pakkopullapitkoa, jokainen sana piti puristaa pihalle. Inspiraation asteesta ja väsymyksen määrästä riippumatta istuin alas ja naputtelin tarinaa päivä päivältä, liuska liuskalta. Niin ne pitkätkin tekstit valmistuvat. Kun yksi teksti alkaa vedellä viimeisiään, seuraava siintelee jo ajatuksissa. Uuden aloittaminen voi olla kiehtovaa, mutta minulle se on joka kerta pelottavaa: osaanko enää, syntyykö tekstiä, ehtyykö luovuuden lähde? Sana sanalta uusi tarina saa hahmonsa, ja tiedän taas: osaan, syntyy, ei ehdy. ”Jos se ois helppoo, oisin tehnyt sen jo”, Pauli Hanhiniemi laulaa. Pitkän projektin kirjoittaminen ei ole helppoa, muttei myöskään ylitsepääsemättömän vaikeaa. Ennen kaikkea se on sitkeyslaji, maratonmatka, jossa maaliviivan ylittävät kestävimmät ja kovahermoisimmat. Hullun hommaa, ilman muuta – mutta milloin muulloin kuin kirjoittaessa tuntisin olevani niin elossa? Inka Vilén  Elämme pohjalaisen kirjallisuuden kulta-aikaa. Sen on useita kertoja eri yhteyksissä saanut todeta Pohjanmaan kirjailijoiden jäsen, tietokirjailija, pohjalaisen kirjallisuuden kaikkitietävä guru ja viisauden tyyssija Anssi Orrenmaa (johon muuten lisäksi pätevät muutamat muutkin superlatiivit). Niin sanoessaan Anssi ei puhu pehmoisia. Katsotaan vaikka tilastoja: Pohjanmaan kirjailijoiden toimialueelle on napsahtanut viime vuonna kaksi Runeberg-palkintoa, kaksi Finlandia-ehdokkuutta, Lea-palkinto, kaksi Lasten Lukuvarkautta - ja tietysti Pohjalainen kirjallisuuspalkinto. Ja tässä vain ne, jotka muistan tältä istumalta ulkoa! Pohjalaisia kirjoja on ollut Mitä Suomi lukee -listojen kärkikympeissä niin lasten kuin aikuisten puolella. Sanomalehtien kritiikkiosasto avataan yhä useammin näyttävällä pohjalaisjutulla sekä maakunnallisella että valtakunnallisella tasolla. Eivätpä ole pohjalaiskirjailijat harvinaisuus aikakauslehtien kansissa ja television keskusteluohjelmissakaan. Kun itse haaveilin kirjailijan urasta noin 15 vuotta sitten, tilanne oli toinen. Maakuntalehti Ilkka-Pohjalainen ihmetteli silloin, eikö meillä ole uudempaa kirjallisuutta kuin Orvokki Autio, jota oli käsitelty Ylen kirja-aiheisessa televisio-ohjelmassa pohjalaisen kirjallisuuden esimerkkinä. Nyt, vuonna 2022, ohjelma-aika loppuisi kesken kiinnostavia pohjalaisteoksia käsitellessä käsitellessä. Menestyksen hetkellä on kiehtovaa kurkata myös pinnan alle. Mitä otsikoiden takana on meneillään? Eipä ole kuparista tekemisen tasollakaan. Pohjanmaan kirjailijoiden jäsenmäärä lisääntyy ja uusia kirjoittajia tai kirjailijoita on liittynyt yhdistykseen tänäkin keväänä jo melkein kymmenkunta. PoKi:n puolivuosittaisiin katalogeihin riittää julkaisuja tarjottavaksi laajalta rintamalta. Katalogit saavat hyvälle mielelle, kun taas saa todeta, että näin paljon uutta on tulossa. En tiedä, mitä kaikkea on kulta-ajan taustalla, mutta ainakin omin silmin olen nähnyt, että pohjalaiskirjailijoilla ja -kirjoittajilla on yhteistä verevä, ihmiseen iskevä tarinankerronta. Pohjanmaalla kerrotaan loistavia tarinoita arjesta, suvusta ja perheestä, eli asioista, jotka jokainen lukija tuntee syvästi ja tunnistaa. Pohjalaisten kirjoittajien teksteissä kuvataan niin sydäntäsärkevät, verevät, hyytävät kuin fantastisetkin kokemukset tiiviin arkisen yhteyden avulla, jolloin lukija näkee tekstissä itsensä ja tuntee ne ihon alla. Tänäkin viikonloppuna kymmenet näppäimistöt napisevat ympäri Pohjanmaata ja PoKi:n etäpisteitä maailmalla. Joku kirjoittaa pöytälaatikkoon, joku itkee tuskaansa, mutta joku myös kirjoittaa seuraavaa mestariteosta. Sinäkö? Henna Helmi Heinonen  Ku kirijailijalle tulee kiire kute ny mulle. Huamasin juuri äske, ett olin luvannu