Tiedäthän sen ihanan tunteen, kun heräät aamulla eikä sinulla ole minkäänlaisia aikatauluja tai sitovia suunnitelmia alkavalle päivälle?
 
Aika usein me ihmiset huokailemme tuollaisen ihanan ja kiireettömän aamun perään. Voi kuinka olisi niin kivaa juoda aamukahvit kaikessa rauhassa ja syödä nautiskellen suunmyötäinen aamupala, jonka jälkeen voisi palata vielä hetkeksi sänkyyn lukemaan hyvää kirjaa! Miten suloiselta tuntuisi vilkaista välillä makuuhuoneen ikkunasta ulos ja nähdä aamun pikku hiljaa valkenevan. Jossain vaiheessa voisi siirtää kirjan sivuun, kismitellä ja venytellä ja lopulta nousta ylös, valita ylle mukavat vaatteet ja alkaa suunnitella, mitä kivaa tänään tekisikään. Aika täydellinen aamu, vai mitä?
 
Täytän ensi kuussa 31 vuotta ja voin kertoa, että olen vuosien kokemuksella oppinut juoksemaan kiireen oravanpyörässä niin, että siitä on tullut suorastaan ikiliikkuja. Olen osallistunut erilaisille harrastekursseille, ammattiyhdistystoimintaan ja vapaaehtoistyöhön sekä toiminut kouluttajana ja opiskellut työn ohessa. Tavannut paljon uusia ihmisiä. Kirjoittanut runokirjan ja 73 omistuskirjoitusrunoa sen ennakkotilanneille ihmisille - jokaiselle tilaajalle omansa. Olen venynyt ja paukkunut, vaikkei siinä ole ollut mitään järkeä. Omia rajojani en ole osannut tunnistaa.
 
Kuinka monet kerrat olenkaan ihmetellyt, kuka hiivatti on täyttänyt kalenterini ja kuka pentele oikein ohjaa elämääni. Olisi ollut niin ihanaa löytää se vihulainen ja antaa sille kunnon selkäsauna! (Oikeasti en osaa lyödä ketään, mutta näin sanoiksi kirjoitettuna se kuulostaa miellyttävän mahtipontiselta.) Ikävä kyllä olen joutunut kerta toisensa jälkeen peilin eteen tuijottamaan itseäni silmiin ja miettimään, että kylläpä osasin ajaa itseni uuvuksiin etsiessäni omaa polkuani, jota pitkin kulkea ja josta kokea iloa ja täyttymystä.
 
Viime vuonna oman itsen ja kutsumuksen etsintä ajoi minut tilanteeseen, jossa koin olevani apina, joka yritti saada kiinni kaikki mahdollisesti tarjolla olevat banaanit. En malttanut sanoa mihinkään "ei", koska mikä tahansa niistä tilaisuuksista saattoi olla Juuri Se Banaani, joka auttaisi minua urallani ja elämässäni eteenpäin. Etsin jotain, mitä en osannut pukea sanoiksi enkä tavoitteiksi. Olin kuitenkin aivan varma, että onni odotti minua jo aivan nurkan takana, kunhan vain jaksoin olla valppaana. Se oli kovin raskasta ja näännyttävää aikaa, mutta nyt jälkeenpäin ajattelen sen aikana, joka opetti minulle paljon itsestäni ja omien voimavarojeni kunnioittamisesta.
 
Ahdistavina aikoina olen aina kirjoittanut paljon runoja, jotka ovat auttaneet minua ymmärtämään itseäni ja elämäntilannettani. Nyt viime vuoden runoja lukiessa mietin, että ehkä nämäkin ajatukset kertyvät vielä kirjaksi asti. Kriisit voivat puhkaista elämään reittejä, jotka voi sanoittaa kartaksi. Runokartastosuunnittelija, ehkäpä siinä olisi minun kutsumukseni?
 
Olen vihdoinkin alkanut ymmärtää, että itsensä etsiminen on elämän mittainen matka. Harva kokee valaistumisen, joka kantaa kaikessa valkeudessaan kalkkiviivoille asti. Onneksi itseään voi löytää pienissä erissä, erilaisissa hetkissä ja elämän eri vaiheissa. Joskus omalta polultaan ei löydä yhtään mitään ja tuskastuu, mutta joskus asiat loksahtelevat sujuvasti paikoilleen kuin Lego-linnan palaset. Taaksepäin katsoessa useimmiten ymmärtää, miksi asiat eivät menneet aina niin kuin niiden olisi toivonut menevän. Silloin niiden ylle voi heittää siunauksensa: kiitos maailmankaikkeus, kun kaikki meni niin kuin meni!
 
Vuoden 2019 teemani on "Keskity olennaiseen". Yritän opetella sitä, että vähemmän on oikeasti enemmän. Että minun ei tarvitse eikä kuulu olla kaikessa mukana. Että minun kuuluukin keskittää osaamiseni ja voimavarani sellaisten asioiden pariin, jotka merkitsevät minulle eniten. Yritän opetella hyväksymään sen viisauden, että kivatkin asiat kuormittavat, jos niitä ahnehtii itselleen liikaa.
 
Saan lakata raapimasta suljettuja ovia ja kantamasta liikoja taakkoja selässäni, koska se on itsensä rakastamista terveellä tavalla ja siihen on oikeus meillä jokaisella. Jokainen joutuu hoitamaan arjessaan pakollisia velvollisuuksia, mutta elämästä voi onneksi pienin ottein tehdä omansa näköistä. Voi joskus antaa luvan hitaisiin aamuihin. Voi kesken työmatkan pysähtyä ihastelemaan upean sinistä taivasta tai lähikuuseen kipittävää oravaa. 
 
Olen aina ollut ihminen, joka rakastaa pieniä yksityiskohtia, joista suuret kokonaisuudet rakentuvat. Nyt yritän opetella näkemään kokonaiskuvan. Että se elämäni palapeli, jota rakennan, olisi rakkaudesta tehty. Hitaammassa elämässä on paljon hyvää - kiireettömyydessä runot kirjoittavat itse itsensä päässäni ja minä vain keräilen ne ajatusteni virrasta paperille.
 
