Olen paljon velkaa kirjoittamiselle. Esimerkiksi sen terapeuttiselle vaikutukselle. Olen kirjoittanut päiväkirjaa siitä asti, kun opin kirjoittamaan. Kirjoitan silloin, kun:
sisällä lepattaa, eikä kukaan näe, kun hymyilen itsekseni kynä kädessä
istun junassa ja pohdin, minne olen matkalla
en jaksa nousta sohvalta salille
silmät sumeina itkusta, kurkku kuivana kuristuksen tunteesta, murheen möykky sisällä
yksin ollessani teekuppi kädessä pilateksen jälkeen
kun kukaan ei vastaa puhelimeen tai jaksa kuunnella juttujani
ulkomailla, kun tiirailen kärventyneitä turisteja matkapäiväkirjani takaa ja tajuan olevani yksi niistä
kärventyneistä turisteista

… ja monessa muussa tilanteessa.

On myös paljon hetkiä, kun en kirjoita. Mutta tämä teksti ei kerro niistä hetkistä, vaan niistä, kun on
PAKKO kirjoittaa.

Olen miettinyt, tuleeko kirjoittamisen pakko itse kirjoittamisesta vai siitä, että minun on pakko purkaa tunnetilani paperille. Joka tapauksessa en tiedä, miten olisin selvinnyt vaikeista hetkistä, jos en olisi pitänyt päiväkirjaa. Vaikeina ja usein kiireisinä hetkinä koitan hyödyntää jokaisen liikenevän minuutin ja kirjoittaa ylös, miltä minusta tuntuu. Ja miksi. Usein sen avulla keksin keinon, miten ei tuntuisi niin pahalta. Hyvien hetkien jälkeen taas huokaisen, istahdan sohvalle, keitän teetä ja kerron, mitä kivaa minulle on tapahtunut. Silloin voin elää kaiken ihanan taas uudelleen.

Joskus palaan näihin teksteihin myöhemmin, joskus en. Jos palaan, opin itsestäni aina uutta. Vähintään sen, mitä en enää halua kokea uudestaan. Vahoihin päiväkirjoihin palaaminen saattaa tuoda myös hymyn huulille. Olenko todella kirjoittanut näin?

Useimmiten en palaa vanhoihin päiväkirjoihini, vaan annan asioiden levätä, kun ne on kerran saatettu loppuun. Ehkä joku joskus löytää huiman päiväkirjakokoelmani ja tekee niistä tutkimuksen.

Uskon, että elämäni olisi paljon vaikeampaa, jos minulla ei alusta asti olisi ollut tuota pakkoa syöstä sanoja paperille. Ei olisi 7-vuotias Enni päiväkirjaa aloittaessaan tiennyt, että kirjoittamisesta voi tulla vielä ammatti.

Enni Yli-Hynnilä

Unettomuus on sukuvika. Perheeni on pitänyt yllä pientä apteekkia. Unilääkkeitä ja sittemmin melatoniinia on kulutettu kilokaupalla. Uskokaa minua: kaikkea on kokeiltu. On nukuttu villasukat jalassa, alasti ilman yöpaitaa, ikkuna auki, ikkuna kiinni, kissan kanssa ja ilman, valot päällä ja pimeässä. On saunottu, vältelty kofeiinia, syöty, oltu syömättä, lenkkeilty, joogattu, kuunneltu musiikkia ja yritetty olla yrittämättä.

Taannoin löysin ihanan luonteistuotteen, jota myytiin nimellä ”Unihiekka”. Mikä jumalainen valmiste! Täysikuu sai kulkea taivaan yli ja maailma kaatua, mutta minä tyttö nukuin. Sitten huomattiin, että rohdon ainesosia ei ollut kukaan oikeastaan koskaan virallisesti tutkinut ja tuote vedettiin markkinoilta.

Sitten oli se yksi yskänlääke, joka tainnutti kuin halkonuijalla oisi lyöty pääkoppaan. Aivan pikkuinen parin millin tujaus riitti. Ilmeisesti Jenkkilässä joku oli sitten nostanut syytteen lääkefirmaa vastaan ja sekin tuote – arvaatte jo varmaan – vedettiin pois markkinoilta. Säästelin yhtä pullon loppua kauan lääkekaapin perukoilla äärimmäisiä tilanteita varten. Kaiholla muistelen...

Paradoksaalista tässä unettomuuden noidankehässä on se, että päiväsaikaan nukahtelen kyllä sujuvasti mitä kummallisimpiin paikkoihin ja tilanteisiin. Erityisen unettavia paikkoja ovat erilaiset kulkuneuvot. Nukun autossa, junassa, laivassa, lentokoneessa ja lapsena uinahtelin myös polkupyörän kyydissä.

Hivenen hämmentävää on toisinaan löytää itsensä nojailemasta ventovieraan vieressä matkustavan olkapäätä vasten. Elämäni järkytyksen koin kerran junassa, kun heräsin suu auki ikkunaan nojaten, kuola suupielestä valuen ja huomasin, että joku tuntematon taiteilija piirsi minua. Huh!

Voin nukahtaa sujuvasti myös elokuviin ja teatteriin, konserttiin ja oopperaan, kylpyammeeseen, parturin tuoliin, kosmetologille, jalkahoitajalle ja hierojalle.

Häpeän suunnattomasti erästä nukahtamistani runoillassa. Lausuntaesitys oli oikeasti hieno, mutta henkilökohtainen ongelmani vain vaivutti minut horrokseen. Ystävättäreni oli niin ikään torkahtanut. Voin vain kuvitella, miltä me näytimme:
kaksi kypsään ikään ehtinyttä daamia suut auki ja silmät kiinni toisiinsa nojailemassa. Epäilen vahvasti, että teatteritilan pimeys ei pelastanut meitä.

Nukun siis lähes kaikkialla muualla, mutta en omassa sängyssäni. Muistelenkin ilolla ja lämmöllä niitä kaikkia ystäviä, joiden kanssa on vietetty öitä maailmalla. Teidän kanssanne on ollut ilo valvoa –ja toisinaan myös satunnaisesti nukkua.

En unohda koskaan sitä yötä Moskovassa hotellin katolla. Seppo ja Mervi, se auringonnousu oli kerrassaan unohtumaton! Junamatka neuvostovaunun yöjunalla on myös jäänyt mieleen. Kyösti ja Erja, uskon, että tekin muistatte!

Miia, Minna ja Marjo, jaoimme minimaalisen hostellihuoneen Barcelonassa. Katjan kanssa yövyimme kansanopistossa Grönlannissa. Annen kanssa on valvottu teltoissa ja mökeissä, laivoissa ja laavuissa. Melko yllättävä oli se motelli Niagaralla, jonka kylppärin katossa kasvoi oranssi sieni. Mutta auringonnousu oli upea sielläkin!

Oma lukunsa ovat ne kaikki vaellukset Lappiin. Kerran luulin, että leirin vierestä lähti mönkijä liikkeelle. Aamulla paljastui, että viereisen teltan isäntä se vain harrasti äänekästä kuorsausta. Niin, tästä tulemmekin uniongelmieni kulmakiveen. Puolisoni nimittäin kuorsaa myös. Siihenkin on kokeiltu kaikkea: laastareita, suihkeita ja palloja. Lääkäri määräsi jo toistakymmentä vuotta sitten ylipainekoneen. Koneen ääni muistutti kahvinkeittimen ja jäätelökoneen yhdistelmää. Sanoin, että joko kone lähtee tai sitten minä lähden.

Tämäkin ihmiskunnan suuri keksintö on kehittynyt harppauksin viime aikoina. Lääkäri siis määräsi uudelleen samaisen ylipainelaitteen hiljattain. Laite itsessään on lähes äänetön, mutta ylipainetoiminto aiheuttaa myrskytuulen kaltaisen puuskupuhurin makuuhuoneeseen. Olen epätoivon partaalla.

Aikana jolloin perheessämme oli vauvaikäisiä, päädyimme nukkumaan eri huoneisiin puolisoni kanssa. Jo valmiiksi herkkä yöllinen minäni ei kestänyt pienintäkään korahtelua. Kaikki pienten lasten äidit tietävät, miten herkällä korvalla sitä kuuntelee vastasyntyneen hengitystä. Puolison kuorsaus, joka ehkä on suhteen alkuvaiheessa kuulostanut söpöltä ja miehekkäältä, alkaa muistuttaa täryjyrän mylvintää.

Virginia Woolf pohdiskeli aikoinaan, että nainen tarvitsee oman huoneen itsenäistä työskentelyä varten. Virginia, missä sinä nukuit?

Jaana Ala-Huissi
Kirjoittaja on Kurikasta kotoisin oleva äidinkielen opettaja, joka asuu Ilmajoella ja työskentelee Seinäjoella. Hän harrastaa kalligrafiaa, keramiikkaa ja grafiikkaa, joskus myös teatteria, suunnistusta ja avantouintia. Ala-Huissi on kirjoittanut näytelmiä ja novelleja, joita on julkaistu Reunan ja Haamun kokoelmissa. Parhaillaan hän valmistelee lastenkirjaa Yli-lauroselan talomuseon historiasta.

Eläköidyttyäni hankin oppivelvollisuuskoulussa opettajankokemusta yläasteen äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorin sijaisena. Neljä seiskaluokkaa ja kaksi ysiä. Haastavaa oli hypätä kyytiin toisten suunnittelemaan opetusohjelmaan ja repiä siitä mielekkyyttä. Nopeasti törmäsin asiaan, joka on puhuttanut kouluväkeä: yläasteelta pulpahtavista pojista runsas 2000–3000 ei osaa kunnolla lukea eikä varsinkaan kirjoittaa. Miksi? Valitettavasti tämä näytti pitävän paikkansa omassakin koulussani.

Isoisoäitini oli syntynyt 1879 ja käynyt muutaman viikon kiertokoulua, mutta hän luki ja kirjoitti yhtä hyvin/huonosti kuin muutamat sankarit, jotka olivat siis käyneet koulua jo miltei yhdeksän vuotta. Ei mitään tietoa isojen alkukirjainten käytöstä, pisteistä, pilkuista tai yhdyssanoista hienommista nyansseista puhumattakaan. Ei myöskään mitään kappalejakoa. Lauserakenteet epäselviä ja epämääräisiä. Kun naapurikunnan ala-asteilla olin ihastellut erityisopetuksen määrää ja metodeja, täällä heräsi ihmetys, mikseivät nämä pojat saa erityisopetusta. Kauhulla ajattelin, miten he selviävät siinä toisen asteen oppilaitoksessa, mihin he päätyvät vai päätyvätkö ollenkaan.

Opetusohjelmassa oli pari kokonaisuutta, joita kovasti ihmettelin. Ne olivat oppikirjan ulkopuolelta. Suomen kielen erityispiirteitä hiukan yliopiston alimpien kurssien tapaan, astevaihtelua ja lainasanoja tankattiin pitkään. Toinen vielä kummallisempi juttu oli 360 sivistyssanan ulkoa opettelu hauki-on-kala- tyyliin. Rästitehtäviä oli niin paljon, että jokaisen päivän 2 pitkää välituntia koko kevätkauden olisivat menneet rästien kuulusteluun eikä aika olisi edes riittänyt. Sivistyssanasta ei ole paljon iloa, ellei tiedä miten ja missä yhteydessä sitä käytetään. Siksi muutinkin tehtävät sellaiseksi, että opetellaan tietty määrä sivistyssanoja ja kirjoitetaan esimerkit, miten sanaa käytetään.