kirijottaa jotaki Pokin plogiin. No piti äkkii miättii mitä kirijotan ja tuli miäleen, että ku meit tääl pohojanmaalla on eri suunnast Suamea niin ajattelin että kirijotan siitä mitä pitäisi kirijottaa ja mite. Eli en itse ole syntyjään Pohjanmaalta vaikka äitini puolen suku on vahvasi eteläpohjalaisia ja itse olen satakuntalainen. Mun murre on hyvin erilaista kuin pohjalaisten murre. Satakuntalainen murre on joidenkin mielestä hyvin rumaa koska me tykätää lyhentää sanoja hyvinkin lyhyiksi pahimmillaan ne ovat yhden kirjaimen pituisia kun taas sitten tykätään myös hieman muuttaa kirjainta sanassa. Yksi esimerkki voisi olla sana tuoli, se on tuali tai sitten tooli. Sohva on sohova. On murteessa paljon samaakin kuin eteläpohjalaisilla Ilkka lehti on Ilikka, tai nykyäänhän se on Ilipo. Olen koko kirjailija urani asunut pohjanmaan vaikutuksen alaisena mutta tarinat ovat sijoittuneet suurimmalta osalta Satakuntaan vaikka myös Pohjanmaa niissä esiintyy hyvin vahvana osittain siksi, että olen kuitenkin puolipohjalainen. Asun Lapualla, mutta en ole lapualainen, olen merikarvialainen kirjailija joka asuu Lapualla, siinä lauseessa näkyy oma kotiseuturakkaus. Olen monesti pohtinut sitä voinko kirjoittaa tarinoita joissa käytän murretta, ehkä en voi ja olen huomannut myös että kustantamot karttavat tällaista kirjallisuutta koska se katsotaan olevan suunnattu liikaa jollekin tietylle alueelle. On kuitenkin kirjailijoita jotka voivat kirjoittaa tarinaan omaa murrettaan mutta ymmärtääkö siitä joku, ehkä ei mutta se on hänen tyylinsä ja suurten kustantamoiden kirjailijoilla sallitaan niitä vapautuksia joita monelta otetaan pois. Omasta mielestä murre on rikkaus jota pitäisi vaalia niin kirjallisuudessa kuin muutenkin. Liian usein olen törmännyt siihen, että kun kirjoitan tarinaan jonkun sanan joka omasta mielestäni on ihan normaali sana esimerkiksi voisi ottaa sanan häkkärä. No, mä tiedän mikä se on ja käytän sitä puhekielessä mutta ei sitä koko Suomi tiedä vaikka se on mulle jokapäiväistä. Tarakka on kuitenkin se yleisin nimitys tälle mun häkkärälle, joka on hyvin pienelle murrealueelle sopiva sana. Olen käsittänyt, että kirjailijan yksi tehtävä on myös pitää suomenkieltä hengissä ja vaikka parhaimmassa tapauksessa joku onnistuu luomaan sinne uuden sanan joka pikkuhiljaa hiipii meidän ajatuksiin ja yhtäkkiä siitä tulee yleinen sana jota kohta kaikki käyttävät mutta kukaan ei tule ajatelleeksi, että vuonna 2022 se ei ollut vielä olemassa mutta 2023 joku kirjailija sitä käytti ja se jäi elämään. Käyttäkäämme suomenkieltä rikkaasti ja keskitään uusia sanoja ja käytetään omaa murretta vaikka se voisi välillä tuottaa harmaita hiuksia lukijalle ja ennenkaikkea rakkaille kustantajillemme. Tehdään vaikka sanasto kirjan taakse josta voi lukea mitä mikäkin sana tarkoittaa. Juha Mäntylä  Eräänä talviyönä pakkanen räiskäsi ja lumikinokset olivat muuttuneet harmaiksi. Taivaalla oli meneillään varsinainen näytös. Valoraketit tekivät korkeuksissa laiskan kaaren, laskeutuivat hitaasti ja valaisivat tienoon valkeaksi. Valonheittimen kiila pyyhki latvattomia puunrankoja. Piiskatykin valojuova-ammukset kiisivät vain hiukan maanpinnan yläpuolella, leimahtivat punertavina osuessaan kallioon. Mättäikössä välähteli pikakiväärin suuliekki. Kun kranaatti räjähti, ilmassa kumpuili hetken ennen kuin satoi maata ja tummaa lunta. Se tapahtui Karjalan Kannaksella ja se tapahtui Laatokan Karjalassa, yhtä lailla vuonna 1939 kuin vuonna 1944. Näytti melkein kauniilta, paitsi että oli sota. On vuoden 2022 alku, ja usein ensipäiviin liittyy toiveikkuutta, päättäväisyyttä ja odotusta. Jotain uutta on