Omasta kokemuksestani haluan sanoa: älä vedä itseäsi liian ahtaalle. Anna arvo itsellesi ja omalle ajallesi. Kirjoita ajatuksiasi ylös. Priorisoi. Hengitä.
 
Ja muista, että oravanpyörässä ei ole moottoria.
 
Rakkaudella, Heli

Heli Kataja

Miten luoda oma kirjoittajan yhteisö tyhjästä, jos yht’äkkiä havahdut haluun ryhtyä kirjoittamaan tavoitteellisesti? Mistä löydät muita kirjoittajia, jos aiempaa kirjoittamiskokemusta ei ole, jos tuttavapiiriin ei kerta kaikkiaan kuulu muita kirjoittajia ja jos asut suomenkielisenä täysin ruotsinkielisellä haja-asutusalueella?

Siinäpä se. Kun vain reilu parisen vuotta sitten heräsi tarve ryhtyä kirjoittamaan, olo oli yksinäinen ja turvaton. Kaipasin tueksi kokenutta opettajaa. Toivoin, että joku kertoisi, mikä on hyvää ja mikä toimii. Pahoittelin, etten ymmärtänyt aloittaa jo arvostamani lukion suomenopettajan elinaikana.

Samoihin aikoihin luin Neuvostoliitossa syntyneen Raija-Liisa Mäkelän kirjan Minä, muilutetun tytär. Vaikutuin syvästi hänen rakkaudestaan suomen kieleen. Lähetin hänelle kirjeen kustantamon kautta ja tiedustelin hänen halukkuuttaan ryhtyä mentorikseni.

​Mäkelä kieltäytyi kohteliaasti, mutta kannusti hakeutumaan luovan kirjoittamisen kurssille tai oman paikkakunnan kirjoittajapiiriin. Vaasa-opistossa tai Mustasaaren aikuisopistossa ei kummallakaan ollut tarjolla suomenkielisiä kirjoituskursseja eikä kirjoittajapiirejä, joten vaihtoehdoksi jäi etsiä verkkovälitteisiä kursseja tai hakeutua viikonloppukurssille toiselle paikkakunnalle.

Lähdin viikonloppukurssille. Opettaja kumosi ajatuksen kirjoittajan yksinäisyydestä ja itseriittoisuudesta. Hän kannusti jokaista aktiivisesti etsimään ja löytämään oman kirjallisen viiteryhmän, joka toimisi peilinä omille teksteille. Yhteisö auttaisi kirjoittajaa kulkemaan kohti pelkoa altistua oman keskeneräisyyden ja epävarmuuden kohtaamiselle.

Ensimmäiseltä kirjoittajakurssilta konkreettista alkua kirjoittajan yhteisölleni ei löytynyt. Kurssilla syntyi kuitenkin vahva tunne, että muiden kirjoittajien seuraan tultuani olen saapunut henkiseen kotiini. Kutsun tunnetta oman kirjoittajayhteisöni siemeneksi. Seuraavasta kirjoittajatyöpajasta löysin kirjoittajan, jonka kanssa ryhdyin pitämään aktiivisesti yhteyttä.

Ensimmäisellä kirjoittajakurssilla oli kuitenkin välillisesti merkittävä vaikutus kirjoittajan yhteisöni rakentumisessa. Tällä kurssilla kuulin ensi kertaa kirjallisuusterapiasta sillä seurauksella, että vain reilun puolen vuoden kuluttua aloitin omat kirjallisuusterapiaohjaajan opintoni ammatillisena täydennyskoulutuksena.

Opinnot johdattelivat minut runouden äärelle. Se houkutteli lähtemään Vaasaan kahteen runopiiriin. Ne ovat antaneet vauhtia oman kirjallisen yhteisöni muodostumiselle, vaikka runopiireissä ensisijaisesti luetaan yhdessä jo julkaistuja runokokoelmia. Kuitenkin myös lukeminen ja kirjalliset esikuvat ovat osa kunkin kirjoittajan yhteisöä. Monesti yhdessä luetut runot toimivat inspiraation lähteenä omalle kirjoittamiselle.

Ensimmäisellä kirjoittajakurssilla kannustettiin liittymään paikalliseen kirjoittajayhdistykseen. Jäsenhakemuksen lähettäminen Pohjanmaan kirjailijoihin huimasi. Kirjailija-sana yhdistyksen nimessä herätti aloittelijassa alemmuudentunnetta. Kirjoittajaopettaja Natalie Goldberg varoittaa kuitenkin kirjassaan Luihin ja ytimiin kirjoittajaa ajautumasta kahtiajakoiseen maailmaan, jossa toiset kirjoittajat ovat hyviä ja minä en ole sitä. Rohkaistuin ja olin tervetullut jäseneksi.

Pohjanmaan kirjailijoiden tapaamisiin en ole kerinnyt mukaan. Sen sijaan olen osallistunut yhdistyksen jouluisen jatkokertomuksen kirjoittamiseen. Sain spontaanisti myönteistä palautetta omasta osuudestani kokeneelta kirjoittajalta, joka jatkoi kertomusta minun jälkeeni. Yhteydenpitomme sähköpostilla on jatkunut.

Uusi kirjoittava ystäväni on kannustanut kirjoittamisessa sekä ystävällisesti kommentoinut tekstejäni. Rohkaisipa hän myös osallistumaan Poetry Slamin Vaasan osakilpailuun. Minä puolestani sain auttaa häntä kirjoittajan blockin sulattelussa ohjaamassani kirjallisuusterapeuttisessa ryhmässä. Kirjoittajan yhteisössä on kyse sekä antamisesta että saamisesta.

Kirjallinen yhteisöni on edelleen alkutekijöissään. Vähitellen on alkanut muotoutua pieni kirjallinen ystäväpiiri, jolle voin ehdottaa tapaamista kirjoittamisen äärellä kahvilassa, toisella paikkakunnalla tai videopuheluyhteyden välityksellä.​

Viiteryhmäni on hyvin hajanainen, mikä kuvastaa myös omaa kirjoittajuuttani: oma ensisijainen kirjoittamisen lajini ja tyylini hakee yhä paikkaansa ja muotoaan.