Kirjoittamiselle ei ohjelmassa ollut aikaa lainkaan.

Nämäkin pojat olisivat hyötyneet siitä, että jokaisella olisi ollut käytössään henkilökohtainen läppäri ja olisi käytetty tekstin oikolukuohjelmia. Niillähän se kirjoittaminen jatkossa tehdään, jos tehdään. Oma lukunsa oli ysien diplomityö eli kirjallisuustutkielma. Suuri osa selvitti asian kunnialla, mutta sitten olivat ne, joiden töitä oikeasti ei olisi voinut hyväksyä edes tyyliin 5-. Ylimääräistä vaivaa tuottivat juttujen plagioijat. Netti on pullollaan erilaisia sivustoja, ja todistustaakka on opettajalla.

Uusia piirteitä minulle oli oppilaiden avoin kuhertelu välitunneilla. Avoimuus lie lisääntynyt? Toinen myös minulle uusi, oli luokkien hälyisyys, myös hyvien luokkien. Muistan venäläisten Suomeen muuttaneiden tuttavieni ihmetelleen kovasti Suomen koulujen ”huonoa kuria” ja ”auktoriteetin puutetta”. Ehkäpä tämä oli juuri sitä? Mukavia oppilaat toki olivat ja mutkattomia, mutta myös osaamisen hajonta luokilla oli yleensä suuri. Ainoa säännönmukaisuus, jonka voin havaita, oli se, että ns. musiikkiluokilla kaikkien oppilaitten osaaminen oli keskitasoa parempaa. Nämä olivat eräänlaisia eliittiluokkia. Erityisopetuksen tarve myös yläasteella näytti suurelta, mutta siihen eivät rahkeet ilmeisesti riittäneet.

Opettaminen palkitsi henkisesti, mutta ei aineellisesti. Ovela kuntatyönantaja oli neuvotellut sellaisen OVTES:n, että eläkeläinen ei saa palvelusvuosilisiä vaan ainoastaan saman peruspalkan kuin vaikkapa ylioppilas NN. NIIN paljon en opettamisesta tykännyt, että olisin sitä kovin pitkään tehnyt vain opettamisen ilosta. Huono palkka alkoi rassata, kun tein paljon töitä oppilaiden eteen ja sain myös tulosta.

Päätin käyttää eläkeaikani oman yritykseni palveluksessa, enkä ole sitä katunut.

Heleena Lönnroth
Kirjoittaja on FM ja kirjastonhoitaja, kuuluu Suomen Kirjailijaliittoon, Suomen dekkariseuraan ja Mauri Sariola -seuraan ja on kirjoittanut 25 vuotta lähinnä dekkareita.

1.12.
Ulkona sateli lumihiutaleita hiljalleen. Kylä uinaili hiljaiseloa. Oli vielä parisen viikkoa jouluaattoon. Talon emäntä Anja oli aloittanut joulupuuhia varhain. Lanttulaatikot olivat pakastimessa tehtyinä. Monta tekemistä oli vielä mielessä.
   Hän istahti hetkeksi huilaamaan ja katseli mietteissään kaunista lumisadetta ulkona. Muisteli mummolan jouluaattoa siellä kaukana Sodankylässä, kuinka siellä joulu tuntui aina oikealta joululta. Sinne nytkin perheen kanssa lähdettäisiin.
   Anja äkkiä muisti joulukortit. Hyvänen aika, nehän pitää kirjoittaa, aina niiden kanssa tuli kiire. Hän kiiruhti laatikolle kortteja etsimään. Puhelin pärähti soimaan.
   – Kukahan siellä? Anja puoliääneen hätäisesti. Äitihän se soitteli Sodankylästä. Anja vastasi, kuunteli totisena pitkään. Miten surullinen ja ikävä asia juuri joulun alla, että käsi poikki ja vielä oikea. Miten nyt pärjäiltäisiin. Olipa järkyttävää kuultavaa. Eipä se pappakaan osaisi siellä joulutöitä tehdä.
 
Elli Halttunen, Ähtäri
 
 
 
2.12.
Puhelun loputtua Anja lysähti tuolille väsyneenä. Huokasi ääneen: – Missä se Mattikin viipyy asiointireissulla, pian lapsetkin tulevat koulusta?
   Ovi kolahti, ja Eetu ja Sanna ryntäsivät sisälle.
   – Äiti, me harjoiteltiin tänään joulunäytelmiä kuusijuhlaan, oli hauskan tuntuista. Opettaja vielä kyseli kaikilta missä vietätte joulua. Minä pontevasti vastasin, että mummolassa pohjoisessa Sodankylässä. Opettaja vähän ihmetteli.
   – Kuunnelkaahan nyt mitä kerron: Justiina-mummo on kompastunut rappusissa ja oikea käsi on ranteesta poikki.
   – Voi hirveää! lapset parkaisivat.
   – Eihän mummo saa mitään tehtyä joulutöitä. Pappa ei ainakaan osaa jouluruokia niin hyviä laittaa, Eetu tuumasi.
   Sannaa melkein itketti: – Voidaanko me nyt mennä sinne ollenkaan? Missä isä on, kerron sille.
   Sanna oli esikoulussa, ja Eetu oli toisella luokalla. Puhelin soi taasen. Anja ryntäsi huolestuneena. Istahti lyyhistyneenä tuolille. Missä tämä sattui, mikä oli tilanne. Tämä päivä oli aivan hirvittävä. Lähdettäisiin heti katsomaan.
   – Lapset nyt äkkiä sairaalaan isää katsomaan, joku on ajanut risteyksessä isän auton eteen ja on sattunut kolari. Ei mitään pahempaa kuulemma, mutta sokkitilassa on tarkkailtavana. Auto on kolaroitunut pahasti. Joku nuori on kortin saanut ja kokeillut liukasta keliä. Molemmat autot kurtussa.
   Lapset olivat vakavan näköisiä.
   Eetu tuumasi: – Kyllä on tyhmä poika, kun ajaa meidän isän auton päälle!
   Sanna vain tuijotti kyyneleisin silmin ja nieli: – Mitenkäs me nyt sinne mummolaan Sodankylään mennään, kun ei ole autoakaan?
   Eetu tuumasi: – Mennään lentokoneella, sillähän sinne pääsee.
   – Rauhoittukaa nyt lapset. Minä soitan taksin meitä hakemaan ja mennään isää katsomaan. Nyt äkkiä vaan vaatteet päälle!
 
Elli Halttunen, Ähtäri
 
 
 
3.12.
– Kyllä kai te nyt sentään huoneen numeron osaatte kertoa! Anja korotti ääntään.
   Lapset pitivät toisiaan kädestä kiinni. Suuri sairaala pelotti kaikkine äänineen ja hajuineen.
   – Kyllä tämä selviää. Rauhallisesti vaan, nainen sanoi tiskin takaa ja puhalsi suuren vaaleanpunaisen purkkapallon pisteeksi sanoilleen. – Jo löytyi. Hän on huoneessa 334, nainen jatkoi paukautettuaan pallonsa.
   Anja kaappasi lapset kainaloonsa ja meni puolijuoksua hissille. Hän mietti kaikkea kamalaa, mitä Matille oli voinut sattua. Kun he pääsivät hissiin ja valitsivat kerroksen, Anja oli jo varma, että Matti oli vähintäänkin koomassa.
   – Voi kulta! Miten sä voit? Me olimme niin huolissamme, kun meille soitettiin ja kerrottiin, että olet ollut kolarissa ja sinulle on tullut sokkitila, Anja selitti mitä nyyhkäyksiltään pystyi. Hän juoksi sängyn luo. Matti oli puoli-istuvassa asennossa ja joi kahvia. Anja halasi miestään niin äkisti, että kahvia läikkyi lakanalle.
   – Äläs nyt. Pieni peltikolari se vain oli. En tiedä kuka on sokkitiloista mennyt puhumaan. Minä olen aivan hyvässä kunnossa. Tämä käsi vaan sai vähän kipeää, Matti sanoi ja näytti kättään, jota koristi valkoinen kipsi.
   Lapset tulivat sängyn toiselle reunalle istumaan. Ryhmähalaus kesti kauan aikaa, kunnes Matti irrotti hellästi vaimonsa kädet.
   – Kahvi kaatuu, Matti hymyili.
   Kun oli tullut selväksi, että mitään hengenhätää ei ollut, Anja rauhoittui. Lasten huomio siirtyi pöydälle, jossa oli suklaata.
   – Ette muuten arvaa kenet näin! Joulupukki kävi ja toi minulle suklaata. Ottakaa siitä vaan, Matti sanoi ja vinkkasi silmäänsä.
   Lapset menivät innokkaasti valitsemaan suklaita.
 
Henry Aho, Teuva
 
 
 
4.12.
– Äiti soitti. Et kyllä ikinä usko, mutta silläkin on nyt käsi paketissa. Oli rappusissa kompuroinut. En tiedä miten meidän joulun nyt käy. Ei isä osaa joulua tehdä, Anja huokaili.
   – Vai on anopillakin käsi mennyt. No, eikö ruokia voi tilata vaikka jostain pitopalvelusta? Ei kai kaiken muutenkaan tarvitse aina olla aivan viimeisen päälle.
   – Vai pitopalvelusta! Kyllähän sinä äidin tiedät. Ei tule kuuloonkaan, että jouluna muiden tekemiä ruokia syötäisiin.
   – Joo, kyllähän minä tiedän, Matti huokaisi.
   Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan viereisessä sängyssä nukkuvan vanhuksen rahiseva hengitys.
   – Potilas Saarinen. Do Dii…Kädessä on pikkuinen pipi.
   Matti ja Anja kääntyivät katsomaan oven suussa seisovaa valkotakkista lääkäriä.
   – Huumoria. Anteeksi. Olen Tampereelta, nuori mies sanoi ja astui hymyillen sängyn luo.
   – Ymmärsin kyllä, Matti sanoi hymyillen.
   Anjalta ei hymyä irronnut.
   – Kaikki näyttää olevan paikoillaan. Nyt sitten vain olette kaikessa rauhassa sen käden kanssa. Kuukauden verran se saa olla kipsissä, lääkäri sanoi, kun katseli röntgenkuvaa kattolamppua vasten.
   – Voinko siis lähteä kotiin?
   – Olkaa nyt vielä aamuun saakka tarkkailtavana. Teille tuli myös aivotärähdys siinä rytäkässä. Varmuus on paras. Mutta minä tästä jatkan kierrosta. Hyvää joulua rouvalle ja lapsille, lääkäri toivotti ja lähti huoneesta.
   Matti huomasi kyyneleen, joka vieri hitaasti Anjan poskelle.
   – Ei mitään hätää. Kuulithan sinä. Huomenna pääsen jo kotiin.
   – Joo. En minä yksin sitä. Äitiä minä murehdin ja meidän joulua.
 