jälleen alkamassa, jokin voi muuttua aivan erilaiseksi kuin viime vuonna. Elämään voi ilmestyä jotain lisää, vähemmän, eri tavalla. Minulle uuden alku merkitsee käännettä kirjailijana. Tammikuun lopussa Gummerus nimittäin julkaisee ensimmäisen sotahistoriallisen romaanini, Ennen lintuja, ja sekä genre että kustantamo ovat minulle uudet. Historiallisen romaanin kirjoittajana ajattelen, että menneisyyden ja tulevaisuuden välillä on rihmoja, jotka eivät kestä aikaa vaan katkeavat poikki sen kuluessa. Mutta on olemassa myös vahvoja juurisäikeitä, joita ei vuoden vaihtuminen heikennä, ei edes sukupolven vaihtuminen. Sota on yksi näistä juurakoista. Kirjoittavan ihmisen on varmasti helppo kuvitella sodasta elokuvamaisia mielikuvia, vaikkei ole sitä itse kokenut. Minäkin eläydyn niin, että uuden vuoden ilotulitus tuo aina mieleeni konekiväärin jytinän ja yöt, jolloin Suomen itärajalla taisteltiin, kirpaisevassa pakkasessa, valorakettien hohteessa, suu ammolleen avattuna jotta aseiden äänet eivät puhkoisi korvia. Mutta luulen, että kuvitelmien lisäksi sotiemme jälkeen syntyneet sukupolvet kantavat sodasta myös aitoja muistoja, sellaisia sanattomia. Kyse on niistä juurisäikeistä, joihin aika ei pure. Sota varmasti painui kokijoihinsa jonnekin paljon syvemmälle kuin sanat yltävät. Kauhun tunteeksi kesken unen. Kuin ammusten alla kyyristeleväksi eleeksi. Käsien lihasmuistiin, kuin piippua kohottamaan. Ja niin heidän lapsensa perivät sodan, katsomalla. Traumat ovat ylisukupolviset ja merkitsevät muun muassa puhumattomuutta, jota pohdin romaanissani. Uskon kuitenkin, että kirjoja lukemalla ja kirjoittamalla traumat puretaan sanoiksi. Sana, joka on näkyvillä, on helpompi kohdata kuin tunne, jolle ei ole nimeä. Kai siksi sodasta onkin kirjoitettu paljon, ja kirjoitetaan yhä. Nyt menneen ja alkavan vuoden rajalla seison oman sotaan liittyvän juurisäikeeni päällä. Kun romaanini varsinainen painos ilmestyy, selaan sen sivuja ja katson, miten juurakkoon puhkeaa sanoja kuin lehtiä. Toivon, että sodan juurisäie voidaan sittenkin katkaista, ehkä jo tänä vuonna. Merja Mäki  Kuva: Gummerus / Liisa Valonen
Maailma olisi aika ankea paikka ilman kirjoja, julkaistuja tekstejä eri medioissa ja sanoiksi puettuja ajatuksia. Kirjat ovat olleet minulle todella tärkeitä lapsesta saakka. Toivoin aina joululahjaksi kovaa pakettia, mutta harvoin sellaisen sain. Vanhempani olivat fyysisen työn tekijöitä eivätkä arvostaneet ”kirjaviisautta”. Täti oli kulttuuri-ihminen, mutta hänen mieltymyksensä liittyivät korkeakulttuuriin, joka meni minulta teininä hiukan ohi. Kirjat menivät usein läksyjen edelle. Enid Blytonin Viisikot olivat suosikkejani. Ankeita kotioloja ja koulukiusattuna olemista oli helppo paeta seikkailujen maailmaan. Kirjan kanssa en tuntenut oloani koskaan yksinäiseksi. Kun ikää tuli lisää, omien ajatusten muuttamisesta sanoiksi tuli tärkeää. Teininä kirjoitin päiväkirjaa. Mitään maailmankirjallisuutta se ei ollut, lähinnä nuoren tytön ihastumisia ja rakkaussuruja. 80-90- luvuilla jotain kirjoituksiani julkaistiinkin eri lehdissä. Kun elämä, opiskelut, työt ja muut harrastukset veivät mukanaan, kirjoittaminen jäi vähemmälle. Kirjat ja lukeminen pysyivät kuitenkin mukana. Maailma ja yhteiskunnan ilmapiiri on muuttunut radikaalisti tällä vuosituhannella. Sähköpostit ovat syrjäyttäneet kirjoitetut kirjeet. Tekstiviestien yleistyminen on vähentänyt puhelimessa puhuttua tunteja. Nettiyhteydet ovat tuoneet maailman jokaiseen kotiin. Lapset vieroitetaan tutista pelikoneiden ja kännyköiden avulla. Sanoista on tullut aseita ja sosiaalisesta mediasta vuorovaikutteisen keskustelufoorumin sijaan