​Kirjoittajan yhteisön luominen tyhjästä edellyttää sinulta omaa aktiivisuutta. Valmista, olemassaolevaa yhteisöä, johon vain liittyä, ei ole. Oma kirjallinen viiteryhmä syntyy, kun lähdet avoimin ja uteliain mielin tutkimaan eteen tulevia johtolankoja. Silloin myös kirjoittajan yhteisösi muotoutuu vastaamaan juuri sinun tarpeitasi kulloisenkin tilanteen mukaan.

Yhteisön muotoutuminen vaatii, että uskallat ottaa yhteyttä tuntemattomiin ihmisiin ja lähteä mukaan itselle entuudestaan vieraaseen toimintaan. Se vaatii rohkeutta olla väheksymättä itseäsi kirjoittajana. Se vaatii itsetuntoa ja luottamusta siihen, että myös sinulle on paikka muiden kirjoittajien joukossa.

Mari Kuusisto

Kirjoittaja, kanssakulkija, kirjallisuusterapiaohjaaja ja bloggaaja, joka ohjaa omassa yrityksessään
huojentavan kirjoittamisen ryhmiä.

marikuusisto.com/

Joulukuu, se aika vuodesta, jolloin kuuluu stressaantua, kulkea otsa rypyssä ja paheksua. Että taas sitä 
kulutusjuhlaa pukkaa. Pitää ryntäillä ruuhkaisissa kaupoissa pakkokuunnellen tekopirteitä joulurallatuksia ja 
etsien niitä täydellisiä värikylläisissä kuvastoissa esiteltyjä joululahjoja, joita ei sitten löydykään hyllystä, 
koska kaikki muutkin ovat niitä halunneet. Pitää bongata sisustus-, askartelu- ja leivontablogeista ne 
kuumimmat trendit ja lähteä taas marketteihin metsästämään tykötarpeita niiden toteuttamiseen. Sillä 
näin kuuluu tehdä, jotta voi sitten kaiken touhuamisensa jälkeen valittaa kuorossa sen määrää ja 
kauheutta. Jotkut uskalikot puolestaan viittaavat kintaalla moiselle hysterialle ja paheksuvat syvästi kaikkia 
hössötykseen suostuvia. 

Uskaltaisinko kaiken paheksunnan uhallakin tunnustautua jouluihmiseksi? Kertoa, että nautin 
adventtiajasta ja joulusta. Jaksan hädin tuskin sinnitellä marraskuun loppupuolelle, jolloin otan esille 
ikkunatähdet, puisen tonttuarmeijan ja seimen, ja asettelen ne hartaasti paikoilleen. Tänä vuonna oli suuri 
ilo laittaa tontut takanreunalle ja Jeesus-lapsi, Maria, Joosef, paimenet, enkelit ja eläimet talliin yhdessä 
lapsenlapsemme kanssa.  Uskollisimmat koristeet tulevat 40 vuoden takaa ja sittemmin mukaan on liittynyt 
uusia, silmää miellyttäviä yksityiskohtia.  Mieluisin jouluvärini on jo pitkään ollut tummansininen, 
maustettuna hopealla ja valkoisella. Kuin Beetlehemin yö ja tähti sekä toivottu, kaivattu Pohjolan lumi. 
Joulunpunaiseen myönnyn vain puisen tonttukokoelmani verran. Trendikästä kultaa ei taida löytyä 
hippuakaan. 

Jo varhain syksyllä olen aloittanut joululahjojen valmistamisen. Avaan salaisuutta vain sen verran, että puuhaan tarvitaan erivahvuisia puikkoja ja monenvärisiä lankoja :) On nautinto suunnitella lahjaa, ja sen 
valmistuessa hiljalleen voi ajatella lahjan saajaa ja toivotella mielessään hänelle kaikkea hyvää. 

Meille on perinteisesti perustettu marraskuussa pop up -joulukorttitehdas, mutta nyt tuli työkiireiden 
vuoksi välivuosi. Hetken tuntui oudolta, mutta sitten päätimme toivottaa joulut ja uudet vuodet 
kasvotusten ja sosiaalisessa mediassa ja laittaa säästyneet rahat Joulupuu-keräykseen. Niille, joita emme 
tapaa ja joita some ei tavoita, hankitaan kortit myyjäisistä. 

Tunnustan, että meillä poltetaan yhä kynttilöitä ja tuikkuja, vaikka se onkin hiljattain luokiteltu terveydelle 
haitalliseksi puuhaksi. Kynttilän liekin lepatus tekee kuitenkin mielelle niin hyvää, että ehkä negatiivinen 
vaikutus kumoutuu? 

On pakko paljastaa myös, että nautin ruuanlaitosta ja leipomisesta. Tutkin reseptejä ja suunnittelen 
joulunajan tarjottavia suurella hartaudella.  Tietyistä perinteistä pidän kiinni, mutta aina jokin uutuuskin 
pääsee pöytään. Parasta kokkaamisessa ja leipomisessa on, paitsi se, että puuha on rentouttavaa, varsinkin 
se, että saa hemmotella herkuilla rakkaita ihmisiään. 

Herkuttelun ohella jouluna kootaan yhdessä palapeliä, pelataan lautapelejä, leikitään lapsen kanssa ja 
vetäydytään välillä kukin omaan rauhaan kirjan kera. Minkä kirjan jouluna lukisin? Se on vielä päättämättä, 
pöydällä on niin monta houkuttelevaa teosta. 

Joulun aikaan saattaa myös runottaa . Koska mieli on lämmin ja hellä, haikeakin, sillä kaipaan niitä rakkaita, 
jotka eivät ole lähellä. Yhtä aikaa voin olla kiitollinen omasta etuoikeutetusta joulustani ja surullinen, koska 
tiedostan, että tänäkin jouluna moni on yksinäinen, kylmissään, nälissään ja peloissaan. 

Haluaisin julistaa joulurauhan jokaiselle ja – sille, joka voi valita – vapauden viettää joulua juuri sillä tavalla 
kuin hänelle sopii. Olen itse tullut ulos siivouskomerosta jo vuosia sitten, mutta minun puolestani sielläkin 
voi halutessaan joulunsa viettää. Ei siis paheksuta joulua viettämättömiä eikä jouluhössöttäjiä eikä ketään 
siltä väliltä, ei edes paheksujia. 
 
Anne Syrjälä 

Kirjoittaja on kielten opettaja ja vuonna 2017 esikoisrunokokoelmansa julkaissut kirjoittaja Seinäjoelta. 

