Rajapintoja

Marras- ja joulukuu on ollut minulle aina vuoden vaikeinta aikaa. Tänä syksynä se on korostunut erityisesti siksi, että sijaisuuteni itselleni mieluisassa työssä päättyi syyskuun lopulla. Marraskuussa sain tiedon, että vastaavaan työhön on työpaikka auki toisella paikkakunnalla. Innostuneena laitoin asiasta viestin vanhalle ystävälleni ja sanoin, että ”Huomenna lähtee hakemus”. Hän vastasi, että ”Ei varmaan kannata vielä facessa etukäteen intoilla. Eli jäitä hattuun."

Minä suutahdin. Ilmeisesti tämä vastaus nosti pintaan sen kaiken, mitä olen lapsena ja nuorena saanut kuulla ja miten vielä omaakin 60-luvulla syntynyttä sukupolveani on kasvatettu. Kuulen yhä korvissani äitini ivallisen äänen. ”Ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa.” Tunnen ihollani kyläläisten tuhahtelun ja juoruilun. ”Mitähän sekin luulee olevansa.” Ja kaiken yllä – ”Mitähän ihimisetkin sanoo.”

Tämä on yksi syy, miksi en aina voi olla ylpeä pohjalaisuudestani. Meistä tytöistä yritettiin kasvattaa sellaisia, jotka ovat nöyriä ja hiljaisia, vaatimattomia ja huomiota herättämättömiä. Kaikenlainen ”trossailu” oli pahasta. Eikä tytöt kiroile! Elämän tarkoituksena oli suotavaa päästä naimisiin ja tehdä fyysistä työtä. Onneksi kasvatus epäonnistui eikä minusta tullut emäntää kylän poikamiesisännille. Se on myös heidän onnensa.

Loukkaantumiseen ystävän kommentista liittyy muutakin. Kun katsoo lapsia ja heidän spontaania iloaan ja innostustaan itselleen mieluisista asioista, kukaan ei aseta sitä kyseenalaiseksi. Jos aikuiseksi luokiteltu ihminen iloitsee, innostuu ja haluaa tuoda esiin itselleen tärkeitä asioita, sitä pidetään lapsellisuutena. Miksi meitä ihmisiä yritetään sulloa samaan muottiin, kun kaikki ovat persoonanakin eri kokoisia ja muotoisia.

Itse en hyväksy rasismia, vihapuhetta ja syrjintää, mutta muuten koen, että jokainen voi elää valitsemallaan tavalla, kunhan ei vahingoita muita ihmisiä. Ymmärrys ihmismielen ja elämän moninaisuuteen on kasvanut iän ja elämänkokemuksen myötä. Tässä asiassa on toinenkin puoli. Mitä laajemmin näkee ja ymmärtää, sitä enemmän introverttisyys itsessä valtaa alaa. ”Koskaan et muuttua saa” on kamala toive.

Ei ole olemassa kaavaa siitä, millainen ihmisen täytyy minkäkin ikäisenä olla. Keski-ikä on monelle negatiivinen mielleyhtymä. Itse koen sen enemmänkin vapauttavana. On asioita, joista luopumisen kohdalla tunnen haikeutta ja surullisuutta, kuten terveys ja fyysinen toimintakyky. On kuitenkin huojentavaa luopua monesta sellaisesta asiasta, joka on menettänyt merkityksensä. Pätemisen tarve vähenee ja sisäiset asiat syrjäyttävät ulkoiset vaatimukset ja pakot.

On helpottavaa huomata, että ei sillä ole enää mitään väliä, mitä ihmiset sanoo. Ihmiset sanovat aina, mutta suurin osa ihmisistä keskittyy enemmän omaan elämäänsä kuin toisten ihmisten elämään. Pois lukien kaikesta mielensä pahoittajat ja vastaansanomisen seurakuntiin kuuluvat, joiden agenda on vääntää lusikasta haarukka.

Niinpä minäkin unohdan oman mieleni pahoittumisen ja hyväksyn ystävän pahoittelut reagoimisesta tyyliini tuulettaa. Hyväksyn myös sen, että välini parin ystävän kanssa eivät ole enää entisellään. Suurin syy siihen on erilleen kasvaminen, mikä on luonnollista seurausta siitä, että ihmiset muuttuvat ja heidän maailmankatsomuksensa muuttuvat ja joutuvat törmäyskurssille.

Olen aina kulkenut omia polkujani ja niin teen vastaisuudessakin. Näin joulun alla kartan kaikkia joulupakkoja; kaupallisuutta, lahjojen ostamista, siivouskilpailua, kokkausvarustelua ja joulustressiä. Pakenen harmaata ja vetistä joulua sinne, mistä itseni näköisen joulun voin löytää. Sinne missä on lunta, pakkasta, rauhaa, hiljaisuutta ja kahdenkeskistä olemista rakkaani kanssa.

Toivotan teille kaikille omannäköistänne joulua ja sovinnollisempaa vuotta 2020!

Arja Rahikka

---