sotatanner, jossa ei ole voittajia tai häviäjiä – on vain itseltäänkin hukassa olevia onnettomia yksilöitä, jotka elämisen sijaan kilpailevat siitä, kuka sivaltaa nopeammin, terävämmin ja saa eniten tykkäyksiä. Olen ylpeästi ”boomer” siinä mielessä, että haluan postilaatikkooni painetun lehden, haluan nauttia kirjat käsin kosketeltavina aarteina ja minulla on oikea kirjahylly, jossa on vain kirjoja. Se ei sulje pois sitä, ettenkö aamuisin selaisi päivän lehteä kännykän nettisovelluksesta lämpimän peiton alla. Osaan myöskin käyttää erilaisia tietokoneohjelmia ja hoitaa virallisia asioitani sähköisesti. Äänikirjoihin en ole vielä periaatteesta halunnut tutustua, mutta minua ilahduttaa, kun nuoret ovat löytäneet kirjallisuuden uudelleen äänikirjojen kautta. Kun vähän yli parikymppisenä vuosikymmeniä sitten kävin Oriveden opiston kirjoittajalinjaa 80-luvulla, maakuntalehdestä tuli toimittaja tekemään juttua koulutuksesta. Minuakin haastateltiin. Hymyilyttää vieläkin se totinen kuva ja teksti, jossa kerrottiin, että minä haaveilen voivani elättää itseni kirjailijana. Elämä on realisoinut haaveet ja taloudellinen tilanne järkevöittänyt kouluttautumaan ”oikeaan” ammattiin, mutta rakkaus sanoihin ja kirjoittamiseen ei ole haalistunut. Vuodesta 2012 olen kirjoittanut harvakseltaan kahta blogia, joissa olen sukeltanut syvälle eletyn elämäni ja mieleni kipukohtiin huumoria unohtamatta. En ole kirjoittaessani kunnioittanut pohjalaista häveliäisyyden perinnettä ”Mitä ihmisetkin ny sanoo!” vaan olen antanut sormien lentää näppäimistöllä pään sisäisen maailmani ohjaamana. Kun tulee siihen ikään, että voi sanoa olevansa keski-iän ja kuoleman välillä, elämään kuuluvien asioiden tärkeysjärjestys muuttuu. Ikääntyminen ei ole terveyden ja fyysisen toimintakyvyn kannalta aina positiivinen juttu, mutta mieli osaa sopeutua ja laittaa asiat oikeaan järjestykseen. Omalla kohdallani jatko-opintojen loppuun suorittaminen jäi koronan tuomien muutosten ja omien voimavarojen rajallisuuden vuoksi. Olen myös jättäytynyt pois joistakin harrastuksina tehtävistä vapaaehtoistöistä. Elämän rajallisuus pakottaa priorisoimaan tärkeimmät asiat ensimmäisiksi. Itselleni merkityksellisintä ovat terveys, parisuhde, koti ja kirjoittaminen. Niihin haluan työltä ja unelta yli jäävän aikani satsata. Koen olevani elossa niin kauan kun kykenen täyttämään tyhjän paperin sanoilla. Kun minua ei enää ole, asumiini huoneisiin muuttaa uudet asukkaat. Vähäinen maallinen omaisuuteni muutetaan rahaksi ja perikunnalle merkityksettömät paperit ja muistot hävitetään sekajätteen mukana. Sanat ovat ainoat, jotka jäävät elämään. Ja niilläkin on loppujen lopuksi vain merkitystä niille ihmisille, joille minulla itselläni on ollut merkitystä. Arja Rahikka  Pääsin pitkästä aikaa maistelemaan messuhumua Helsingin kirjamessuille. Olo oli kuin keskenkasvuisella karkkikaupassa: Kirjoja! Ihmisiä! Keskusteluja! Kohtaamisia! Lisää kirjoja! Myönnän, että innostuin messuilla hamstraamaan kirjoja niin paljon, että oma kantokyky loppui kesken. Onneksi seurueestamme löytyi apukäsiä. Joka vuosi medioissa marmatetaan, että kirjamessut ovat kaupallinen tapahtuma. Totta kai raha liikkuu kirjamessuilla sekä Helsingissä että pienemmillä paikkakunnilla: messukeskukset eivät anna tiloja hyvän hyvyyttään, kustantajille ja kirjojen myyjille ei riitä pelkkä messunäkyvyys. Kirjallisuus on bisnestä, ei siitä pääse mihinkään. Mutta mikä tärkeämpää: kirjallisuus on kulttuuria. Kirjamessuilla kirjallisen valtakulttuurin lisäksi esittäytyvät lukuisat alakulttuurit. Vahvasti messuilla näkyy esimerkiksi spekulatiivinen fiktio, toisin sanoen fantasia, tieteiskirjallisuus