Henry Aho, Teuva
 
 
 
5.12.
Matti puristi vaimonsa kättä ja katsoi lapsia. Etenkin heille joulu olisi tärkeä.
   – Kuulehan. Mitä jos minä lähtisin sinne Sodankylään auttamaan jouluvalmisteluissa. Vaikka minulta tämä käsi onkin nyt paketissa, niin kyllä minä osaan yhdelläkin kädellä töitä tehdä. Sitä paitsi olen oikeakätinen. En minä tätä vasenta kovin paljoa tarvitse, Matti ehdotti.
   – Sinä Sodankylään! En oikein tiedä. Te kun ette ole äidin kanssa varsinaisia sydänystäviä. Tiedäthän sinä, Anja tuumi.
   – Tiedän, mutta ehkä se hiukan lämmittäisi välejämme. Sinä voit tulla sitten lasten kanssa perässä, kun lomat alkavat. Minullahan on nyt vähän niin kuin pakollista lomaa, Matti sanoi ja heilutti kipsiään. – Voit kuvata lasten joulujuhlan kameralla, niin voidaan sitten katsoa se yhdessä, kun tulette, hän jatkoi.
   Anja mietti hetken asiaa. Häntä epäilytti miten Matti ja äiti jaksaisivat toistensa seuraa niin pitkän ajan. Isän kanssa Matti oli aina tullut toimeen, mutta äiti oli eri asia. Kuitenkin, joulu oli tulossa ja se tiesi töitä. Olisi suuri harmi, jos lapset jäisivät ilman kunnon joulua. Anja päätti myöntyä miehensä ehdotukseen.
   – Oletko nyt sitten aivan varma? Mitä jos te alatte riidellä ja tulet kotiin häntä koipien välissä. Sitten me ei voida mennä sinne ollenkaan.
   – Kai me nyt sen verran toimeen tullaan, aikuiset ihmiset, Matti vastasi, mutta äänessä oli hitunen epävarmuutta.
   – Sovitaan sitten niin. Me tästä sitten lähdetään. Tulen hakemaan sinua aamulla. Voin soittaa äidille, kun pääsen kotiin, Anja sanoi.
   – Anna minä soitan. Onhan minulla täällä aikaa. Ja on parempi, että minä ilmoitan asian.
   Anja ja lapset halasivat vuorotellen Mattia ja poistuivat. Kun ovi sulkeutui, huoneeseen laskeutui jälleen hiljaisuus. Matti otti pöydällä olevan lankapuhelimen käteensä. Kännykkä oli mennyt rikki kolarissa. Hän muisti vieläkin anopin numeron ulkoa. Vanhukset eivät olleet kännykköjä hankkineet. Sormet hiukan vapisivat, kun Matti valitsi numeron.
 
 
– Nyt et kuule ukko ikinä arvaa kuka soitti! Justiina huusi olohuoneeseen ja laski luurin alas.
 
Henry Aho, Teuva
 
 
 
6.12.
Vilho katsoi vaimoaan paikallislehden takaa. Silmälasit olivat tippuneet nenälle ja veri kiehui taas. Naapurin Paavali oli kirjoittanut lehteen mielipidekirjoituksia viikosta toiseen ja niiden vilkaisukin sai hermot kiristymään. Paavali ei tiennyt mitään maailman menosta, ei ollut koskaan tiennytkään.
   – No, mitä ny taas? Vilho kysyi.
   – Matti tulee tänne auttamaan pariksi viikoksi jouluvalmisteluissa, kun minulla on käsi paketissa. Muut tulevat sitten perässä.
   – Jassoo, mutta eikö se Matti ole aika kädetön keittiössä?
   Justiina kurtisti kulmiaan. Matti ei todellakaan ollut mikään Masterchef-voittaja.
   – Kirjaimellisesti. Senkin käsi on mennyt, Matti joutui autokolariin. Sillä toimii oikea käsi, minulla vasen käsi. Oikein sydänalasta riipaisee.
   – Mitähän tuostakaan tulee, Vilho tuhahti ja piiloutui takaisin lehden taakse.
 
Enni Yli-Hynnilä, Vaasa
 
 
 
7.12.
Justiina huokaisi ja katsoi ulos ikkunasta. Sodankylässä olisi jouluna kunnolla lunta. Lapset varmasti nauttisivat siitä. Mutta miten kävisi hänen ja Matin? Se oli varmaa, että Vilho ei osallistuisi akkojen töihin, vaikka hänellä oli kaksi kättä tallella. Matti taas oli…no, Matti oli Matti. Hän oli aina nähnyt tyttärensä miehen kömpelönä ja avuttomana, vaikka Matti tulikin hyvin toimeen lastensa kanssa.
   Myös Vilho huokaisi ja mietti hiljaa lehtensä takana. Saisiko hän tänä jouluna ollenkaan jouluruokaa? Entä millaista elämä olisi vävypojan kanssa samassa talossa pari viikkoa? Eihän kaupunkilaispoika osannut edes joulukuusta hakea.
   Kaiken lisäksi joulu repisi taas auki kamalat muistot naapurin Paavalista. Viimeiset 20 vuotta Paavali oli hakenut joulukuusen Vilhon metsän puolelta. Ei mennyt raja siinä, missä Paavali luuli. Ei varmasti, hän oli joka itsenäisyyspäivä näyttänyt Paavalille paperit, mutta varmasti taas tänä vuonna Vilhon metsässä olisi yksi kuusi vähemmän.
   Ovikello soi, ja Justiina ja Vilho katsahtivat toisiinsa. Ei kai se Matti nyt helikopterilla ollut tulossa?
Justiina käveli eteiseen ja avasi oven. Oven takana seisoi luminen Paavali.
   – No, tule nyt sisälle, vaikka Vilho ei siitä tykkääkään. Saisitte unohtaa ne vanhat riitanne, Justiina mutisi matkalla tupaan.
   Vilho laski lehtensä ja katsahti kulmat kurtussa vihamieheensä. Mitä Paavali teki Vilhon ja Justiinan kodissa?
   Paavali seisoi kynnyksellä lakki kourassa. Vilho ei koskaan ollut nähnyt naapuriaan niin surullisena.
   – Tulin juuri lääkäristä. Minulla on astma. En saa hakea tänä vuonna joulukuusta.
 
Enni Yli-Hynnilä, Vaasa
 
 
 
8.12.
– Muovikuusia saa isommista marketeista, sanoivat. Muovikuusi, semmoinen mistään kotoisin ole. Muovijoulu siitä tulee saman tien, jupisi Paavali.
   Vilho rykäisi ja nosti lehden suojaamaan hymyä, joka väkisinkin pyrki kasvoille. Sentään yksi hyvä uutinen tälle päivälle.  Hänen kuusimetsänsä olisi tästedes turvassa Paavalilta.
   Justiina huomasi miehensä hyvän tuulen pilkahduksen ja rohkeni jopa ehdottaa Paavalille kahvikupposta, mutta tämä sanoi jatkavansa matkaa saman tien. Pitää tehdä tuttavuutta lääkärin määräämän astmalääkkeen ja astmapiipun kanssa.
 
 
Kiskot olivat tuoneet Matin jo yli puolimatkan. Junanvaihto Oulussa jännitti kipsikäden vuoksi, mutta kun mukana kulki vain reppu ja vedettävä lentolaukku, siitäkin selvittiin. Anja ja lapset saisivat tuotua loput lahjoista.
   Miten helppoa olikaan vain antaa matkan edetä ja ajatella omiaan. Maisemat muuttuivat sitä lumisemmiksi, mitä pohjoisemmaksi päästiin. Nyt ei enää nähnyt kuin oman heijastuksensa ikkunasta. Rovaniemellä pitäisi kammeta itsensä bussiin, ja siinä kun köröttelisi pari tuntia, oltaisiin iltakahdeksalta Sodankylässä. Appiukko olisi vastassa, ajettavana vielä reilut kuusikymmentä kilometriä pimeää ja lumista taivalta. Pakkastakin varmasti pitkästi toistakymmentä astetta. Toivottavasti Vilho oli raaskinut hankkia kunnon talvirenkaat.
 
Anne Syrjälä, Seinäjoki
 
 
 
9.12.
Mietityttihän se, pari viikkoa appivanhempien luona. Kaksi käsipuolta ja yksi mielensäpahoittaja. Anoppi oli ihan mukava ihminen, mutta armoton hössöttäjä, mitä jouluun ja muihin juhliin tuli. Anja-vaimossa näkyi sama perimä. Olihan se mukavaa, kun oli kystä kyllä, mutta kukaan ei kaipaisi, jos jokunen sortti jäisikin valmistamatta.
   Appi taas oli... Kovasti piti tulkita ja käyttää mielikuvitusta, jos aikoi jotakin lämmintä ja positiivista havaita hänen olemuksessaan ja käytöksessään. Lapset olivat siinä parempia, heistä papan urahtelu oli vain hauskaa. Tultuaan alkaisivat heti kärttää kuusenhakuun. Matin ei tarvitsisi tänä vuonna lähteä mukaan. Se oli iso helpotus, tumput suorina hän oli aina Vilhon perässä kulkenut ja tämä oli lähinnä tuhahdellut hänen avuntarjouksilleen.
   Matti tiesi rajallisuutensa myös keittiöhommissa ja senkin, että anoppi ei antaisi tuumaakaan periksi. Matkalla oli ollut aikaa pohtia tätä yhtälöä ja Matti luulikin jo keksineensä ratkaisun. Sitä varten piti naruttaa vaimoa ja anoppia sekä – suunnitelman haastavin osa – voittaa appi liittolaisekseen. Saattoi onnistuakin.
 
Anne Syrjälä, Seinäjoki
 
 
 
 
10.12.
Matti istahti rennosti apukuskin paikalle, ja appiukon Polo hörähti käyntiin puolen tunnin seisomisen jälkeen. Bussi oli ajoissa, mutta appi hätäistä sorttia. Sen Matti tiesi, kuten monta muuta asiaa vaimonsa Anjan suvusta.
   Anjan nykimisen toivottuun suuntaan Matti aloitti jo Rovaniemellä, soitti sekä kotimaisen Forecan että norjalaisen yr.no:n ennustavan Lappiin voimakasta tuulta kolmen päivän päähän. Niin tasainen kuin vaimo monessa olisi, itseä koskevat säätiedotukset taipuisivat päässä rankoiksi. Voimakas tuuli muovautuisi likimain varoitukseksi vuosisadan kovimmasta myrskystä, johon pihalla liikkujan olisi syytä varautua kypärä päässä ja lisäpainot taskuissa.
   Niinpä Matti aavisteli Anjan pohjustavan myös anoppi Justiinan valmiiksi sopivaan vireeseen. Että vaikka niillä nurkilla tuuli vain vähän tuivertaisi, olisi uskottavaa, että lähitienoilla pauhaisi julmettu puhuri. Mutta appiukko Vilho olisi vaikeampi tapaus. Ehkä.
 