Kahdeksanvuotiaana päätin, että minusta tulee toimittaja ja kirjailija. Siitä asti olen määrätietoisesti opiskellut, miten kehittyisin taitavaksi sanankäyttäjäksi, tekstien tekijäksi ja tarinoiden kertojaksi.
 
Luin ja kirjoitin, luin kirjoittamisesta, kirjoitin kirjoittamisesta. Yliopistossa opiskelin kirjoittamista ja kaikkea tekstin tuottamista tukevaa. Mutta paras kouluni kirjoittajaksi ei ole ollut opiskelu, vaan opettaminen.
 
Sattumien kautta huomasin graduvaiheessa seisovani opiskelijaryhmän edessä luennoimassa, kuinka oppikirjat opastavat tekemään hyvän tekstin. Silloin tajusin, etten vuosien opinnoista huolimatta tiennyt, miten oikeasti oppii kirjoittamaan. Sen hahmotin, ettei ole vain yhtä oikeaa tapaa kirjoittaa eikä vain yhtä oikeaa lopputulosta. Jokainen teksti alkaa tyhjästä arkista ja jokainen kirjoittaja kertoo tarinan omalla tavallaan. Iski kriisi: mikä minä olin sanomaan, millainen tekstin pitäisi olla?
 
Ryhdyin tutkimaan opiskelijoiden tarinoita, runoja, novelleja ja asiatekstejä: pohdin, mikä toimii ja mikä ei, mietin, miten teksti pääsisi paremmin tavoitteeseensa, miten eri genret ja eri kontekstit vaikuttivat. Analysoin kaiken puhki. Havaintojeni pohjalta annoin opiskelijoille palautetta, sitten annoin lisää palautetta, ja sen jälkeen annoin vielä enemmän palautetta. Kommenttini auttoivat silloisia opiskelijoitani, mutta eniten kehittivät minua – niin opettajana kuin kirjoittajana.
 
Tätä nykyä opetan päivätyönäni kirjoittajalukiossa. Arkeani on rämpiä lukiolaisten kanssa proosan, draaman ja lyriikan viidakossa ja luovia asiakirjoittamisen karikoissa. Tutkimme kirjoittamisprosessia, eri vaiheessa olevia tekstejä, niiden rakenteita ja tavoitteita. Päivästä toiseen, viikosta viikkoon seuraan, miten opiskelijat kokeilevat erilaisia tekniikoita, työstävät tekstejä ja syventävät kirjoittamisen taitojaan. Oppia karttuu, vaikka opittua on vaikea pukea sanoiksi: asiat ovat samaan aikaan pieniä ja suuria, yksityiskohtia ja kokonaisuuksia, hiipivää tietoisuutta ja oivalluksia.
 
On kulunut yli kaksikymmentä vuotta siitä, kun aloitin kirjoittamisen opettamisen. Tajuan, että vaikka tiedän jo paljon enemmän, en vieläkään ole valmis: en kirjoittajana, en opettajana, en tekstin tuottajana enkä palautteenantajana. Mutta nyt tiedän, ettei minun tehtäväni ole kertoa, millaisia tekstien tulee olla, vaan roolini on auttaa opiskelijoita löytämään erilaisia polkuja kohti tarinan ydintä. Kun opetan, eniten opin minä itse – rivi riviltä, teksti tekstiltä, keskustelu keskustelulta ymmärrän enemmän kirjoittamisesta prosessina, tekstistä lukuelämyksenä sekä kirjoittajasta tietoisena kapellimestarina ja intuitiivisena seikkailijana.
 
Kirjoittajat janoavat palautetta; monet luulevat, että omasta tekstistä saadut kommentit ovat ainoa tapa kehittyä. Väärin. Toki kirjoittajaa auttaa, kun asiantuntija ruotii hänen romaaninraakilettaan, osoittaa heikot kohdat ja antaa ideoita uudelleenkirjoitukseen, muokkaukseen ja editointiin. Omaan tekstiin on aina niin sidoksissa, että kovanahkaisimmallakin tekstintekijällä palaute tuntuu tulevan ihon alle. Siksi kirjoittaja oppii paljon enemmän muiden saamasta palautteesta: toisen tekstiä ja siitä sanottua voi tarkastella ulkopuolisena.
 
Haluatko kehittyä hyväksi kirjoittajaksi? Lue, tutki, analysoi. Haluatko kehittyä paremmaksi kirjoittajaksi? Anna palautetta muille kirjoittajille. Kun syvennyt siihen, mitä toinen on kirjoittanut, opit tekstin tuottamisesta ja työstämisestä enemmän kuin teoreettiset opinnot tai omasta tuotoksesta saatu palaute pystyvät koskaan opettamaan.
 
Mutta jos todella haluat oppia kirjoittamisen salat, ryhdy opettamaan. Keskentekoisten tekstien tutkiminen ja kirjoittamisesta keskusteleminen tuottavat joka päivä oivalluksia siitä, miten tekstit syntyvät, kasvavat ja löytävät muotonsa. Ne oivallukset ovat melkein yhtä palkitsevia kuin itse kirjoittaminen.

Inka Vilén
 
Kirjoittaja on kirjoittamisen moniottelija Tuurista. Kirjoittamista hän on opettanut kansalaisopistosta yliopistoon, lapsista eläkeläisiin. Tätä nykyä hän on kirjoittamisen, ilmaisutaidon ja äidinkielen opettaja Oriveden lukion kirjoittajalukiossa (www.kirjoittajalukio.fi).

Laura Latvalan Hulivilikili ja muita lastenrunoja sekä ruotsalaisen Lina Sandellin lapsuudesta kertova Liinan laulu ja muut aarteeni ovat yhä tallella lapsuusmuistojeni laatikossa. Eino Leinon nimen muistan lukukirjan kevätrunon alapuolelta, mutta en itse runoa. A.A.Milnen ”Mänty, honka, petäjä, kaikissa on käpyjä. Pöllö asuu hongassa, Ru ja Kengu männyssä” viehätti rytmillään, mutta myös huumorillaan, koska oivalsin, että kyseessä oli sama puulaji. Ensimmäiset lainaukseni koulukirjastosta olivat minulle merkityksellisiä, sillä muistan ne vieläkin: A.A. Milnen Nalle Puh, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Jalmari Finnen Kiljusen Plättä. Vaikka en jaksanutkaan lukea Seitsemää veljestä kokonaan, mieleeni jäivät siitä muutamat runomuotoiset tekstit ja jotkut veljesten hauskat kommentit kuten: ”Venla tuolla asteleepi, onpa hänen käymisensä nopsa...” Vasta tokaluokkalaiset saivat käydä koulun kirjastossa, mutta olin lukenut siskoni lainaamia kirjoja jo ennen kouluikää.

