Tarua ihmeellisempää

”En pystyisi ikinä kirjoittamaan romaania, koska minulla ei ole mielikuvitusta”, sanovat tuttavani, jotka eivät itse kirjoita. Höpönlöpön. Ei romaanin tai lyhyemmän fiktiivisen tekstin kirjoittamiseen tarvita mielikuvitusta – ei edes siinä tapauksessa, että kirjoittaa fantasiaa, tieteiskirjallisuutta tai vaikkapa paranormaalia kauhua.

Tämä meidän maailmamme tarjoaa sellaisia juonenkäänteitä, joiden rinnalla rajattominkin mielikuvitus jää toiseksi. Kun selaa päivälehtien otsikoita, lukee pääuutissivujen ykkösuutiset ja uppoutuu viikon kuumimpia uutisia taustoittaviin artikkeleihin, syntyy aina ripakopallinen uusia teksti-ideoita. Viime vuosina elävä elämä on antanut aineistoa yhtä lailla dekkareihin, trillereihin kuin dystopioihin, mutta siinä sivussa erityisesti poliittiset uutiset kotimaasta ja maailmalta tarjoavat valmiita juonikuvioita surkuhupaisiin komedioihin ja farsseihin.

Mutta on sitä osattu ennenkin. Viime vuosisadan puolivälin jälkeen on murskattu muureja, hajotettu valtioliittoja, maat ovat itsenäistyneet ja kipuilleet itsenäistymisen kanssa. Ydinvoimaloita on paukahdellut, valtamerilaivoja uponnut, kuuluisuuksia kuollut ampujan luoteihin, lääkkeisiin ja laittomiin nautintoaineisiin. On käyty avaruudessa ja kuussa ja etsitty elämää tai ainakin uusia tähtiä ja planeettoja. Lankapuhelin ja faksi ovat vaihtuneet verkkoon, tietokoneet ovat pienentyneet koko huoneen laskukoneista minilaitteisiin. On ollut nousukausia ja laskusuhdannetta, erilaisia inhimillisiä katastrofeja ja välillä jopa väläyksiä ihan onnellisesta elämänmenosta.

Toki olemme uutiskanavilla saaneet säännöllisesti seurata erilaisten eksoottisten eläinten tutkimusmatkoja niille epäluontevissa elinympäristöissä. Tämän kesän jännitysnäytelmiä ovat olleet Pedro-boan houdinihenkiset seikkailut Korkeasaaressa ja Berliinin leijona, jolla luultavasti on muodonmuuttajien geenejä, koska sittemmin otus on näyttäytynyt villisian muodossa.

Ylipäätään elävä elämä tarjoilee sellaisia käänteitä, että jos ne kaikki kirjoittaisi romaaniin, kirja naurettaisiin pihalle epärealistisena ja liikaa omituisia yhteensattumia sisältävänä. Enkä tarkoita mitään seurapiirikuuluisuuksia tai tosi-tv- ja sometähtiä, joiden elämästä syntyy draamaa, vaikka kyse olisi vain pohjaanpalaneesta kaurapuurosta. Ihan tavallisille ihmisille sattuu ja tapahtuu, vaikka he elävät sitä tavallista arkea. Kun ensin autosta puhkeaa rengas, sitten hammas lohkeaa, seuraavaksi pyykkikone sylkee vedet pihalle ja lopulta tietokoneeseen iskee virus ja ihmiseen itseensä maailmaa kiertänyt pöpövariantti, elämä alkaa kuulostaa surullisten sattumusten sarjalta, johon kirjoittaja on ehdoin tahdoin kerännyt kaikki mahdolliset ongelmat. Ei kahta ilman kolmatta, neljättä tai viidettä – riippuu vain seurantajakson pituudesta. Kuka ikinä meidän elämäämme käsikirjoittaakaan, hänellä on joskus aika kiero huumorintaju eikä välttämättä mitään käsitystä kohtuudesta, balanssista tai draaman kaaren kaipaamista suvantovaiheista.

En ole autofiktion tai biofiktion ystävä, mutta sanon silti, että uutiset ja tavallisen ihmisen elämä tarjoilevat niin paljon ideoita teksteihin, että kirjoittavalla ihmisellä on runsaudenpula – ja tämä pätee yhtä lailla niihin, jotka kirjoittavat fantasiaa, tieteiskirjallisuutta tai paranormaalia kauhua. Ainakin minä lukisin suuruudenhullun valtionpäämiehen sotaretkistä itsenäistyneen alusmaansa rajojen sisäpuolelle mieluummin fantasiakirjasta kuin uutissivuilta.

Ei fiktion kirjoittamiseen tarvita mielikuvitusta. Sitäkin enemmän kirjoittaja tarvitsee kykyä asettua erilaisten ihmisten asemaan ja ymmärtää heidän tekojaan, valintojaan ja maailmankatsomustaan, ymmärrystä syistä ja seurauksista ynnä taitoa tunnistaa, nimetä ja ilmaista tunteita sekä pitää tunnereaktio erillään toiminnasta. Kirjoittajan on tarpeen osata erottaa subjektiivinen ja objektiivinen, tiedostaa omien tietojensa, taitojensa ja käsityskykynsä rajat. Hyvä kirjoittaja on nöyrä vastaanottamaan palautetta ja valmis kehittämään itseään palautteen perusteella.

Tismalleen samoja taitoja toivoisin niille, jotka eivät ole kiinnostuneita fiktion kirjoittamisesta, mutta joiden sanainen arkku aukenee sosiaalisessa mediassa, uutissivujen kommenttikentillä tai huoltoaseman kahvipöydässä. Eivätkä nuo ominaisuudet olisi haitaksi päättäjillekään.

Inka Vilén

​Kirjoittaja on kirjoittamisen moniottelija, joka seuraa aktiivisesti uutisia ja ryöstöviljelee lukemansa ja kuulemansa tarinoihin, jotka voivat olla mitä tahansa muuta paitsi realismia.