Jussi Matilainen, Nurmo
 
 
 
11.12.
   – Että se on nyt sitten rahasta kiinni, että saadaan joulu pelastetuksi, Matti sanoi autossa.
   – Ikinä meillä ei ole ollut kiinni rahasta! Vilho ärjäisi Matin haluamalla tavalla.
   – Vaikka tonnin maksaisi?
   – Vaikka kaksi. Mutta Justiina ei huoli ostojoulua.
   Matti naurahti, että sittenhän joulu olisi helppo pelastaa. Ei tarvitsisi enää kuin kytkeä Paavali viritykseen.
   Vilhon ilme kummastui ja myrtyi. Hän ei Paavalia jaksaisi. Jo pikkupoikina, kun he yrittivät kaveerata, siitä ei ollut tullut mitään. Joka kerta Paavali kertoi jonkin kuulemansa tai lukemansa höppänäjutun. Siinä Topi ja Tapi menivät possuvarkaisiin. Pimeässä toinen pitäisi sikaa kiinni ja toinen kalauttaisi sitä päähän. Lopulta, kun nuija kolmannen kerran heilahti, Topi vaikersi, että jos Tapi vielä kerrankin löisi, sika pääsisi karkuun…
   Matti sanoi, että juuri tästä moneen kertaan itsekin kuulemastaan hervottomuudesta, hän sai kimmokkeen loistavaan joulunpelastusideaansa.
   – Meillä ei varastettua kinkkua syödä! Vilho karjaisi, mutta malttoi pitää katseen tiessä.
   – Pimeys on avainsana, ei varkaus. Ennustetun myrskyn takia sähkökatkos on uskottava, eikä sitä keksi järjestetyksi. Pimeyden turvin saapuvat pitopalvelun ruuat, joita väitän yhdellä kädellä tekemikseni. Ja jotta Justiinalla riittää muuta murehtimista, sinä juotat Paavalille ilolientä, jotta saatte käsirysyn aikaan. Pääset vähän näyttämään Paavalille! Eikö hienoa?
- Ei käy! Sillä on todettu astma! Vilho murahti.
 
Jussi Matilainen, Nurmo
 
 
 
12.12.
– Mitäs hempsuttia, piipunperääsestäkö sellanen tauti Paavalille? Ihmetteli Matti, ja samalla rapisutti taskussaan Colt-"iskee miehen makuun"-tinapaperia, ja katui jo syvästi, että tuli hermosauhuttelut taas aloitettua. Oli ajatellut, ettei kestäisi Lapin lomasta ilmankaan. Piipustapa juuri oli tainnut Paavali ahdistuksensa saada, mutta astma tulisi vielä olemaan tärkeässä roolissa Matin suunnitelmissa. Sen verran umpikieroksi Matti oli päättänyt ryhtyä joulun pelastamiseksi.
   Da dii da daa da daa, soi Matin päässä, ja kuin lumiukko avaruudessa, ajoi Vilho koslaa yhä kiukkuisammin kurveissa rattia vääntäen. Oli kuin olisi jo nyt tahtonut tiputtaa Matin pois kyydistä. Mutta eihän se appi paha ollut - vähän vain tossu, Justiinansa kaulimen puristuksessa.
   – Matti, minkälaista pitopalvelua sinä oikein ajattelit, alkoi Vilhon nopeasti keskeytetty lause, kun Paavali huitoi kuin huitoikin tienposkessa jo aika tuiturassa. Miten se oli jo ehtinytkin, ihmetteli Vilho. Matti huomasi kuitenkin, että nyt ei ollut Paavalin asiat niinkuin olla piti, vaan mies tarvitsi jeesausta pahan kerran.
   Jarrut pohjaan, ovet auki ja sutsi satsi auttamaan!  Paavali hengitti kuin sika vinkuen ja naama sinisenä kuin Fazerin sinisen hetken suklaapaperi. Mikä lie ollut joulun ihme, maria itse, vai ilmestynyt enkeli, mutta takaa kuului vieno komennus:
   – Kauemmas pojat! Minä olen tohtori Repo, ja hoidan tämän nyt tästä eteenpäin!
 
Kaisu Hildén, Hyllykallio
 
 
 
13.12
Paavali oli käynyt kuin käynytkin kylän ainoassa kuppilassa, jossa hänelle vielä tarjoiltiin. Sisar pulska, nyt niin kasvoiltaan joulunpunainen, oli juossut Paavalin kiinni, kun Paavali oli lähtenyt baarista tukehtumistilassa.
   Matti ja Vilho näkivät parhaaksi luottaa tohtorin sanoihin, ja hellään hoitoon. Niin he jatkoivat matkaa kotiin päin, jossa tiesivät Justiinan jo hermona odottelevan.
   Päästyään perille, oli aika Matinkin jo ilmoittaa Anjalle ja lapsille, miten matka oli mennyt. Matti sanoi muille menevänsä vähän pihan perille soittamaan, kun Justiinan kaffit oli niin hyvät, jotta vatsa mourus. Sitähän Matti ei uskaltanut sanoa, että vähempikin riittäisi sitä kaffijauhetta. Samalla Matti sai tilaisuuden jatkaa suunnitelmaansa.
 
 
Jouluvalmistelut sujuivat jokaisella tahollaan. Autuaan tietämätön oli naisväki, ja Vilhokin oli jo unohtanut maksetun joulun. Matti taas kävi usein Paavalin luona. Kovin uskollisesti Paavalia oli myös hoitamassa lääkäri Repo, Tuisku, tuttavallisemmin. Yöt ja päivät vaihtuivat rauhalliseen tapaan, mutta oliko se tyyntä myrskyn alla. Sen tiesi Matti ja yössä vartioinut tonttupartio, joilla oli metkunsa mielessä. Sillä kuka on sanonut, että tontut etsivät vain kilttejä lapsia…
 
Kaisu Hildén, Hyllykallio
 
 
 
14.12.
Paavali oli jo paremmassa kunnossa. Piiputtelun lopettaminen vain otti koville, hän kun oli aloittanut tupakoinnin heti, kun oli kloppina ensimmäisen tilin saanut. Mutta ei auttanut, lääkärin ukaasi oli ehdoton ja tupakat oli pitänyt panna pois.
   Paavali oli murheissaan myös kuusen takia. Joulun jokavuotinen jännitysmomentti jäisi häneltä ensimmäisen kerran vuosiin kokematta. Kuusi oli jäänyt hakematta vain yhtenä jouluna, kun häneltä oli leikattu umpisuoli. Hän ei voinut sille mitään, että hänestä oli hauska härnätä Vilhoa, joka oli aina ollut totinen ja tosissaan kuin sika rukiissa. Paavalin elämässä ei paljon jännitystä ollut ja nyt tämäkin ilo oli otettu häneltä pois.
   Matilla puolestaan olivat pullat hyvin uunissa. Pitopalvelu oli luvannut tehdä kaikki laatikot ja jouluruuat juuri niin kuin pitikin. Niillä piti kyllä kiirettä, joten ruokien tuominen jäisi aattona aivan viime tinkaan. Navakka tuuli oli nousemassa Pohjois-Atlantilta, niin kuin oli luvattukin. Ei ollut Pekka Pouta mikään turha mies.
 
 
Matti myhäili itsekseen. Hänellä oli jo suunnitelma, miten Paavali saisi jokavuotisen kuusensa ja vieläpä Vilhon metsästä. Kunhan lapset saapuisivat, he lähtisivät yhdessä metsään ja kaataisivat ainakin kaksi kuusta. Vilho ei kehtaisi kieltää lapsenlapsiaan ilahduttamasta vanhaa verivihollistaan. Matti pistäisi vammoihinsa vedoten Vilhon viemään puun hänelle itse, ja se olisi apelle aivan oikein. Mitäs piti joutavaa vihaa naapurinsa kanssa.
   Anja soitti, kun Matti oli jälleen kerran palaamassa Paavalin luota. Matti pisti saman tien kuusisuunnitelmansa alulle. Hän puhui kuulumisten vaihdon jälkeen pelkästään kuusenhakureissusta lasten kanssa. Anjan ei tarvitsisi tietää mitään hänen taka-ajatuksistaan. Anja innostui välittömästi, kun kuuli miehensä olevan jo siinä kunnossa, että tuollainenkin reissu sujuisi. Hyvä ettei itkuun pillahtanut, herkkä kun oli.
 
Anne Hiipakka, Hakojärvi (Alavus)
 
 
 
15.12.
– Joko siellä myrskyää? Anja kysyi.
   – Johan nyt toki. Etkö kuule, miten tuuli hujeltaa? Matti vastasi, vaikka vaivaiskoivut tuskin heiluivat.
    – Missä sinä olet?
   – Kävin Paavalia katsomassa taas. Ukko voi jo aika hyvin. Tämä on mukava kävelylenkki ja tekee minulle hyvää.
   – Mene nyt pian sisälle, siellä voi nousta tuuli pian rajuksi, Anja hätäili.
   Matti oli kaavaillut aivan oikein, myrsky riehui jo Anjan mielikuvituksessa. Häntä nauratti, miten hyvin hän toisen tunsi.
    – Olen kohta kotona. Justiina on varmaan jo keittänyt kahvit, joten minun on siksikin parasta kiirehtiä. Ei tee mieli kuunnella päivän epistolaa myöhästymisestä.
   Hän oli ollut oikeassa, jo eteisessä tuli kahvin tuoksu vastaan. Pullaa oli myös leivottu. Miten olikin onnistunut yhdellä kädellä, mutta Justiina oli sinnikäs ihminen. Paluu oli osunut ajoitukseltaan nappiin ja anoppi oli tyytyväinen.
   – Menetkö huomenna Paavalin luona käymään? Saisit viedä pullapussin hänelle, tämä sanoi.
   Vilho murahti tyytymättömästi. – Ensin se vie minun parhaat kuuseni ja sitten sinä vielä ruokit sitä nisulla.
   – Ole vaiti. Nyt on sentään joulu tulossa, Justiina sanoi napakasti, ja Vilho keskittyi kahvinjuontiin.
   Matti ja Justiina vaihtoivat yhteisymmärrystä osoittavan katseen. Kerrankin he olivat jostain asiasta yhtä mieltä.
   Matti muisti äkkiä, että Paavalin lipaston päällä oli ollut vanha valokuva. Hän oli vilkaissut sitä kerran ohimennen, mutta nyt se palautui hänen mieleensä. Jokin Justiinan ilmeessä oli nyt samoin kuin siinä kuvassa. Eihän se vain ollut esittänyt häntä nuorena? Olisiko noilla kahdella ollut joskus nuorina vispilänkauppaa? Minkä muun takia kuva olisi ollut esillä, ja miksi Vilho olisi muuten niin kauan vihaa pitänyt. Kuuset olivat vain jonkinlainen savuverho. Hänpä katsoisi sitä kuvaa uudestaan huomenna. Ja hän veisi todellakin anopin pullapussin perille.
 