ja kauhu, samoin hyllytilaa ja lava-aikaa löytyy nuortenkirjallisuudelle ja nuorten aikuisten YA-kirjallisuudelle. Kirjamessuilla pahaa-aavistamaton kirjallisuuden ystävä voi törmätä sellaiseen kirjallisuuteen, joka ei saa päivälehdissä palstatilaa eikä pääse esille radion tai television kulttuuriminuuteissa. Messuttomana vuonna uutuuskirjat jäivät pimentoon Totta kai kirjamessut ovat kirjoittajan silmin erilainen tapahtuma kuin keskivertolukijan näkövinkkelistä. Minulle messujen parasta antia ovat kohtaamiset ja keskustelut. Tänä vuonna väki naamioitui maskeilla, joten moni tuttu jäi varmasti tervehtimättä. Onneksi muutaman tiskin takaa löytyi tunnistettavia tyyppejä, joiden kanssa pääsin vaihtamaan kuulumiset. Ja mitä ne olivatkaan? Pääosin puhuimme siitä, mistä oli jääty viime vuonna paitsi. Eniten kaikkia harmitti, että korona-ajan uutuuskirjat olivat jääneet ilman ansaitsemaansa huomiota. Vaikka virtuaaliset tapahtumat ovat tulleet jäädäkseen ja sosiaalinen media hönkii kirjauutuuksia ja kirjoittavien ystävien kuulumisia, tarvitaan yhä kohtaamisia kasvotusten. Tarvitaan kirjapinoja ja hyllyjä, joista käteen voi osua sellainenkin opus, jonka verkkokaupan algoritmit ja täsmähaut jättävät pimentoon. Kirjamessuilla valokeilassa on erityisesti kotimainen kirjallisuus. Rahtasin messuilta kassikaupalla teoksia, joiden kirjoittajat pyörivät somekuplassani. Yhtään eteläpohjalaista kirjoittajaa ei tällä kertaa pakaaseihin päätynyt, vaikka hetken katselin sillä silmällä sekä Maisku Myllymäen esikoista, jota mediat ovat suitsuttaneet, että Elina Jokisen menestystä niittänyttä esikoisromaania – siis juuri sitä teosta, joka voitti ensimmäisen pohjalaisen kirjallisuuspalkinnon lokakuussa. Onneksi jäivät ostamatta, sanovat ystäväni, jotka kirja-aarteitani joutuivat kantamaan. Ehkä seuraavalla kerralla, sanon minä. Seuraavia messuja odotellessa napautan itseni kirjaston lainausjonoon. Näkyvyyttä pohjalaiselle kirjallisuudelle Syystä tai toisesta Pohjanmaan alue on ollut kirjallisuuskulttuurin synkkä saareke, jossa tienoon oma kirjallisuus ei ole päässyt erityisen hyvin näkyville. Tietämättömimmät saattaisivat jopa kysyä, onko Pohjanmaalla Antti Tuurin ja Sisko Istanmäen lisäksi muita kirjailijoita. Ympäröivät maakunnat ovat vieneet kirjallisuutta aivan toisessa mittakaavassa valtakunnan eetteriin. Siksi Pohjanmaan Kirjailijat ry:n toiminta on niin tärkeää. Vaikka koronavuosina emme ole entiseen tapaan pystyneet järjestämään tapahtumia jäsenistöllemme, olemme uurastaneet pohjalaisen kirjallisuuden näkyvyyden puolesta. Ja tulosta on tullut. Yhdistys julkaisee kaksi kertaa vuodessa katalogin, jossa esitellään jäsenkirjailijoittemme uutuudet. Katalogimme on mainio tietopaketti niin kirjastoihin, kirjakauppoihin kuin vaikkapa äidinkielenopettajille, jotka etsivät tuoretta kirjallisuutta alueeltamme. Pohjalainen kirjallisuuspalkinto syntyi yhdistyksemme aloitteesta. Puheenjohtajamme Henna Helmi Heinonen sai puhuttua idean taakse Ilkka-Pohjalaisen päätoimittajan Markku Mantilan, ja loppu on pohjalaista kirjallisuushistoriaa. Ylipäänsä Ilkka-Pohjalainen on tuonut kirjallisuutta tarmokkaasti näkyville, ja palkintoehdokkaiden esittelyt olivat syksyn kulttuurisivujen suola. Kirjallisuuspalkinnon raati osoitti ihailtavaa rohkeutta, kun voittajaksi valikoitui esikoisteos. Siinä missä katalogi ja kirjallisuuspalkinto antavat näkyvyyttä julkaiseville kirjailijoille, yhdistyksemme raapalejoulukalenteri tarjoaa tasavertaisen julkaisumahdollisuuden harrastajille ja ammattilaisille. Raapalejoulukalenterin tekstit ovat Facebookin kautta tavoittaneet lukijoita Suomenniemen