Teksti valmistuu vain kirjoittamalla

Uusi alku tarjoaa kihelmöivää jännitystä, malttamattomuuden ja pelon sekaista odotusta. Oli sitten kyseessä uusi työ tai harrastus, uusi vuosi tai idullaan oleva ihmissuhde, ennenkokematon herättää eloon, pakottaa terävöitymään ja virittää aistit vastaanottamaan. Pauli Hanhiniemen sanoin: ”Kaikki ilman muuta silloin innostaa, kun uutta aloittaa.” (Kolmannen Naisen kappaleesta Jos se ois helppoo levyltä Hikiset siivut, 1989.) Mutta ennemmin tai myöhemmin jännittävinkin asia muuttuu arkiseksi, tutuksi ja tavalliseksi.

Puhun (tietysti) kirjoittamisesta. Kuinka moni kirjoittaja tarttuu inspiroivaan ideaan intoa puhkuen, naputtelee nälkää ja janoa tuntematta liuskan toisensa perään novellin alkua, romaanin ensimmäistä lukua tai näytelmän avausnäytöstä. Ensimetreillä kaikki on kutkuttavasti mahdollista.

Aivan liian pian koittaa hetki, jolloin uutuudenviehätys on karissut, kultaus kulunut ja edessä on enää valtava määrä työntekoa ilman endorfiinipiikkejä. Silloin punnitaan, kantaako idea ja kestääkö pää ja takamus satojen tuntien istumista näppäimistön äärellä. Sitä paitsi mielen reunamilla kuiskuttelee tuore, houkuttelevampi idea, joka lupailee olevansa Vielä Parempi Tarina.

Ensihuuman varaan ei kannata rakentaa sen paremmin pitkän projektin kirjoittamista kuin vakavaa parisuhdetta. Kummassakin vaaditaan pitkämielisyyttä, lempeyttä ja rakkautta – ja niinä päivinä, kun rakkaus on koetuksella, puhdasta jääräpäisyyttä pitää paketti kasassa, kunnes lämpimät tunteet taas palaavat pintaan.

Pitkä kirjoitusprojekti ei ole yhdenillanjuttu, vaikka joskus viaton novellinpoikanen tai nopeasti sutaistu runonpätkä saattaa kiskaista mielen mukaansa ja kasvaa kuukausien tai jopa vuosien työksi. Sitoutumiskammoiselle jo pelkkä ajatus urakasta, joka venyy viikosta vuosiksi, saattaa olla sellainen mörkö, ettei tule edes aloittaneeksi. Mutta ei pitkää tekstiä sentään tarvitse verrata avioliittoon, jossa luvataan olla uskollisia, kunnes kuolema erottaa.

Harva kirjoittaja on kone, jonka moottori hyrisee aina tasaisesti neljällä pytyllä ja valmistaa kevyellä kaasunpainalluksella laadukasta lopputuotetta. Useimmat meistä tuottavat aika ajoin roskaa, soopaa tai muuten ala-arvoista tekstiä, sotkeutuvat juonenkäänteisiin ja henkilöhahmojen ristiriitoihin ja lopulta viettäisivät vapaat hetkensä mieluummin aidanseipäänä tai seiväshyppyriman telineenä kuin naputtelisivat näppäimistöä.

Mutta teksti ei kirjoittamatta valmistu. Vaikka olisi jo valmis hautaamaan projektin peruskallioon ydinjätteiden sekaan, keskeneräinen on yhä kesken. Täytyy siis keittää kuppi teetä, palata takaisin näppiksen ääreen ja lätkäistä kuulokkeet korville, jottei maailman viekoitteleva seireenilaulu pääse tunkeutumaan alitajuntaan.

Kauhavalainen kirjailija Merja Mäki on todennut: ”Minulta kysyttiin usein, miten ehdin kirjoittaa, mutta kyllä sille vaan on aikaa, mitä rakastaa.” (Kirjailija Merja Mäen Facebook-sivu 19.8.2017.) Mietin pitkään, olenko huono kirjoittaja, kun näppäimistön takominen jäi toiseksi monelle muulle toimelle ja tehtävälle. Nyt mietin, enkö rakasta tarpeeksi teatteria, tanssia, lukemista – tai perhettäni! –, sillä säännöllisesti ne jäävät soittamaan kakkosviulua, kun katoan kirjoittamaan. Aika aikaansa kutakin, sanoo vanha kansa. Minä sanon: kiitos korona, että järjestit minulle pakkopysähdyksen. Kun kirjoittamisrutiini kerran oli luotu, siitä oli helppo jatkaa.

Tätä kirjoittaessani on jälleen yksi pitkä teksti viimeisillä liuskoillaan, ensimmäinen versio viittä vaille valmiina. Olen kirjoittanut myötä- ja vastamäessä, hyvinä ja pahoina päivinä, silloin kun kirjoittaminen oli helppoa ja silloin kun tekstin tuottaminen takkusi. Toisinaan sormet tanssivat näppäimistöllä kuin vikkeläjalkainen riverdance-seurue, välillä kirjoittaminen oli pakkopullapitkoa, jokainen sana piti puristaa pihalle. Inspiraation asteesta ja väsymyksen määrästä riippumatta istuin alas ja naputtelin tarinaa päivä päivältä, liuska liuskalta. Niin ne pitkätkin tekstit valmistuvat.

Kun yksi teksti alkaa vedellä viimeisiään, seuraava siintelee jo ajatuksissa. Uuden aloittaminen voi olla kiehtovaa, mutta minulle se on joka kerta pelottavaa: osaanko enää, syntyykö tekstiä, ehtyykö luovuuden lähde? Sana sanalta uusi tarina saa hahmonsa, ja tiedän taas: osaan, syntyy, ei ehdy.

”Jos se ois helppoo, oisin tehnyt sen jo”, Pauli Hanhiniemi laulaa. Pitkän projektin kirjoittaminen ei ole helppoa, muttei myöskään ylitsepääsemättömän vaikeaa. Ennen kaikkea se on sitkeyslaji, maratonmatka, jossa maaliviivan ylittävät kestävimmät ja kovahermoisimmat. Hullun hommaa, ilman muuta – mutta milloin muulloin kuin kirjoittaessa tuntisin olevani niin elossa?
​
Inka Vilén