Anne Hiipakka, Hakojärvi (Alavus)
 
 
 
16.12.
Paavali yritti pitää lääkäri Revosta kiinni kaksin käsin, kun Matti ja Matin nisupussi astuivat sisään.
   – Anteeksi, Matti sanoi kiireesti ja alkoi perääntyä, mutta tuvassa meneillään oleva draama ei edes katsonut häneen päin.
   – Älä viitsi Tuisku, sanoi draaman toista pääosaa näyttelevä Paavali. – Ne nyt on vanhoja asioita.
   – Sitä se minäkin, tiuskahti vastanäyttelijä Repo, – Päästäsit jo irti.
   – Ikinä en päästä.
   Lääkäri Repo kävi tummaksi kasvoiltaan. Niissä oli jotakin nisumaista, lääkärin kasvoissa, Matti käsitti vaatenaulakosta, minne oli hätäpäissään peruuttanut piiloon.
   – Antaa olla sitten viiminen kerta, kun soitat kahville, Repo sanoi tukahtuneesti. – Saat vastedes kattaa kupit ittelles ja sille ikiaikaselle valokuvalle, minua ei tartte ootella. Hyvää illanjatkoa. Repo riuhtaisi itsensä vapaaksi ja pyyhälsi porstuaan.
   – Näinkö sinä jätät astmaatikon! huusi Paavali tuvasta perään. – Astmaatikon! Oman onnensa nojaan! Sama jos pelastasit valaan! Ja jättäsit sen sitte kitumaan! Neki kuolee kohta sukupuuttoon, kaikki meren valaat! Se on sitte sinun syytäs!
   Matilla ei ollut tarvetta saada roolia tästä näytelmästä. Hän yritti tekeytyä osaksi naulakossa riippuvaa pilkkihaalaria, mutta lääkärin katse kertoi, että yritys epäonnistui.
   – Päivää, Matti siksi nöyrästi sanoi naulakon uumenista. – Tässä vaan… aikani kuluks… Paavalin haalareissa... Nisua?
   Lääkäri Repo tuijotti häntä niin kuin toisten ihmisten pilkkihaalareiden seassa lymyileviä yksikätisiä nisupussinkantajia tuijotetaan (ei erityisen hyväntahtoisesti) ja paineli ovesta ulos. Kynnyksen yli leyhähti joulukuun pakkanen kuin huurteinen kieli.
 
Elina Polvi, Seinäjoki
 
 
 
17.12.
Matti korjasi itsensä ja nisunsa haalareista ja astui varovasti tupaan. Paavali kyyrötti mäntypöydän ääressä, astmaa sairastava valas. Matti laski nisupussin valas-Paavalin eteen. – Justiina lähetti.
   Paavalilta pääsi mölähdys. Elämässä pahkuroitunut käsi hapuili pussin ja lähetti sen liukuna pöydän toiseen päähän.
   – No, no! Matti huudahti ja kiirehti pelastamaan nisut. – Mikä se nyt on vialla. Sitä tarvitse pullaan purkaa.
   Paavali istua jurotti vaiti pöydän takana. Matti empi hetken, pistäytyi sitten makuuhuoneessa ja palasi takaisin. Hän istahti pöytään Paavalia vastapäätä ja asetti pölyyntyneen mustavalkoisen kuvan tämän eteen. Paavali katsoi kuvaa pitkään, nosti sen ilmaan, pyyhki hitaasti pölyn lasista.
   – Eiköhän se lääkäri Repo ole ihan oikeassa, Matti sanoi. – Nämä on vanhoja asioita, Justiina on ollu jonku toisen kanssa naimisissa kohta viiskymmentä vuotta. Eikö olis parempi päästää irti.
   Paavali nosti katseensa eikä laskenut sitä pitkään aikaan. Meni totta puhuen niin pitkä aika, että Matti vaivautui ja alkoi jyrsiä päällimmäistä pussista kopeloimaansa nisua, kranssin muotoon palmikoitua. Raesokeria ropisi pöydälle niin kuin pienen eläimen hampaita.
   – Ai sitäkö se tarkotti, Paavali vihdoin hämmästyneeseen sävyyn sanoi. – Luulin että se käski minun laskee irti siitä.
   – Niin mistä?
   – No siitä ittestään.
   – Siitä – siitä itestään? Matti toisti. Taas vaivaannutti niin, että piti mupeltaa toinenkin pulla kurkusta alas.
   – Niin. Kun minä pidin siitä kiinni. Oikeen lujasti koitin pitää käsivarresta, ettei olis minua jättäny. Ja se käski laskee irti. Minä uhoamaan että irti en päästä. Mutta sekö tarkottiki tätä valokuvaa.
   Matti oli niin huojentunut, että silkasta helpotuksesta ahmi vielä kolmannenkin pullan, vanhan kunnon nisu-ukon silmineen nappeineen kaikkineen. – Niin, hän vastasi viimeisenkin raajan nieltyään. – Tätä kuvaa se minustaki tarkotti. Saako olla nisua?
   Paavali oli käynyt niin hyväntuuliseksi, että tarjosi Matillekin. Matti otti. Paavalille jäi yksi.
 
Elina Polvi, Seinäjoki
 
 
 
18.12.
Pullapussi lojui pöydällä, Matin tekisi mieli puhaltaa ja poksauttaa. Hänen osaltaan peli joulun Shakkipöydällä näytti helpottuvan, mutta uusi tilanne oli monelta osin haastava. Ehkä olisi keskusteltaessa puhuttava etunimien sijasta appiukosta ja anopista, se lieventäisi Paavalin suhdetta Vilhoon.
   – Se on vanha mies jo tuo appiukko. Hiljainen ja vähäpuheinen ollut aina, lapseni
osaavat sulattaa hänen sisällänsä olevan roudan. Kun tuntee tyttären, tuntee myös hänen äitinsä, näin se on elämän latua hiihdettävä.
   Keskustelu oli kankeata, miesten aivoissa rakentui nyt voimakkaina jouluaaton askelkuviot.
 
Eero Peltoniemi, Kauhava
 
 
 
19.12.
– On se hyvä nainen tuo tohtori, mutta suoraan kessupiipusta astmapiippuun. Olen kuullut, että muitakin lääkitysmuotoja käytetään ja niillä elämää helpotetaan.
   Paavalin mieli etsi yhä syyllistä yllättävään astmansa puhkeamiseen.
   Oli tämä joulujen joulu, ei osannut odottaa, anopin käsi paketissa ja Matinkin. Pani ajattelemaan. Ikä pehmensi luita, loivensi ehkä mielen jyrkkiä nousujakin, sano ja tiedä. Mattikin tässä vanheni, joskus mieli kiirehti jo eläkettä nauttimaan. Monesta se oli elämän latupohja rakentunut ja hiihdettävä oli tämänkin talven ladut.
   – Oletko keskustellut tohtorin kanssa, astmasi laadusta, että kokonaistilanne kaikkine kuvioineen vaikuttaa…?
   – Älä kuule ala filosofiksi, on tässä elämää nähty!
   – Nähty on, monenmoiset talvet ja joulut. Lähdenkin katsomaan, voinko jotenkin helpottaa anopin askareita, se kun hössöttää ja huolehtii…
 
Eero Peltoniemi Kauhava
 
 
 
20.12.
Joulunaika oli tarjonnut mielenkiintoisia käänteitä ja tilanteita joita ei olisi uskonut tapahtuvan, kun reissu Sodankylään alkoi. Matilla välähti mielessä jopa kirjan kirjoittaminen kaikesta tapahtuneesta ja sen tarinan tulisi kruunaamaan joulukuusen hakeminen, joko appiukon metsästä tai sitten perinteitä vaalien jostain naapurin metsästä. Matti valitsi jälkimmäisen.
   Hän muisti, kuinka oli joskus nuorempana käynyt oman isänsä kanssa hakemassa joulukuusen naapurin metsästä. Metsä oli suhteellisen vilkkaasti liikennöidyn tien varrella ja aina, kun tuli sopiva hetki, Matti oli isän kanssa hakannut kirveellä kuusta, joka sattui olemaan heti tienvieressä, ojan takana.
   – Joku tulee, oli Matin isä huutanut möreästi.
   – Mitä helv..., oli nuoren Matti-pojan suusta päässyt. Matti oli juuri huutohetkellä kohottamassa kirvestä iskuun, mutta tulijan saapuessa lähemmäksi oli viskannut kirveen komeassa takakaaressa jonnekin syvälle lumihankeen.
   Tulija oli ollut naapuri, joka imetteli lumihangessa seisojia: – Mitä pojat siellä?
   – Kunhan kattellaan, oli isä sanonut.
   – Ai jaa, mitä kattelette?
   – Kunhan vaan, Matti toisteli.
   – Ette suinkaan joulukuusta?
   Matti ja isä pudistelivat lähes yhtä aikaa päätään.
   – Meinaan se on hyvä juttu se, siinähän olisi komea kuusi.
   – Ai missä?
   – Takanasi, oli tulija osoittanut.
   Matti ja isä ei vilkaisseetkaan taakseen vaan yrittivät näyttää mahdollisimman normaaleilta.
   – Tulkaahan nyt pois sieltä hangesta.
   – Kyllä, kyllä, oli isä sanonut.
   Tulija viittosi ankarasti Mattia ja isää pois lumihangesta, kunnes möläytti lujalla äänellä: – Tulkaa ny perkule, toi kuusi kaatuu teidän päälle.
   Matti vilkaisi taakseen ja näki, kuinka kirvellä hakattu kuusi kenotti uhkaavasti heitä kohti. Matti ehti työntämään isän sivulle ja samassa kuusi rysähti maahan.
   – Jo oli heikko runko, tulija naurahti ja pyyhki viiksiään.
   Isä katsoi Mattia, joka nousi kuusen oksien alta pois ja katsoi, kuinka naapurin ukko poistui paikalta hieman nauruaan pidellen.
 
Juha Mäntylä, Lapua
 
 
 
21.12.
Matti istahti tuvan penkille ja katsoi hetken aikaa anopin puuhastelua.
   – Voinko jotenkin auttaa?
   – Kyllä minä pärjään tai oikeastaan voithan sinä.
   – Kerro vain niin yritän, Matti sanoi ja nousi ylös.
   – Radiosta kun ei tule mitään jouluista niin soitatko sinä vielä trumpettia?
   – Soitanhan minä, Matti totesi. Hän oli varmuuden vuoksi pakannut mukaan soittimensa ihan siltä varalta, jos aika anoppilassa kävisi pitkäksi.
   – Haenko?
   – Ai minkä? anoppi kysyi.
   – No sen trumpetin?
   Anoppi viisoi kädellään, että hae hae, äläkä kysele turhia.
   Matti otti laukustaan trumpetin ja tuli takaisin anopin luokse.
   – Mitä anoppi haluaa kuulla?
   – Soita jotain kaunista.
   – Kaunista?
   Anoppi nyökkäsi.
   – Minä soitan sinulle Louis Armstrongia.
   – Ihanaa, anoppi sanoi lähes teinitytön kiljaisulla.
   Matti soitti hänelle muutaman kappaleen.
 
Juha Mäntylä, Lapua
 
 
 
22.12.
Kolmannessa kappaleessa, Matin hurmoshenkisen improvisoinnin ollessa villeimmillään, astui Vilho tupaan.
   Avain klapsahti lukossa.
 