joka kolkasta. Tänä vuonna tekstejä pääsee lukemaan entistä laajempi lukijakunta, sillä Facebook-sivumme lisäksi raapaleet voi lukea Ilkka-Pohjalaisen sivuilta. Mikä sen hienompaa kuin tuoda joulumieltä sillä tavalla, jonka me hallitsemme parhaiten – kirjoittamalla. Messujenmentävä aukko Mitä Etelä-Pohjanmaan kirjallisuuskentältä puuttuu? Omat kirjamessut. Tänä vuonna naapurimaakunnan keskus Tampere pääsee lopulta järjestämään omat kirjafestarinsa, joissa etukäteishypetyksen perusteella Pirkanmaan kirjallisuuskenttä pääsee näyttävästi esille. Samoin Kokkolassa toteutuvat tänä syksynä Keski-Pohjanmaan ensimmäiset kirjamessut. Etelä-Pohjanmaan kirjakarnevaalit Seinäjoella, Lapualla tai vaikkapa Tuurissa toisivat piristysruiskeen maakunnan kirjallisuuteen. Jos ei kaupallinen potentiaali saa potkittua kirjallisuustapahtumaa pystyyn, tässä kohti olisi paikallaan heittää soppaan pikkuripaus perisuomalaista kateutta: jos messut on joka maakunnassa, miksei meilläkin? Omien kirjallisuusjuhlien toteutumista odotellessa eteläpohjalaisten matka käy Turkuun, Helsinkiin, Jyväskylään ja Tampereelle sekä Kokkolaan ja Vaasan Littfestiin. Yhteisöllisyys kasvattaa lukuintoa Vaikka korona-aikana entistä useammat ovat löytäneet kirjojen ihmeellisen maailman, otsikot ja juhlapuheet muistavat muistuttaa, että lukeminen vähenee ja lukutaito heikkenee. Lukemisen puolesta on syytä lyödä rumpua, sillä hyvä lukutaito on avoin portti yhteiskuntaan ja se kehittyy vain lukemalla. Jotta nuori innostuisi tarttumaan kirjaan, tarvitaan lukumalleja ja lukukokemusten jakamista. Lukijoiden yhteisöllisyys on roihahtanut ilmiliekkiin sosiaalisessa mediassa, mutta tarpeen ovat myös kasvokkaiset kohtaamiset kirjallisuustapahtumissa. Yksi sydäntälämmittävimmistä hetkistä kirjamessureissullani Helsingissä sattui Siltala-kustantamon osastolla. Pitelin kädessäni Juhani Karilan hersyvää Pienen hauen pyydystys -kirjaa. Ventovieras hengenheimolainen kääntyi puoleeni ja totesi: ”Tuo on loistava kirja.” Olin juuri edellisviikolla lukenut kirjan – se piti heti saada messuilta ostettua omaksi –, joten minun oli helppo yhtyä näkemykseen. Vietimme muutaman minuutin pohtien yksissä tuumin teoksen ansioita, ennen kuin jatkoimme tahoillemme valloittamaan messujen kirjavuoria. Kirjallisuustapahtumissa kohtaavat kirjoja rakastavat ihmiset, niin lukijat kuin kirjoittajat, ja nämä kohtaamiset tuovat uutta intoa niin lukemiseen kuin kirjoittamiseen. Kun kyse on kirjallisuudesta, jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Inka Vilén  Se on täällä taas! Kirjasyksy. Mikä ihana sana! Vihdoin se saapui. Sen kunniaksi palavat koivut keltaisenaan, haavat viskelevät hövelisti kultakolikoitaan ja varvut punastuvat viimeistä lehteä myöten. Eikä syyttä, on se niin hieno ja upea, kuin riikinkukko uuden pyrstönsä kanssa. Ilmestyihän niitä kirjoja toki viime syksynäkin, juhlittiin etänä, ostettiin ja luettiinkin. Mutta kun se ei ole sama. Kun on vuodesta toiseen tottunut matkustamaan ainakin yksille kirjamessuille, niin köppäästähän se on ilman olla. Melkein kuin kissa ilman häntää tai metsä ilman puita. Minulle Turku on jo monta vuotta ollut se oikea messupaikka. Turku on käsitettävän kokoinen, eikä yleensä liian ruuhkainen. Siellä on nuortenkirjailijoiden kotoisa lava ja tutut myyntipöydätkin vuodesta toiseen melkein samoilla paikoilla. Noin yleisesti kirjamessuilijan on syytä kiinnittää huomiota kahteen asiaan: repun on oltava kyllin iso ja kenkien riittävän mukavat. Tänä vuonna luulin onnistuvani, mutta toisin kävi. Isokin reppu jäi pian pieneksi, kun muistin, kenelle kaikille joululahjakirjoja pitikään ostaa. Ja sitten