Lapsuuteni kirja-aarteet ovat ihan kellastuneita. Saman värisiksi ovat muuttuneet nuoruuteni lehtileikkeet kirjallisuustapahtumista, joihin osallistuin. Kokosin yhteen kansioon nämä nuoruusmuistoni, joita luen joskus omaksi huvikseni. Tieni näihin tapahtumiin ei ollut lainkaan helppo – tai oli oikeastaan sitten, kun minulle avautui oikotie.

Nykyään ollaan tyytyväisiä, jos koululaiset lukevat kirjoja vapaa-ajallaan. En kantanut lainakirjoja kotiin enää sen jälkeen, kun minulle murrosiän kynnyksellä sanottiin aika tiukasti: ”Kun viet lainaamasi kirjat takaisin, et saa tuoda enää uusia.” Uppouduin kai liiaksi kirjojen maailmaan, vaikka minun olisi pitänyt ahkeroida oikeissa töissä. Vapaa-ajasta ei edes puhuttu, vaan oletettiin kaikenikäisten osallistuvan yhteiseen tekemiseen. Löysin kirjaston hyllyltä moderneja runoja, joita ehdin hotkaista aina muutaman odotellessani linja-autoa tai kuluttaessani koulun hyppytuntia. Olin kirjoitellut läksyjä lukiessani omia juttuja jo ennenkin, mutta nyt aloin kirjoittaa silloin tällöin vapaamittaisia runoja pöytälaatikkoon. En näyttänyt niitä kenellekään, mutta koska halusin jonkinlaista palautetta, lähetin niistä parhaimmat Kyösti Vilkuna – Seuran kirjoituskilpailuun (kyseisen seuran nimi kirjoitettiin silloin noin). Vanhasta lehtileikkeestä voi lukea, että ”suoritettiin toista vuotta sitten julistetun kirjoituskilpailun palkintojen jako, jolloin paljastui, ketä kätkeytyi kirjoittajanimimerkkien taakse. Kirjoituskilpailun arvostelun olivat suorittaneet Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelun kriitikot...” Palautteen saaminen kesti kauan. En rohjennut mennä palkintojenjakotilaisuuteen, koska mitään tietoa sijoituksesta ei tullut etukäteen. Myöhään illalla minulle tuotiin välikäsien kautta kasa palkintokirjoja, sillä olin voittanut runosarjan. Minut kutsuttiin Kyösti Vilkuna – Seuraan, ja kävinkin siellä aika ahkerasti, vaikka linja-autot eivät kulkeneet enää iltamyöhäisellä. Onneksi kimppakyytejä järjestyi. Muiden Vilkunaseuralaisten mukana lähetin anomukseni Pohjanmaan Kirjailijoihin, joihin oli alettu ottaa myös harrastajajäseniä. Monia seminaareja järjestettiin myöhemmin näiden kahden yhdistyksen yhteistyöllä.

Vanhoissa lehtijutuissa näkyy, että Pohjanmaalla ollaan oltu vaatimattomia, mutta on osattu trossatakin. On todettu, että kirjoittajan asema on romantisoitu ja kerrottu, että runon kulutus on kasvussa. Toisaalta on ihmetelty, että runo sopii miehellekin. Kirjallisuustapahtumat ovat saaneet näkyvyyttä, sillä niistä on kerrottu jälkikäteenkin, ei ainoastaan etukäteen lehtien menopalstoilla. Juttujen yhteydessä olleet valokuvat tuntuivat kyllä aikoinaan hämmentäviltä, koska ihmiset kommentoivat niitä kylänraitilla ja muistivat vielä pitkänkin ajan päästä sanoa, että olivat nähneet kuvani etusivulla tai eturivissä. Mielipiteet tulivat silloin kasvotusten, eivät tykkäyksinä tai kommentteina ruudulle.

Pohjanmaan Kirjailijoiden vuoden 1971 kirjallisuuspäivillä Seinäjoella oli monenlaista painavaa sanomaa. Paljon siitä on saatu mukaan lehtitekstiin ”Kuka kenelle mitä kirjoja kustantaa”. Kirjailija Erno Paasilinna oli odotettu huippuesiintyjä, jonka aiheena oli ”Tuhat tapaa kirjoittaa, kolme tapaa kustantaa”. Se sisälsi kaupallisen kustantamisen, omakustannuksen ja valtiollisen kustannustoiminnan mahdollisuuksien esittelyä. Monia muitakin alustuksia kuultiin. Tampereen yliopiston sanomalehtiopin lehtorin lähtökohtana oli toteamus, että maakuntalehdistö suhtautuu penseästi kulttuuriin. Hänellä oli ehdotuksia tilanteen parantamiseksi ja ”oman maakunnan henkisen elämän tukemiseksi”. Nyt ajatellen tuntuu, että mitkään niistä hyvistä ideoista eivät ole kantaneet tähän päivään. Hän kritisoi myös lehtien kirja-arvosteluja, joissa oli hienoja ammattitermejä, sivistyssanoja ja monimutkaisia lauserakennelmia. Hänen mielestään olisi kirjoitettava tavalliselle lukijalle selkeällä kielellä. Nykyään ei juuri näe kirja-arvosteluja sanomalehdissä. Silloin niitä oli muistaakseni joka sunnuntai.

Kansiossani on Pohjanmaan Kirjailijoiden 20-vuotisantologian Tästä maasta nousee runo (1983) arvostelu. Kriitikko uskalsi suositella antologiaa jopa isänpäivälahjaksi ainakin paappaikäisille kirjallisuudenharrastajille. Toisaalta hän kaipasi nuorten räväkkää meininkiä, mutta toisaalta myös vanhojen mestarien tekstejä. Hyvin samanlaista oli saman arvostelijan kritiikki 50-vuotisantologiasta Vertikal 2 (2013). Lehtiarvostelu toi kyllä näkyvyyttä ja herätteli lukijoiden kiinnostusta.