Aatonaatonilta oli pimentynyt ja appi lähtenyt linja-autoasemalle Anjaa ja lapsia vastaan. Heti, kun Polon perävalot olivat hävinneet pihasta, oli anoppi alkanut täristä joulupipareista ja Paavalista.  Oli sanonut ottavansa vain päällimmäiset piparit, vaikka kyllähän Matti oli nähnyt, miten valikoiden anoppi oli parhaat sokeriherkut joulupussiin laittanut. Lopuksi oli vielä punaisella silkkinauhalla pussinsuun sulkenut. Matti vilkaisi kelloa. Anopin lähdöstä oli kulunut jo puoli tuntia.
   Homma ei nyt oikein edennyt, Matti tuskaili maatessaan tuvan penkkisängyllä. Ei sillä, että hän olisi enää halunnut trumpetilla tunnelmoida. Ehkä appi oli ollut oikeassa, parempi oli torven olla eteisen komerossa lukkojen takana. Olihan taas todistettu, että taiteen arvostus asui muualla kuin Sodankylän peräkylillä.
   Matti katseli tuvan kattolaudoitusta ja huokaisi. Miten toissapäiväinen kylmä puhuri olikaan voinut tyyntyä niin äkkiä? Sähkökatkoksen tuomasta turvasta joulun suhteen olisi luovuttava. Toisaalta, ruokapuoli oli kunnossa. Ja jos kukaan muu ei pitopalvelun ruokia söisi, niin jäisipä hänelle itselleen enemmän.
   Kuusen kanssa oli vähän niin ja näin. Ja Paavaliakin pitäisi rohkaista. Ehkä hänen oli vielä kerran tehtävä iltalenkki Paavalin luokse. Valokuvasta välittyvälle ilolle ja onnelle ei saanut enää ihminen itse olla esteenä. Matti pureskeli alahuultaan. Suunnitelman loppusilaus haki vielä muotoaan. Rohkeutta se vain vaatii, Matti tuumaili, rohkeutta…
 
Sanna-Leena Knuuttila, Laihia
 
 
 
23.12.
Aattoaamu valkeni lumisateisena. Lapset hihkuivat ja kiljuivat jännityksestä. Joulupuuro mantelilla oli nostettu pöytään ja Joulupukin kuumalinja toivotteli jouluisia terveisiä koko porukalle.
   Matti nosteli luumukiisseliä puuron päälle ja haki rohkeutta. Hän vilkaisi vaimoaan, joka hymyili suloisesti lämpimien joulutorttujen nostattaman tuoksun takana. Anja hipaisi pöydän alla Matin nilkkaa. Matti hymyili vaimolleen. Jos en nyt kuitenkaan vielä tässä kohtaa…, Matti empi mielessään ja katsahti pöydän päässä istuvaa appeaan. On niin tunnelmallista ja rauhaisaa…
   – Niin, että haetaanpa kuusi puuron jälkeen, Matilta lipsahti. Miten se nyt noin pääsi? hän säikähti itsekin ja näki sivusilmällään apen pysähtyneen ilmeen.
   – Manteli, appi huudahti ja sylki onnensattumoisen käteensä.
   – Pappa, pappa, sinä saat toivoa, lapset innostuivat.
   – Laita silmät kiinni, Sanna kehoitti.
   Appi teki työtä käskettyä.
   – Mitä sinä toivoit? Eetu kysyi malttamattomana.
   – Eihän sitä toivetta ääneen sanota. Ei se muuten toteudu, appi sanoi viekkaasti ja iski silmää.
   Matti lusikoi nopeasti puuron ja nousi pöydästä. Näin lempeä tunnelma täytyi käyttää joutuisasti hyväksi.
   – Lapset, lapset kuusen hakuun, Matti huuteli iloisesti ja oli jo naulakolla.
   – Kuusta ei haeta! Appi seisoi Matin takana. Miten se niin nopeasti tuohon ehtikin, Matti hämmästeli.
   – Pitäähän sitä lapsille kuusi olla.
   – Ei haeta!
   – Mennään kävellen. Ei tarvitse Poloa käynnistää. Säästetään bensat joulukirkkoreissulle.
   – Menikö se kuulokin siinä kolarissa? Vai tuo torven pärinäkö sen on vienyt? Appi pihisi.
   – Jos otan kostoksi naapurin metsästä. Säästyy perintömetsät…
   – Isä, haetaanko kuusi? Lapsetkin tulivat naulakolle ja alkoivat pukea ulkovaatteitaan.
   – Nyt ei haetakaan kuusta, appi sanoi, muuttaen äänensä lapsi-imeläksi. – Saatte mennä isän kanssa lämmittämään joulusaunaa.
   Matti veti vahingossa anopin talvimyssyn päähänsä. Että mitä? Saiko HÄN mennä lämmittämään joulusaunaa? Ihan itse valikoida koivuhalot ja latoa ne haluamallaan tavalla kiukaanpesään? Nyt oli totisesti appi mennyt lopullisesti sekaisin. Saihan toki joulusaunastakin juhlaan sopivan tunnelman, mutta olisi se kuusi siltikin ollut kruunu.
 
Sanna-Leena Knuuttila, Laihia
 
 
 
24.12.
Aattoiltaan mennessä lumisade oli laantunut. Jäälyhdyt valaisivat Justiinan ja Vilhon pihaa. Revontulet tanssittivat värejään pohjoisella taivaalla. Pihasaunan piipusta kiemurteli valkea savujuova tummaa taivasta vasten. Vielä viimeiset löylyt ja koko porukka olisi valmiina kinkun ääreen.
   Matti asteli Anjan kanssa saunalta tuvalle päin. Lapset olivat jo juosseet joulupukkia odottamaan.
   – Ihana joulu, Anja huokaisi ja katseli tähtitaivaalle.
   – Nii-in, Matti huokaisi hänkin, mutta aavistuksen epävarmana. – Ei ole kuusta.
   – Mitä siitä kuusesta. Onhan nyt ollut vähän erilainen joulu muutenkin.
   – Ja erikoinen, Matti sanoi ja rapisteli muoviin käärittyä kipsiään. – Niin tarkoitan, kun en kunnolla saanut saunoakaan.
   Anja taputti Mattia selkään lohdutukseksi ja yhdessä he astuivat tupaan.
   –Yllätys, yllätys! Lapset huusivat.
   Anja ja Matti pysähtyivät ovelle. Lämmin ilmavirta sai Matin silmälasit huurtumaan niin, ettei hän erottanut tuvasta kuin kinkun tuoksun. Matti nappasi lasit päästään, mutta ei nähnyt yhtään pidemmälle.
   – Mikä siellä on? Matti tuskaili. – En minä näe.
   – Meillä on joulukuusi! Lapset iloitsivat.
   – Joulukuusi, Matti sanoi ja katsoi Anjaa ihmeissään.
   – Minähän sanoin, että ihana joulu, Anja nauroi.
   Matti pyyhkäisi silmälaseistaan loputkin huurteet pois ja astui olohuoneeseen. Siinä se oli. Appi. Ja apen takana kuusi. Muovijoulukuusi.
   – Minä olen edistyksen mies, appi myhäili. – Se on nyt modernia tämä tällainen. Osuuskaupassa niin tätä kehuivat.
   – Sinä se osaat yllättää. Joka kerta, Matti sanoi hämmästyneenä.
   Tuvan oveen koputettiin.
   – Päivää taloon ja hyvää joulua, kuului naisen ääni ovelta. – Täällä olisi nämä pitopalvelun jouluherkut.
   Matti jähmettyi olohuoneessa. Jos nyt oli muovikuusi saatu puhuttu anopin ja apen ostoskärryyn, olisi pitopalvelun jouluruokien asettelu appivanhempien joulupöytään astetta haastavampi juttu.
   – Sisään vaan, anoppi sanoi iloisena.
   – Niin tuota, minä nämä tilasin ja toki kaiken maksan, Matti riensi saunatakin helmat lepattaen tuvan puolelle hätiin. – Että jos ainoastaan tänä jouluna syödään toisten tekemiä. Että ensi joulunahan se on jo anopinkin käsi siinä kunnossa, että onnistuu…
   – Mitä sinä sekoilet? Justiina ihmetteli. – Minä nämä tilasin. En ole kuin kinkun paistanut. Etkö tuota ole huomannut?
   – En, Matti sanoi yllättyneenä.
   – Minä olenkin edistyksen emäntä, Justiina myhäili.
 
 
Matti katseli hämillään joulupöytää. Kaksin aina kaunihimpi, hän ajatteli. Siinä ne olivat sievästi aseteltuna, kahdet porkkana- ja lanttulaatikot, kahdet rosollit ja kahdet suolakalat.
   – Kyllä nyt on syömistä, Matti sanoi hiljaa.
   – Sitä saa mitä tilaa, Vilho tokaisi ja leikkasi, siitä toisesta kinkusta paksun viipaleen.
   – Olisitte voineet äidin kanssa keskustelleet, Anja sanoi huvittuneena.
   – Ei yllätyksistä keskustella, Matti kuiskasi.
   – Kyllä sinä, Matti olet hyvä vävy. Näin lämmöllä minua ajattelit, Justiina hymyili. – Hyvin me yhteen sovimme. Meillähän käyvät nämä ajatuksetkin niin yksiin.
   Matti hymyili väkinäisesti.
   – Jaa-a, se tietää vaan vähän enemmän närästyslääkkeitä tälle joulua, Matti sanoi lopulta ja lohkaisi molemmista lanttulaatikoista kunnon lusikalliset.
   Ovelta kuului arka koputus.
   – Kukas siellä…, Vilho hätkähti.
   Justiina nousi pöydästä ja meni ovelle. Paavali astui sisään.
   – Hyvää joulua! Paavali sanoi.
   Matti katsahti Vilhoa. Vilhon posket punottivat.
   – Paavali tulee meille jouluaterialle, Justiina sanoi ja ohjasi Paavalin pöytään.
   Vilho nappasi kotikaljakannun ja kaatoi lasinsa täyteen.
   Paavali istui Justiinan viereen. Vilho leikkasi kinkunsiivua niin, että veitsen terä raapi posliinin pintaa.
   – Minä kutsuin Paavalin meille, sillä hän…, Justiina aloitti, mutta tarvitsi sitten itsekin kotikaljaa. – Sillä Paavali on…
   – Mikä? Vilho hermostui ja nousi seisomaan.
   – Paavali on minun veljeni, Justiina sanoi.
   Vilho istui hitaasti tuolilleen.
   – Hienoa Paavali, että tulit, Matti sanoi iloisesti.
   – Onko minulla eno? Anja ihmetteli.
   – On, sanoi Paavali ja hymyili Anjalle. – Ja on sinulla serkkukin.
   – Onko? Anja kysyi yhä hämmentyneenä.
   – Tohtori Repo, Tuisku. Hän on minun kadonnut tyttäreni, Paavali sanoi.
   – Ettekö katsoneet? Justiina kysyi. – Viime kaudellahan Paavali etsi kadonnutta tytärtään siinä Kadonneen jäljillä -ohjelmassa. Televisiossa. Lähtivät ihan Ruotsiin saakka, mutta tytär löytyikin lopulta tuolta kirkonkylän terveyskeskuksesta.
   – Äiti, kiitos kun kerroit Paavalista. Ja Tuiskusta, Anja sanoi liikuttuneena.
   – Minä olin jo kahdenkymmenen, kun sain kuulla, että minulla ja Paavalilla on yhteinen isä, Justiina kertoi. – Äidilleni se oli kauhea häpeä, mutta minulle ja Paavalille se ei ole sitä koskaan ollut.
   – No niin, tässähän ratkesi samalla vuosien vihanpidot ja kaikki. Vai mitä Vilho? Matti sanoi ja latoi rosollia kukkurallisen lautaselleen.
   – Niin tuota, kyllähän sinä olet niissä mielipidekirjoituksissa asiaakin kirjoittanut, että en minä sillä. Ja tuota, metsässä siellä niitä puita riittää, että mitäs niistä KAHDESTAKYMMENESTÄ kuusesta, jotka olet MINUN metsästäni kaatanut ja LUVATTA vienyt ja jotka nyt jo kasvaisivat…, Vilho alkoi hiiltyä.
   – Hyvää joulua koko perheelle! Justiina sanoi lämpimästi Vilhon hiljentäen.
   – Hyvää joulua meille kaikille!
   Ovelta kuului jälleen koputus.
   – Onko sinulla lisääkin sukulaisia? Vilho kysyi tympääntyneenä.
   Ovi avautui.
   – Joulupukki! Sanna ja Eetu huudahtivat.
   – Onkohan täällä kilttejä lapsia?
   – On, on, lapset huusivat yhdestä suusta.
   – No, sittenhän pukki on tullut oikeaan paikkaan.
   Ja niin jouluaaton hämyssä, runsaiden tarjoilujen äärellä, koko suvun kesken jaettiin joulun rakkaimmat lahjat. Joulupukki istui kiireettä tuvan keinutuolissa ja nautti vielä lopuksi Justiinan keittämät joulukahvit. Olihan joulurauha laskeutunut terveyskeskuksenkin mäelle.
 