tuliaiset. Niin ja itsellekin! Parasta messuilla ovat kuitenkin ihmiset. Siellä tapaan kasvoista kasvoihin ystäviä ja tuttavia, jotka muuna aikana ovat pelkästään somen kautta läsnä. Siellä saan kuunnella kuinka toiset kirjailijat kertovat kirjoistaan ja kirjoittamisestaan. Koen ahaa-elämyksiä, kun kirjailija astuu lavalle ja alkaa puhua: Hänen olemuksensa onkin tuollainen! Tuolla tavalla hän ajatteleekin! Hänkin kokee kirjoittamisen samalla tavalla! Kirjailijana saan myös välillä kunnian itse esiintyä messuilla. Nuortenkirjailijoiden lavalla ei perinteisesti ole paljon kuulijoita, mutta yksikin on tärkeä. Tänä vuonna sain esiintymisen lisäksi haastatella paria kollegaa. Myös haastattelijan innostuminen on sallittua, mutta täytyy muistaa, että haastateltava on tilanteen tähti. Hänen sanomiselleen ja mielipiteelleen täytyy antaa kaikki tila, sitä yleisö on tullut kuulemaan. Jos haastateltava näyttää kovin jännittävän, on hyvä myös eleillä ja olemuksella kannustaa ja tukea esiintymistä, näin olen ajatellut. Tänä vuonna haastateltavani olivat tosin rentoja ja tottuneita, ei tarvinnut kuin muinaisen raviohjastajan tavoin yrittää pysyä kärryillä ja vauhdissa mukana. Mutta kirjasyksy, ihana kirjasyksy on siis täällä taas. Aivan kuin elvyttävä sade hiukan liian pitkän kuivan kauden jälkeen. Tähän voi hetkeksi pysähtyä ja nauttia vaan. Mervi Heikkilä  Kuva: Kirsi Haapamatti
Hän seisoo kirjavat kumisaappaat jalassaan, juuri sellaiset, jotka hän oli nähnyt unessaan keskiyön kauhun hetkillä. Oli tullut aika. Evakkoreki kiehui ja kuohui kuin pappilan papupata, kun nääntyneet ihmiset purkivat pahaa oloaan. Toiset taas olivat hiljaa kuin hiiri pyydyksessään, kaula poikki ja roskiin- sellainen tuntui olevan ihmisarvon mitta. Seison SPR:n turvamiehenä. Ihmiskilpenäkö, käy selkäpiitä karmiva ajatus luupäässäni. Pois tuollaiset ajatukset. Olenhan iso ja pitkä- ja öhöm- komea mies, joten nou hätä. Hoen nou probleemia kaikille muillekin kuin Sampon mainos muinaisilta ajoilta. Ja helekuta kun on vaikeaa olla, ettei sano mitään n******, musta, ulkomaalainen, kurdi, tappaja, raiskaaja.. sillä niitäkin sormieni läpi menee, ja en voi kuin hymyillä leveästi- ja mielessä huutaa Zambou! Ruokala leftillä, beeds raitilla- tulkkaan väsyneitä ja kireitä ihmispoloja eri suuntiin. Kiire on kamalinta, sillä epäjärjestys on hoidettu lipuin ja lapuin. Onneksi nuo opiskelijat osaa kieltä paremmin- neuvovat kännyköiden kanssa, joita noilla elintasopak.. voi eino, taas se sovinisti nosti päätään. On se suomalaisella lujassa ottaa vastaan somaleitakin, vaikka nimi on melkein sama ja yhtä hassu kieli. Väärä väri, sanoi maalari, kun maalipönttö tipahti päähänsä tellingeiltä. Nyt menen tauolle tuon tytön ja äidin jälkeen. Lapsi on saatava nukkumaan ja tuon äidin minä ottaisin vällyihini, sen verran kauniita ovat nämä rusoposket indokiinalaiset. Kerron nyt sinulle, että en minä tiedä, keitä ja mistä maasta nämä ihmiset lopulta ovat- ei minun saa kertoa. Muutoin tulevat pohojaalaset nuijat mailojen kanssa lätkimään heitä. Mutta tämä pikku- Myrna, jonka nyt juuri nostan syliini, on kuin pieni sokerikuppi. Turvaan alta polttavan auringon sekin tahtoo. Ja minä koen olevani Mies. Meidän kahvipöydän kupeista tyttö ei pääse nauttimaan edes itämaista teetä. Emännän pelko on katos niinkuin jalat illanvietos, niin paljon se meidän 70 v. mumma- rukka pelkää, että nämä tummaihoiset tulevat ja tekevät hänelle temppunsa. Minä pyydän anteeksi Luojalta omia pelkojani kaikkea erilaista kohtaan. Niinkuin nyt tätä Myrnaa, jolla ei ole kuin yksi käsi. Silmät sillä on kuin sudenpennulla nälkäisenä. Mutta kun se hymyili