Suunnaton ikävä

Syksyisin, useammin kuin muina vuodenaikoina, minut valtaa ikävä, jota kauniimmin kirjailtuna kaipaukseksi ja kaipuuksikin kutsutaan. Mitä oikein ikävöin?

Minä ikävöin mennyttä kesää, jota ei oikeastaan ollut. Ikävöin tulevaa kesää, josta en tiedä mitään. Ripustan ikävääni odotuksia lämmöstä ja levosta. Ja samalla kerään huojentuneena kesärekvisiitan talvisäilöön ja linnoittaudun sisätiloihin hyggeilemään pimenevin illoin.

Minä kaipaan rakkaitani, jotka eivät ole lähelläni nyt. Syystä tai toisesta, tavalla ja toisella. Kuvitan kaipuuni muistoilla ja riimittelen, mitä sanoisin, mitä olisin sanonut. Jos. Säkeiden väliin tarttuu haikeutta ja surua, mutta samaan aikaan myös lämmintä kiitollisuutta.

Ikävöin myös pikkuista lapsenlastamme silloin kun en häntä näe. Vaikka näen hänet melko usein. Kaipaan pehmeää poskea poskeani vasten, pulleaa kättä käteeni, ilahtuvien silmien katsetta: mummu! Olla jollekin niin ihanalle merkityksellinen, se on pyörryttävä ajatus. Saada rakastaa pientä ihmettä kuin kauan sitten äidiksi tullessa. Hellä kaipaus lievittyy, kun naurava nassu ilmestyy ruudulle, kiitos nykytekniikan.

Kun toiveikkaastikin ajatellen on kuluttanut ajastaan täällä jo kaksi kolmannesta, alkaa tuntea haikeaa kaipuuta nuoruuteen. Mutta valikoiden. Krempaton, kiinteämpi ja ketterämpi kroppa kelpaisi kyllä, mutta ei jaksaisi sitä noloutta ja haparointia uudelleen. Säilyneiden dokumenttien ansiosta ajan kultapensseli ei ole päässyt sivelemään kovin paksua kerrosta. Nykyinen nolous ja haparointi on siedettävämpää.

---

Onko sulla joskus ikävä ollut /jotain jota ei ehkä olekaan?
Onko sulla koskaan ikävä tullut/ vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
Niin kuin pieni satu johon lapsena uskoit/ menettänyt hohteen on kokonaan
tai niin kuin kaunis maisema jota ei koskaan/ ole edes ollut olemassakaan

Ootko omaa elämääsi ikävöinyt,/ joka ohi kulkee, ettet huomaakaan?
Päiviä lyhyitä tai pitkiä joista/ et koskaan saanut otettakaan?
Minulla on suunnaton ikävä sinne/ mistä en koskaan oo kuullutkaan
minä olen kauan jo sinua kaivannut / sinua ei varmasti olekaan

Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä
Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä

Pave Maijanen laulaa suoraan selkäytimeen. Ikävä kääntyilee kuin tuuliviiri menneeseen tai tulevaan. Joskus se on myös konkreettisesti suunnatonta, kohteetonta. Haikeutta, oleilua melankolian monissa huoneissa.

Väitetään, että ihmisessä on sisäänrakennettu kaipaus kohti Luojaa. Heränneet puolustavat ikävöivää uskoa ja sille liputan, vaikka en körttisukua olekaan. Minullakin on nykyisin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Arka kaipaus ja kompastelu pyhää ja korkeaa kohti sopivat sielunmaisemaani paremmin kuin itsevarmasti ladellut mustavalkoiset opinkappaleet.

Menikö ikäväksi? Ei. Kaipaus on myönteinen tunne. Elämässä on ollut, on ja on oleva jotain hyvin tärkeää, joku hyvin tärkeä, jota voi ikävöidä. Sellainen elämä on rikas. Ja kaipuu tulevaan hyvään on purje, jota tuulet tarvitsevat venettä viemään.

Entä kun pitäisi elää hetkessä ja tarttua siihen? Täydelliseen hetkessä elämiseen en usko, koska juuret kaivautuvat niin syvälle menneisyyden maaperään ja latvat kurottuvat niin korkealle tuleviin taivaisiin. Silti runko seisoo läsnä tämän hetken paisteessa tai sateessa.

Lintu voi olla yhtä aikaa kesy ja vapaa. Se voi sekä kaivata että lentää.

Anne Syrjälä
Kirjoittaja on keväällä esikoisrunokokoelmansa julkaissut kieltenopettaja Seinäjoelta.