Sanna-Leena Knuuttila, Laihia


Pohjanmaan Kirjailijat ry
Jouluinen jatkokertomus 2016
Toim. Tiina Lehtineva

Miellän itseni hitaaksi ihmiseksi. Olen hidas herääjä, hidas päätöksentekijä, hidas lehdenlukija. Useimmissa tapauksissa synonyymiksi hitaudelleni käy seikkaperäisyys, mutta ei mennä nyt siihen. Sanotaan vaikka niin, että olen kyllä usein hidas, mutta en koskaan ilman johdonmukaista syytä.

Todennäköisimmin olen hidas siksi, että jään toimittamaan jotakin oleellisen tärkeää yksityiskohtaa, jota kukaan muukaan ei ota hoitaakseen (ripsikamman pesu, kirjojen mallintaminen suuruusjärjestykseen, kännykän taustakuvan valinta, hupparin nauhojen kiskominen yhtäläiseen mittaan ja sen ratkaisevan tärkeän asianhaaran pohtiminen, mitä kaikkea sinistä asunnostamme löytyy). Tällaisten yksityiskohtien samanaikainen rypälöityminen entisestään vauhdittaa hitauttani.

Yleisin syy hidasteluuni on kai järjestely. Minä vain äkkiä tipautan tästä tämän muovimukin sille kuuluvaan ekologiseen lokeroon.

Minä vain nämä pöyristyttävästi maailmanjärjestystä sabotoivat äänikirjat livautan mielentyyneyteni palauttaville paikoilleen kirjastossa.

Koska tuleehan maailmasta tällä tavalla muki mukilta ja levy levyltä niin verrattoman paljon parempi paikka. Olkoonkin, että maailmanparannuspuuhani kerryttävät yllättävästi niitä strategisia minuutteja, joiden jälkeen lupasin olla valmis. (Useimmiten annan näitä lupauksia miehelleni. Hän tietää jo olla luottamatta niihin.)

Kunnes sitten lehdestä lukemalla sain tietää, että järjesteleminen ei kannata. Että luovuus kukkii vasta epäjärjestyksessä. Että kaikkinainen järjestyksen ylläpito on silkkaa ajanhukkaa. Että ihmisen kannattaisi oikeastaan hautautua pölyyn, papereihin, pyykkiin, posliinimaljakoihin, monoihin ja auton talvirenkaisiin, koska silloin hän on idearikkaimmillaan ja tehokkaimmillaan.

Minä yritän. Käyn hujauttamassa sohvatyynyn huolettomalla reippaudella lattialle ja jätän sen nostamatta. Ryntään keskeneräisen kirjoitushankkeeni ääreen jännittyneenä siitä, millaisen kafkamaisen inspiraation kohta saankaan.

Silmäkulmani nykii epämiellyttävästi. Sen mielestä lattialla lojuva tyyny on selvästi näyttöä vetovoimaisempi.

Suljen oven ja istun uudestaan alas. Kohta se tulee. Alan pulputa kuin savolainen puutarhaletku.

Tuijotan näyttöä. Sen edessä kelluu onneton, maailman hylkäämä, järjestyksen ulottumattomiin loitontuva sohvatyyny kuin kuilun pohjalle leijuva avuton höyhen.

Ampaisen pystyyn, tempaisen oven auki ja heittäydyn pelastamaan tyynyn ja erään mielenrauhan lattian katalalta erämaalta. Jäsentelen tyynyn takaisin oikealle paikalleen. Sydämensykkeeni tasaantuu. Palaan rauhassa työpöytäni ääreen ja istuudun. Jatkan kirjoittamista. Tiedän, että tuotokseni kohtalona on nyt jäädä mielikuvituksettomaksi ja luovuuden osa-alueilla auttamatta rutiköyhäksi antikafkaisuudeksi, mutta jotakinhan minun oli tehtävä. Kirjoittajan blokki on karmea vitsaus. Varsinkin, jos sen aiheuttaa sohvatyyny.

Elina Polvi

Maksuton mainos: Lisää tuumailua löytyy blogistani osoitteessa hitaanihmisenmerkinnat.blogspot.fi.

Hero. Mitä yhteistä minulla on poikaan, joka sekaantuu huumeisiin ja hakkaa ihmisiä pesäpallomailalla, lähes kuolee ja ajautuu sitten sekoilemaan huumejengin kanssa?

Kipu.

Se on yhteistä. Olen kirjoittanut kipeäni Eetulle. Kipumme on hyvin erilaista. Eetulla se on näkyvää, ja hän vihaa että se on. Minulla se ei ole näkyvää, ja minä vihaan ettei se ole. Olen kirjoittanut Eetusta ensimmäisen kerran jo esikoiskirjassani. Olin 13-vuotias. Ja jo silloin kannoin mukanani salaisuuksia, joita en voinut jakaa kenenkään kanssa. Jo silloin ymmärsin, että minulla on sellaista kipeää, jota monella muulla ei ollut. Sellaista, mitä ystävät eivät olisi ymmärtäneet. Niin suurta ja isoa kipeää, ettei sitä osaa ääneen sanoa. Siitä kipeästä syntyi Eetu.

Olen valtavan pahoillani Eetulle siitä, että hän on saanut niin monta kertaa turpaan. Mutta niin olen minäkin. Siinä missä Eetun arvet näkyvät, minun ovat piilossa ihon alla.

Nimeni on William. Vielä julkaisematon romaani Williamista, jonka isä kuolee. En lähtenyt kirjoittamaan kirjaa Williamista, jonka isä kuolee, vaan Williamista, jolla on erikoinen sairaus. Toisin kävi. Eikä tarvitse olla rakettitieteilijä ymmärtääkseen, että kirjan sivuille olen kasannut kivun omasta isästäni, jonka menetin kolme ja puoli vuotta sitten. Olen sen kivun jakanut Williamin kanssa ja käynyt läpi niin monta kertaa, että minusta tuntuu pahalta, mitä tein hänelle. Hän on minulle totta. Hän on jokainen, joka on menettänyt.

Kipu.

Se on yhteistä. Taas.

Kun minä katselen taivasta. Tämä on vielä keskeneräinen. Kaikkein henkilökohtaisin kirjani. Sen kirjoittaminen pelottaa. Ajatus sen julkaisemista pelottaa. Tarinan keskiössä on Daniel, joka kantaa sisällään kipua. En halua kertoa vielä tarkemmin, millaista kipua. Sen verran voin sanoa, että se on suurta. Ja sen kantamiseen liittyy syytöksiä ja syyllisyyttä. Toivottomuutta ja lohduttomuutta. Ja sen kantaminen on niin vaikeaa, että Daniel ei haluaisi olla enää olemassa. Ei hän halua kuollakaan. Mutta kahdesta vaihtoehdosta kuolema tuntuu lohdullisemmalta. Kipu päättyy siihen.

Kipu.

Se on yhteistä. Jälleen. Ja tällä kertaa kirjoitan niin henkilökohtaisista ajatuksista, että on vaikea välillä erottaa, mihin minä lopun ja mistä Daniel alkaa. Kenen kipua se on.

”Jos elämä on tätä, mä en tiedä haluanko mä sitä enää.” Daniel sanoo kirjassa ystävälle.

Kolme vuotta masennuksen kanssa on riittänyt ymmärtämään sitä, miltä tuntuu kun koko ajan sattuu. Miltä tuntuu, kun on vaikea keksiä syitä olla olemassa. Kirjoittaminen on ehdottomasti se, mikä minut saa jatkamaan. Enemmän kuin mikään muu, kirjoittaminen on minun armoni. Siihen minä saan kaataa kaiken. Eetulle. Williamille. Danielille.

Miksi miehille? En minä tiedä. Ehkä siksi, että kun kirjoitan kipuni miehelle, se pysyy tarpeeksi kaukana minusta. Ehkä siksi, että siirtäessäni kipuni vastakkaiselle sukupuolelle niistä tulee jotenkin enemmän totta. Se tapahtuu enemmän jollekin toiselle. Ehkä siksi, että olen sielultani poikatyttö. Tai ehkä minulla on vain isä-ongelmia. Ja ehkä siksi, että kirjoittamani naiset ovat vahvoja. Koska minä olen vahva. Minun täytyy olla. Ja yhtä aikaa olen heikko ja rikkinäinen. Ei ole Eetua ilman Emmaa, ei Williamia ilman Charlottea eikä Danielia ilman Helinää. Vasta yhdessä näistä henkilöistä tulee kokonainen. Niistä tulee minä.

Kirjoitan sen rivien väliin. Kirjoitan sen kaikkeen, kunnes se lakkaa sattumasta.

Kipu.

Kirjoitan sen.
 
Tiina Lehtineva
Kirjoittaja on Pohjanmaan Kirjailijoiden puheenjohtaja, kirjailija ja korkeakouluopiskelija Seinäjoelta.

Lehtinevan kotisivut

Syksyisin, useammin kuin muina vuodenaikoina, minut valtaa ikävä, jota kauniimmin kirjailtuna kaipaukseksi ja kaipuuksikin kutsutaan. Mitä oikein ikävöin?

Minä ikävöin mennyttä kesää, jota ei oikeastaan ollut. Ikävöin tulevaa kesää, josta en tiedä mitään. Ripustan ikävääni odotuksia lämmöstä ja levosta. Ja samalla kerään huojentuneena kesärekvisiitan talvisäilöön ja linnoittaudun sisätiloihin hyggeilemään pimenevin illoin.