mulle, oli kuin sen saappaitten kirjo olisi häikäissyt mun itkuiset silmäni hetkeksi kirkkaaksi. Kaisu Hildén  Paljastan salaisuuden: minulla on yläkertakirja, alakertakirja ja Kuortane-kirja (tätä luen siis vanhempieni luona käydessäni Kuortaneella). Sen lisäksi kesken on myös lehtiä, jotka lojuvat vähän siellä sun täällä. Minulta kysytään usein, miksi pidän lukemisesta. Voisin vastata tähän litanian lukemisen hyödyistä. Mutta kun pohdin asiaa kunnolla, pohjimmiltaan luen kirjoja itse tekemisen vuoksi. Tätä kutsutaan flow-tilaksi: jotakin asiaa ei tee pakosta tai hyödyn vuoksi vaan siksi, että saa suurta nautintoa asian tekemisestä. Harvaa aloittaa harrastuksen sen hyödyllisyyden takia Lukemista voi verrata mihin tahansa muuhun harrastukseen. Harva aloittaa skeittaamisen tai ratsastuksen siksi, että siinä kehittyy tasapaino. Kyllä ihmiset skeittaavat ja ratsastavat siksi, että he saavat siitä jotakin itselleen. Ihmiset ovat itsekkäitä ja nautinnonhaluisia. Liikuntaakin harrastetaan, koska siitä tulee hyvä olo. Liikunnasta on tietenkin myös muita hyötyjä, kuten lukemisestakin. Lukiessa oppii historiaa, sivistyy, luetun ymmärtäminen paranee, sanavarasto karttuu ja niin edelleen. Nämä ovat harvoin kuitenkaan niitä syitä, miksi lapsi jatkaa harrastusta aikuisuuteen saakka. Kaikki alkoi iltasadusta On vaikea kuvitella, että lapsi tarttuu kirjaan pelkästään aikuisen käskystä, ellei ole koskaan päässyt kokemaan sitä tunnetta, mikä lukiessa tulee. Ja tässä vaiheessa voi kysyä, missä aikuisen oma kirja on? Paras tapa näyttää, että lukeminen kannattaa, on lukea itse. Mallioppimisella on suuri merkitys – samoin ääneen luetuilla tarinoilla. Kun kirjoja lukee ääneen, lapsi saa tunteen siitä, millaista on koukuttua kirjoihin. Minulle luettiin iltasatuja vielä silloinkin, kun osasin lukea itse. On aivan oma hohtonsa heittäytyä tarinan vietäväksi yhdessä toisen kanssa. Lopulta Lukemisesta tulee tapa siinä missä iltapalastakin. Minulle lukeminen on edelleen osa iltarutiinia. Luomme kirjojen kautta yhteyden toisiin ihmisiin Olen iloinen siitä, että meidän perheessä ja suvussa on totuttu lukemaan kirjoja. Tästä kertovat pursuavat kirjahyllyt. Kun vielä kotona asuessani harjasin hampaita, käveleskelin kirjahyllyn edessä tutkien kirjojen selkämyksiä ja mietin, mitä lukisin seuraavaksi – teen tätä muuten edelleen. Kun tapaan sukulaisiani, puheesta voi kuulla tällaisia lauseita: ”Joko olet lukenut Enni Mustosen uusimman?” ”Eikö Jojo Moyesin kirja ollutkin aivan huippu!” ”Suon villi laulu oli kyllä merkillinen kirja.” Usein mummolassa käydessäni mummo antaa mukaani kirjan ja toteaa: ”Sinun pitää lukea tämä. Kerro sitten, mitä mieltä olit.” Kun olen lukenut kirjan, keskustelemme siitä yhdessä. Parhaat lukuvinkit tulevatkin läheisiltä, sillä he tuntevat minut parhaiten. Mitä vastaan, kun joku seuraavan kerran kysyy, miksi luen? Luen kirjoja, koska saan siitä jotakin itselleni. Jos asian kääntää toisin päin: kirjojen lukeminen harvoin kaduttaa. Lukiessa tuntuu, että ajan käyttää hyödyksi, toisin kuin vaikka puhelimen selaamisessa. Kirjassa on alku ja loppu, ja kun sen on lukenut, on taas yhtä elämystä rikkaampi. Enni Yli-Hynnilä Kirjoittajan mielestä lukea voi missä tahansa: rannalla, junassa, ruokatunnilla, yökylässä, mökillä, vessassa, pihalla ja lääkärin odotushuoneessa.  |
Kukamitähä?
Yhdistyksen blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet ja sana on heille vapaa. Kuulumisia yhdistyksen toiminnasta julkaistaan silloin tällöin. Tällä hetkellä blogi päivittyy kerran kuukaudessa. |
Pohjanmaan Kirjailijat ry
RSS Feed
|
(c) Pohjanmaan Kirjailijat ry ja Tiina Lehtineva
|