Koko elämäni olen tasapainoillut ajankäytön kanssa, sillä aina on vähintään kolme vaihtoehtoa, mitä voisin tehdä. Nautin pienestä kaaoksesta, josta tiedän selviytyväni – samoin kuin ajatusten paljoudesta, josta voin ottaa selvää kirjoittamalla.

Kolmetoistavuotiaana aloitin omasta tahdostani kesätyön, jossa ahkeroin yhteensä yhdeksän kesää. Kun tulin kello kuudentoista jälkeen kotiin, menin usein pieneksi hetkeksi kuistin yläkertaan kirjoittamaan. Tiesin kyllä koko ajan, että kun äiti laittaa ruokaa, hän huikkaa pian minulle, että on aika hakea lehmät laitumelta. Vaikka minun oli vaikea lopettaa kirjoittamista, lähdin matkaan mielelläni, sillä rakastin kulkea sitä kivikkoisen männikön polkua, jolla jatkoin luovaa ajatteluani. Lehmät olivat jo odottamassa veräjällä ja kulkivat edelläni kiltisti kotiin. Sielunmaisemani on yhä jossain sillä metsäpolulla, jolla askeleeni ja ajatukseni olivat keveitä.

​Olen tutustunut ja ystävystynyt elämäni aikana monenikäisiin kirjoittajiin. Vanhimmat olivat syntyneet 1900-luvun alkuvuosina ja nyt nämä uusimmat 2000-luvulla. ​

Anita Malkamäki

​Miksi naiset tarvitsevat kehuja ja voimaantuvat vahvoista naistarinoista? Miksi en ole kuullut ainoatakaan miehille tarkoitettua tsemppibiisiä?

​Olipa kerran eräs kesälomainen, joka ajatteli haluavansa lomalleen viihdyttävää mutta asiapitoista lukemista. Se kesälomalainen olin minä.
​Marssin kirjakaupan alennusmyynteihin, mutta tapani mukaan ostin ostokseni ei-alennuksesta. Kysyin kirjakaupan myyjältä, mitä hän suosittelisi. Myyjä toi käsiini Elena Favillin ja Francesca Cavallon kirjoittaman Iltasatuja Kapinallisille tytöille (S&S 2016). Selasin hetken kirjaa. Samaan aikaan myyjä selitti, että kirja sisältää iltasadun muotoon kirjoitettuja tarinoita naisista, jotka ovat tehneet suuria saavutuksia. Mukana on muun muassa Hillary Clintonin ja Michelle Obaman tarinat.
Havahduin kesken kirjan selailun, kun myyjä sanoi: ”Kirja on kannustava ja siitä saa tsemppiä, jota me naiset kaipaamme.” Ostin kirjan, mutta lause jäi kaikumaan korviini. Me naiset tarvitsemme tsemppiä.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että niin tarvitsemme. Toinen ajatukseni oli, että miten niin juuri me tarvitsemme tsemppiä. Kolmas ajatukseni oli, että eivätkö miehet sitten tarvitse tsemppiä?

Kävelin kirjakaupasta suoraan kuntosalille, kuten olin suunnitellut. Treenatessani laitoin korville kuulokkeet ja räpläsin soittolistaani, joka hyvin laajan musamakuni ansiosta sisältää niin Sabatonia kuin Britney Spearsiakin. Vastaani tuli Keshan kappale Woman, jonka kertosäe kuuluu: ”I'm a motherfucking woman, baby, alright/ I don't need a man to be holding me too tight / I’m a motherfucking woman, baby, that's right / I'm just having fun with my ladies here tonight – ”
Kappaletta kuunnellessani mieleni askarteli jälleen uusien kysymyksien parissa. Tarvitsevatko miehet tsemppimusiikkia, joka liittyy nimenomaan heidän miehisyyteensä? Ainakaan en ole kuullut tällaista kappaletta – sen sijaan radiossa on soinut useammin kuin kerran Kaija Koon Supernaiset.

Mikä vika meissä naisissa on, kun kaipaamme tsemppiä joka käänteessä? Emmekö tunne olevamme hyviä ennen kuin joku sanoo sen meille? Tai eikö se riitä, että tietää itse olevansa hyvä, miksi siihen tarvitaan muiden kehuja? Olen niitä ihmisiä, jotka eivät ole koskaan tyytyväisiä itseensä. Asiat voisi aina tehdä paremmin. Siksi lämmittää mieltä, kun joku sanoo muutaman kannustavan sanan. Kehun itsekin mielelläni muita, koska tiedän, että ihmiset tarvitsevat sitä. Olen huomannut, että myös miehet ovat mielissään kehuista ja tsempistä. En siis usko, että kyse on siitä, etteivätkö miehet tarvitsisi ollenkaan kehuja. Jokainen tarvitsee.

Voisiko kyse olla siitä, että on jotenkin epämiehistä osoittaa tarvitsevansa tsemppiä? Monet naiset taas, kuten kirjakaupan myyjäkin, myöntävät, että tsemppi on aika ajoin paikallaan. Ehkä kyse ei olekaan siitä, että meissä naisissa on joku vika, vaan siitä, että myönnämme rehellisesti tarvitsevamme tsemppiä ja haluamme antaa sitä muille, vaikka sitten kirjan tai laulun sanojen muodossa. Ei myöskään ole niin itsestään selvää, että naiset ovat aina pärjänneet. Ehkä jotkut asiat ovat miehille itsestään selviä, mutta naisille ei. Kuten Kesha laulaa: ”I buy my own things, I pay my own bills/ These diamond rings, my automobiles/ Everything I got, I bought it.”
Joskus ammoisina aikoina, ja ehkä edelleen, naiset ovat tottuneet saamaan Keshan mainitsemia asioita mieheltään. Nykyään länsimaisilla naisilla on mahdollisuus hankkia timantit itse itselleen. Keshan biisissä nainen tulee toimeen omillaan ja julistaa omaa pystyvyyttään sanoituksissa: ”Don't buy me a drink, I make my money/ Don't touch my weave, don't call me 'honey'."

