• Etusivu
  • Blogi
  • Jäsenluettelo
  • Yhdistys
    • Hallitus
    • Historia
    • Säännöt
  • Jäsenelle
    • Jäsenedut
    • Liity jäseneksi
    • Laadi jäsenesittely!
  • Julkaisukatalogit
  • Yhteystiedot
  Pohjanmaan Kirjailijat ry

Talvitaivaan valoissa

1/1/2022

0 Comments

 
Eräänä talviyönä pakkanen räiskäsi ja lumikinokset olivat muuttuneet harmaiksi. Taivaalla oli meneillään varsinainen näytös. Valoraketit tekivät korkeuksissa laiskan kaaren, laskeutuivat hitaasti ja valaisivat tienoon valkeaksi. Valonheittimen kiila pyyhki latvattomia puunrankoja. Piiskatykin valojuova-ammukset kiisivät vain hiukan maanpinnan yläpuolella, leimahtivat punertavina osuessaan kallioon. Mättäikössä välähteli pikakiväärin suuliekki. Kun kranaatti räjähti, ilmassa kumpuili hetken ennen kuin satoi maata ja tummaa lunta. 

Se tapahtui Karjalan Kannaksella ja se tapahtui Laatokan Karjalassa, yhtä lailla vuonna 1939 kuin vuonna 1944. Näytti melkein kauniilta, paitsi että oli sota.  

On vuoden 2022 alku, ja usein ensipäiviin liittyy toiveikkuutta, päättäväisyyttä ja odotusta. Jotain uutta on jälleen alkamassa, jokin voi muuttua aivan erilaiseksi kuin viime vuonna. Elämään voi ilmestyä jotain lisää, vähemmän, eri tavalla. Minulle uuden alku merkitsee käännettä kirjailijana. Tammikuun lopussa Gummerus nimittäin julkaisee ensimmäisen sotahistoriallisen romaanini, Ennen lintuja, ja sekä genre että kustantamo ovat minulle uudet.

Historiallisen romaanin kirjoittajana ajattelen, että menneisyyden ja tulevaisuuden välillä on rihmoja, jotka eivät kestä aikaa vaan katkeavat poikki sen kuluessa. Mutta on olemassa myös vahvoja juurisäikeitä, joita ei vuoden vaihtuminen heikennä, ei edes sukupolven vaihtuminen. Sota on yksi näistä juurakoista. 

Kirjoittavan ihmisen on varmasti helppo kuvitella sodasta elokuvamaisia mielikuvia, vaikkei ole sitä itse kokenut. Minäkin eläydyn niin, että uuden vuoden ilotulitus tuo aina mieleeni konekiväärin jytinän ja yöt, jolloin Suomen itärajalla taisteltiin, kirpaisevassa pakkasessa, valorakettien hohteessa, suu ammolleen avattuna jotta aseiden äänet eivät puhkoisi korvia. 

Mutta luulen, että kuvitelmien lisäksi sotiemme jälkeen syntyneet sukupolvet kantavat sodasta myös aitoja muistoja, sellaisia sanattomia. Kyse on niistä juurisäikeistä, joihin aika ei pure. Sota varmasti painui kokijoihinsa jonnekin paljon syvemmälle kuin sanat yltävät. Kauhun tunteeksi kesken unen. Kuin ammusten alla kyyristeleväksi eleeksi. Käsien lihasmuistiin, kuin piippua kohottamaan. Ja niin heidän lapsensa perivät sodan, katsomalla. Traumat ovat ylisukupolviset ja merkitsevät muun muassa puhumattomuutta, jota pohdin romaanissani.

Uskon kuitenkin, että kirjoja lukemalla ja kirjoittamalla traumat puretaan sanoiksi. Sana, joka on näkyvillä, on helpompi kohdata kuin tunne, jolle ei ole nimeä. Kai siksi sodasta onkin kirjoitettu paljon, ja kirjoitetaan yhä. 
​

Nyt menneen ja alkavan vuoden rajalla seison oman sotaan liittyvän juurisäikeeni päällä. Kun romaanini varsinainen painos ilmestyy, selaan sen sivuja ja katson, miten juurakkoon puhkeaa sanoja kuin lehtiä. Toivon, että sodan juurisäie voidaan sittenkin katkaista, ehkä jo tänä vuonna.

Merja Mäki
Picture
Kuva: Gummerus / Liisa Valonen
0 Comments



Leave a Reply.

    Kukamitähä?
    Yhdistyksen blogia
    kirjoittavat yhdistyksen jäsenet ja sana on heille vapaa. Kuulumisia yhdistyksen toiminnasta julkaistaan silloin tällöin.

    Tällä hetkellä blogi päivittyy kerran kuukaudessa.

    RSS Feed

(c) Pohjanmaan Kirjailijat ry ja Tiina Lehtineva
  • Etusivu
  • Blogi
  • Jäsenluettelo
  • Yhdistys
    • Hallitus
    • Historia
    • Säännöt
  • Jäsenelle
    • Jäsenedut
    • Liity jäseneksi
    • Laadi jäsenesittely!
  • Julkaisukatalogit
  • Yhteystiedot