Minä kaipaan rakkaitani, jotka eivät ole lähelläni nyt. Syystä tai toisesta, tavalla ja toisella. Kuvitan kaipuuni muistoilla ja riimittelen, mitä sanoisin, mitä olisin sanonut. Jos. Säkeiden väliin tarttuu haikeutta ja surua, mutta samaan aikaan myös lämmintä kiitollisuutta.

Ikävöin myös pikkuista lapsenlastamme silloin kun en häntä näe. Vaikka näen hänet melko usein. Kaipaan pehmeää poskea poskeani vasten, pulleaa kättä käteeni, ilahtuvien silmien katsetta: mummu! Olla jollekin niin ihanalle merkityksellinen, se on pyörryttävä ajatus. Saada rakastaa pientä ihmettä kuin kauan sitten äidiksi tullessa. Hellä kaipaus lievittyy, kun naurava nassu ilmestyy ruudulle, kiitos nykytekniikan.

Kun toiveikkaastikin ajatellen on kuluttanut ajastaan täällä jo kaksi kolmannesta, alkaa tuntea haikeaa kaipuuta nuoruuteen. Mutta valikoiden. Krempaton, kiinteämpi ja ketterämpi kroppa kelpaisi kyllä, mutta ei jaksaisi sitä noloutta ja haparointia uudelleen. Säilyneiden dokumenttien ansiosta ajan kultapensseli ei ole päässyt sivelemään kovin paksua kerrosta. Nykyinen nolous ja haparointi on siedettävämpää.

Pave Maijanen laulaa suoraan selkäytimeen. Ikävä kääntyilee kuin tuuliviiri menneeseen tai tulevaan. Joskus se on myös konkreettisesti suunnatonta, kohteetonta. Haikeutta, oleilua melankolian monissa huoneissa.

Väitetään, että ihmisessä on sisäänrakennettu kaipaus kohti Luojaa. Heränneet puolustavat ikävöivää uskoa ja sille liputan, vaikka en körttisukua olekaan. Minullakin on nykyisin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Arka kaipaus ja kompastelu pyhää ja korkeaa kohti sopivat sielunmaisemaani paremmin kuin itsevarmasti ladellut mustavalkoiset opinkappaleet.

Menikö ikäväksi? Ei. Kaipaus on myönteinen tunne. Elämässä on ollut, on ja on oleva jotain hyvin tärkeää, joku hyvin tärkeä, jota voi ikävöidä. Sellainen elämä on rikas. Ja kaipuu tulevaan hyvään on purje, jota tuulet tarvitsevat venettä viemään.

Entä kun pitäisi elää hetkessä ja tarttua siihen? Täydelliseen hetkessä elämiseen en usko, koska juuret kaivautuvat niin syvälle menneisyyden maaperään ja latvat kurottuvat niin korkealle tuleviin taivaisiin. Silti runko seisoo läsnä tämän hetken paisteessa tai sateessa.

Lintu voi olla yhtä aikaa kesy ja vapaa. Se voi sekä kaivata että lentää.

Anne Syrjälä
Kirjoittaja on keväällä esikoisrunokokoelmansa julkaissut kieltenopettaja Seinäjoelta.

Tänään Sodankylän kirjasto on samassa paikassa kuin kultaisella kahdeksankymmenluvulla, mutta täysin uudistettuna: valoisana, tilavana, viihtyisänä. Vierailen siellä jokaisella Lapin-lomallani, mutten vieläkään hahmota, miten romaanit on hyllyille sijoitettu. Onneksi tiedän tärkeimmät: kävelen aina suoraan nuorten fantasiahyllylle ja sieltä luokkien 86 (kirjallisuustiede) ja 87 (kielitiede) luokse. Kiertueeni päättyy pisteeseen 83.2 (näytelmät).

Olen viettänyt eri kirjastoissa satoja ja taas satoja tunteja: kierrellyt hyllyjen välissä, uppoutunut tutkimaan kirjoja, lainannut enemmän kuin syliin mahtuu, istunut lukemassa kasapäin lehtiä, kirjoittanut muistiinpanoja käsikirjaston helmistä. Jos vietän paikkakunnalla pidempään kuin viikonlopun, olen mitä todennäköisimmin etsinyt sieltä kirjaston ja hankkinut sinne kortin.

Mukanani kulkee seitsemän kirjastokorttia Lapista Helsinkiin. Kirjastokimppojen myötä pystyn korteillani lainaamaan kirjoja lähes 90 kunnan ja yhden yliopiston kirjastoista, sähköisiä aineistoja unohtamatta. Viimeisen kahden vuoden aikana olen käyttänyt kolmentoista kirjaston palveluja paikan päällä, kiitos reissutyön ja opiskelun.

Minulla on jatkuvasti lainassa kymmeniä teoksia. Suurin osa on tietokirjallisuutta, joka liittyy joko opetukseen tai muuhun tutkittavaan aineistoon. Romaanit ovat vähemmistönä lainauslistallani – paitsi kesäisin, jolloin jätän jälkeeni isoja aukkoja nuorten fantasiahyllyihin. Ei liene yllättävää, että rakastan verkkokirjastoja, joiden avulla pysyn kartalla siitä, mitä olen lainannut mistäkin kirjastosta. Erityisesti rakastan sähköpostimuistutuksia lähestyvistä eräpäivistä ja mahdollisuutta uusia lainat verkossa.

Lapsuudessani kirjasto oli ehdottoman hiljaisuuden tyyssija. Jokainen nenänniisto ja tuolin kolahdus kuului perimmäiseen nurkkaan asti. Nykyisin kirjastot ovat paljon muutakin kuin kirjoja ja lukusaleja: ne ovat kohtaamispaikkoja, julkisia olohuoneita, tiloja, joissa on tarkoitus viihtyä yksin ja yhdessä. Vaikka elämme internetin ja googlauksen kulta-aikaa, kirjastot ovat myös ehtymättömiä tiedon runsaudensarvia, kiitos ammattitaitoisen henkilöstön.

Työpöytäni ylimmässä laatikossa on pino käytöstä poistuneita kirjastokortteja kahden–kolmenkymmenen vuoden takaa. On kortti Keuruun kirjastoon, jossa kävin lapsena kesäisin ahkerasti isovanhempieni kanssa; on kortti Rovaniemelle, josta lainasin vain kaksi kirjaa; on opiskeluajalta kortit Jyväskylän kaupunginkirjastoon ja yliopiston kirjastoon – kummankaan viivakoodi ei toimi enää; on vanhat kortit Töysään ja Alavudelle ajalta ennen lähiseudun yhteiskirjastoa ja yhteistä korttia; on Seinäjoen kortti, joka siirtyi eläkkeelle alkuvuodesta, kun Etelä-Pohjanmaan yhteinen Eepos-kirjasto otti ensiaskeleitaan.

Vanhojen kirjastokorttien kokoelmani kantaa muistoja tutuksi tulleista kirjahyllyistä, kirjastojen tuoksusta, opiskelusta ja työstä, eletystä elämästä eri paikkakunnilla, eri elämänvaiheissa. Minne tahansa elämä on minua kuljettanut, olen aina löytänyt itseni lähikirjastosta.

Inka Vilén
Kirjoittaja on kirjoittamisen moniottelija ja opettaja Tuurista.

Sormiharjoituksia: Inkan blogi

Matti Rönkä, Miika Nousiainen, Eve Hietamies, Juha Itkonen, Pekka Hiltunen, Miina Supinen, Venla Hiidensalo, Milla Ollikainen… romaanikirjailevia toimittajia on pilvin pimein. Haastatteluissa he usein kertovat, että toimittajuudesta on hyötyä romaanin kirjoittamisessa. On niitä kirjailijan tärkeitä perslihaksia, deadlinen tajua ja rutiinia kirjoittamiseen. Nyökyttelen mielessäni, että juuri noin, ja melkein koen itsekin jo kirjoittavani kirjaa – olenhan ammatiltani toimittaja.

Todellisuuteni on kuitenkin toinen. Mitä enemmän kirjoitan työkseni, sitä vähemmän kirjoitan romaanikäsikirjoitustani (tai niitä kahta – kolmea keskeneräistä). Rakastan kirjoittamista, ja se on oikeastaan ainoita asioita, joita osaan, mutta kuluttavaa se on. Niin kuluttavaa, että lehtijuttujen tai kolumnien kirjoittamisen päälle en kykene enää tuottamaan tekstiä. Myös journalistinen kirjoittaminen on luova prosessi. Pääsen kirjoittaessani flow-tilaan, oli sitten kyse lietteenlevitysvaunusta kertovasta teknisestä jutusta tai maalailevasta saaristoreportaasista. Uppoudun, syvennyn, tanssitan näppäimistöä. Tämän flown jälkeen olen kuin Ihmemaan kolosta maan pinnalle putkahtava Liisa. Täysin pyörällä päästäni, ja useimmiten kykenemätön kajoamaan yhteenkään tekstitiedostoon.

Teoriassahan minä kirjoitan romaanikäsikirjoituksiani paljonkin. Aina aamulla ennen sängystä nousemista, usein aamukahvilla Hesaria selaillessani, joskus koiraa pissattaessani. Kirjani hahmot välähtelevät mielessäni, saan sähköimpulssinomaisia syötteitä juonenkäänteistä ja jopa repliikeistä.

Kun pääsen koneeni äärelle, työtekstit runnovat hauraan fiktion massallaan sivuun. Näin käy joka kerta. En ole onnistunut askaroimaan kalenteriani sellaiseksi, että esimerkiksi perjantaisin kirjoittaisin fiktiota. Olen kuullut, että sellainen tapa voisi toimia.

Epäilen kuitenkin, että tekstin alussa luettelemani toimittajat ovat kirjoittaneet kirjansa sapattivapailla, virka- ja apurahavapailla, matkoilla ja pitkillä lomilla. En halua ottaa selvää, ovatko epäilyni perusteltuja. On paljon helpompi kestää oma epätuotteliaisuutensa, kun ottaa uhrin roolin. Kyllä minäkin kirjoittaisin jos olisi säännöllinen työ/apurahaa/rikas puoliso/opettajan pitkät lomat.

Kaikkein eniten hyötyisin deadlinesta. Kymmenen vuoden freelanceriuden aikana olen oppinut kunnioittamaan deadlinea enemmän kuin mitään muuta. Jos saisin deadlinen sille, milloin kirjan on oltava valmis, saisin sen takuuvarmasti tehtyä. Ja ei, mitkään itse asetetut takarajat eivät toimi, tietenkään. Pitäisi siis saada ensin kustannussopimus ja kustannustoimittajalta deadline. Alkaako teistäkin näyttää siltä, että yhtälössäni on jotain vikaa?

Kirsi Haapamatti
Kirjoittaja on freelancetoimittaja. Hän on kirjoittanut tietokirjan Unelmien ekokylät (Basam Books 2015) ja haaveilee parhaillaan romaanikäsikirjoituksen valmistumisesta.

Kirsin blogi