Olen aina ajatellut paljon, ja se on joskus ongelma. Olen kova kyseenalaistamaan kaikkea, myös omaa tekemistäni. Kun luin Iltasatuja kapinallisille tytöille, tunsin mieleni vahvistuvan. Jos nämä naiset ovat pystyneet tuohon, miksen minäkin pystyisi tähän? Kirjan naisiin on melko helppo samaistua. Totta puhuen näen liian harvoin julkisuudessa tai historian havinassa sankareita, joihin voisin samaistua. Johtuuko se siitä, että ainakin kaikissa koulukirjoissa sankareita, kuninkaita ja muita suurhenkilöitä ovat olleet pääsiassa miehet? Omaan sukupuoleen on helpompi samaistua. Jos kaikki fyysikot ovat olleet miehiä, ei kai se ole ihme, että nainen ei havittele fyysikon uraa.

Tämä ei ole feministinen kirjoitus, tämä on pohdintani siitä, miksi minusta tuntuu siltä, että naiset kaipaavat enemmän tsemppiä, sanoja, jotka valavat uskoa omaan itseen. Tsempillä, kehuilla ja kaikenlaisella kannustuksella on aina positiivinen vaikutus. Me kaikki tarvitsemme kehuja, myönnämme sitä tai emme. Ei ole väärin vahvistua kirjasta tai kannustavista kappaleista. Ja no, osa meistä vain on persoja kehuille, kuten minä. Onneksi välillä voi heittää tennarit kattoon, mennä tanssilattialle sielunsiskojen kanssa ja edes silloin tällöin maksaa omat juomansa.

Enni Yli-Hynnilä

Kirjoittaja on viestinnän ammattilainen, joka ei osaa olla ajattelematta. Hänen uusin Etelä-Pohjanmaan murteella kirjoitettu Likellä-runoteoksensa ilmestyi syksyllä 2017.

Olen aina ajatellut, että romaanikäsikirjoituksen, novellin tai sadun ensimmäisen version kirjoittaminen on kuin seikkailu – jolle kuuluu lähteä yksin. Kukaan ei voi seurata kirjoittajaa, mutta on tärkeää, että joku on odottamassa portilla, kun kirjoittaja palaa tarinansa raakaversion kanssa. Portin pieleen nojailija on esilukija tai ateljeekriitikko, kustannustoimittaja, toisinaan kuvittaja.
 
Mutta pitkään kirjoittaja on pidellyt käsikirjoitusliuskojaan aivan yksin: sukeltanut syvälle liuskoja suojaten tai leijunut korkealla niistä riippuen. Paitsi tietenkin muiden kirjailijoiden kanssa yhteisillä seikkailuilla.
 
Sain juuri pahvilaatikollisen vapaakappaleita satukirjastamme, johon kahdeksan kirjailijaa on kirjoittanut kukin oman satunsa. Kirja on nyt kuudes muiden kanssa yhdessä kirjoitettu; kirjoittajat, kirjallisuudenlajit ja genret vain ovat vaihdelleet.
 
Yhteistä kokoelmaa kirjoitettaessa jännitys on jaettua. Taivaanrantaan räiskitään vähän kaikenlaisia sävyjä, kun vasta haaveillaan, millaista kirjaa ryhdyttäisiin kirjoittamaan. Kollegiaalinen tuki on aivan lähellä, kun kirjoitusvaiheessa tarvitsee palautetta, nopeallakin aikataululla. Mikäli kirjailijat markkinoivat valmista kirjaansa vaikkapa some-tileillään tai järjestävät itse julkkareita, vastuu on jaettua ja näkyvyys laajempaa kuin se muutoin olisi. Onnistumisen ilo moninkertaistuu.
 
Kokoelman tuotot jaetaan usean tekijän kesken, eikä some-näkyvyyttä voi syödä. On olemassa riski, että työryhmälle tulee erimielisyyksiä. Mutta silti paras palkinto voi löytyä juuri ihmissuhteista, sillä useimmiten kirjoittaja on kuitenkin yksinäisellä matkalla.
 
Kirjoitan itse pääasiassa spekulatiivista fiktiota, ja kokemukseni mukaan spefi-kirjoittajien yhteisö on melko tiivis. Eri yhdistykset kutsuvat kirjoittajia tarjoamaan novellejaan antologioihin, coneja järjestetään talkoohengessä, Facebookissa näkee kutsuja kirjoittajapiiriin tai perinteiselle viikonloppuleirille erään kirjailija-kustannustoimittajan kotiin. Osuuskumma uurastaa kymmenien jäsentensä voimin spefiä julkaisevana, osuuskuntamuotoisena kustantamona. Keskeneräisiä tekstejä vaihdellaan tuttujen kesken, ja ainakin minä olen monesti saanut hyvin laadukasta, objektiivista palautetta. Genrekirjoittaminen yhdistää.
 
Mutta aina ei suuressakaan yhteisössä ole kulkijaa seuraamaan koko matkalle romaanimittaisen käsikirjoituksen työstämisen ajaksi. Ja monesti vieläpä on niin, että jos kirjailija mielii ystävästään esilukijaa tekstilleen, on esilukija ehkä objektiivisempi, ellei tiedä käsikirjoituksen työvaiheista etukäteen juuri mitään. Ideakin saattaa olla arka kosketukselle, ja tarina kärsii, jos siitä on keskustellut liikaa ennen kuin sen on kirjoittanut. Kirjoittavien ystävien kanssa jaetaan useimmiten arkea, ei niinkään keskeneräistä seikkailua.
 
Kokeilen tällä hetkellä varsin omalaatuista yhdessä kirjoittamisen tapaa. Kirjailija-kustannustoimittaja Anne Leinonen vetää Koneen säätiön tuella kaksivuotista hanketta, Usva-akatemiaa, johon tulin valituksi. Akatemiassa yhdeksän kirjailijaa pyrkii yhdessä kehittämään omaa taiteellista ilmaisuaan kahden vuoden ajan. Tapaamme toisiamme, teemme tehtäviä ja annamme palautetta toistemme teksteistä. Sellaista vaaraa akatemiassa ei ole, että tapahtuisi ideavarkauksia. Ja vaikka aiheet liippaisivatkin läheltä toisiaan, jokaisella on niin oma tyyli kirjoittaa, ettei tuotoksista tulisi lähellekään samankaltaisia.
 
Akatemiassa tuntuu siltä kuin seikkailulla olisi mukana lyhdyn pitelijä (tai useita). Hän tarjoaa valokeilan, jossa kulkea ja osoittaa valittavaksi vaihtoehtoisia reittejä, ellen itse tiedä, mihin suuntaan jatkaa. Hän istuu seuraksi evästauolle ja tarjoaa putelistaan mehua tai viiniä vähän sen mukaan, kumpaa kulloinkin tarvitaan.  
 
Parasta on se, että toinen akatemialainen kannustaa. Antaa voimaa silloin, kun henkilöhahmot vievät sitä.
 
Fiktiivisistä henkilöhahmoista puhutaan usein aivan kuin he olisivat eläviä ihmisiä. Moni kirjoittaja sanoo, että hänen henkilöhahmonsa suorastaan mellastavat hänen päässään, vaativat huomiota keskellä yötä tai juuri kun ruoka uhkaa palaa pohjaan. Kun käsikirjoitus on valmis, moni sanoo jäävänsä ikävöimään juuri henkilöhahmojaan. Voidaan miettiä, että mikäli kirjoittaja seikkailee aina näin värikkään joukkion kanssa, onko henkilöhahmoissa sittenkin matkaseuraa jo kylliksi. Kenties – mutta toisaalta rakennusaineksia henkilöhahmoihin tarvitaan. Mistäpä muualta niitä ideoita helposti saisi kuin vaikkapa persoonallisten taiteilijakavereiden kanssa eletystä elämästä?
 
Merja Mäki
 Kirjoittaja on lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja kirjailija. Hän on kirjoittanut lapsille ja aikuisille yhteensä neljä romaania, ja hänen tekstejään on julkaistu kokoelmissa. Seuraavaksi häneltä ilmestyy kuvitettu lastenromaani.

Kamalaa kirjailijana olo on sen vuoksi, että sitä ei saa tehdä aina. Lähinnä siksi. Ei voi. Ei vain kertakaikkiaan voi. Pitää tehdä kaikkea muuta. Kuten kirjoittaa tätä blogia, koska unohdin, että kenen sitä pitikään tässä kuussa kirjoittaa ja päädyin muutaman mutkan kautta itse paikkaamaan näin juhannuksen alla. Pitää käydä kaupassa ja tehdä ruokaa, siivotakin. Pitää tavata kavereita ja viettää juhannusta. Pitää lähteä häihin ja syntymäpäiville. Pitää vahtia veljen tai siskon lapsia. Ja sitten se kamalin asia: pitää käydä töissä! Pitää tehdä jotain muuta kuin kirjoittaminen, että elättäisi itsensä. Se on kamalaa. Suorastaan epähumaania.

Voi mikä onni olisi saada kirjoittaa kaikki päivät ja saada siitä elantonsa! Voi mikä onni! Silloin tällöin se on mahdollista, kuten tänä kesänä minulla, nöyränä kiittäen ja kumartaen ja joka puolelle hymyillen voin kertoa saaneeni apurahan loppukesän työskentelyyn. Se on mahtavuutta se. Ei tarvitse mennä töihin. Ei sillä, minulla on tällä hetkellä monta työpaikkaa ja nautin melko paljon niistä kaikista. Teen toimittajan töitä, graafikon töitä ja ehkäisevää päihdetyötä, eikä mikään niistä ole kamalaa. Ensi vuonna opiskelen itseni liikunta-alalle ja pääsen viimein tekemään vähän enemmän liikuntahommia, SE jos mikä on ihanaa.

Silti tunnustan, että olisin maailman onnellisin ihminen, kun vain saisin kirjoittaa. Suunnitella elämää sillä tavalla, ettei koko ajan aika, joka olisi varattu kirjoittamiseen, menisi johonkin muuhun, koska olen "vapaalla". En ole vapaalla, ei kirjailijalla sellaista aikaa ole kuin loma tai vapaa-aika. Olen töissä. Koko ajan aivoissa raksuttaa. Mutta sinne ne ideat kasaantuvat jonnekin aivoaineen mutkaan, kun eivät ne ainakaan paperille asti pääse. Juuri nyt tein tarjouspyyntöjä asiakkaalle tunnin verran, seuraavaksi pitää päivittää toisen asiakkaan kotisivuja. Sitten pitäisi pyykätä. Ja pestä polkupyörä. Aikaisemmin jo siivosin. Vapaa-päivä. Täysin vapaa päivä kaikesta. Kalenterissa ei ole yhtään mitään. Ja silti kello on varttia vaille seitsemän illalla, enkä minä ole kirjoittanut sanaakaan.

Pitäisi varmaan syödä jotain. Tajusin juuri, että olen syönyt viimeksi lounaan. No, tätä se on. Ihan normaalia, kun on hulinaa. En missään nimessä halua kuulostaa siltä, että valitan! Pidän hulinasta. Pidän siitä, että on tekemistä ja puuhaa. Tulee niin hyvä fiilis, kun saa aikaan. Ja ihan pidän siivoamista. Kiva, kun koti on puhdas ja järjestyksessä. Pyörän peseminen se vasta onkin mieluisaa puuhaa. Siinä saa puunatessa unohtaa hetkeksi kaiken muun. Mutta mihin tämä aika menee? Ja miksi, kun tänäänkin saan To do -listan tyhjäksi asioista, se huomenna taas on täynnä kaikkea muuta kuin kirjoittamista? Mistä tätä tekemistä oikein tulee?

Taidan aloittaa nyt siitä, että lopetan tämän blogikirjotuksen tähän. Olenpahan sitten yksi askel lähempänä kirjoittamista. Ehkä huomenna. Mitäs sanotte? Jos huomenna.

Tiina Lehtineva
Kirjoittaja on Pohjanmaan Kirjailijoiden puheenjohtaja, vastavalmistunut kulttuurituottaja ja intohimoinen pyöräilijä, joka opiskelee ensi lukuvuoden Kuortanella liikunnanohjausta ja haaveilee matkustavansa kaikkialle.

Tiinan omille kotisivuille ja blogiin pääset tästä.