Tuotanto

2010
Vertikal 2. Svenska Österbottens litteraturförening rf/
     Pohjanmaan kirjailijat ry. 2012.

2000
Kiskot vievät eteenpäin, Kouvolan rautatieaiheisen
     kirjoituskilpailun parhaat, Kouvolan kaupunki, 2008.
Ihan hyvä maanantaiksi. Suomalaisen päivä 2.2.2009,
     Suomalaisen Kirjallisuuden seura.
Lapsuusmuistoja, Suomen Elämäntarinayhdistys ry:n
     julkaisuja, 2006.
Seisakkeelta pysäkille, Luovan kirjoittamisen
​     harrastajien antologia 2001.
Kohtaamisia peilissä, Luovan kirjoittamisen
     harrastajien antologia, Alavuden ja Töysän
     kansalaisopisto 2000.
​
Muut

Opinnäytetyö: Töysän kirkon kävelyopas, 2011
Töysä - Luontoa ja liikettä -kirjan toimikunnan
     jäsen, 2008i

Anne Hiipakka

Syntymäaika ja -paikka
Vuonna 1966, Alavus
Asuinkunta
Töysä/Alavus
Koulutus ja ammatti
Lähihoitaja

Tutustu minuun tarkemmin

Miten minusta tuli kirjailija?
Eihän minusta sellaista ole tullut, mutta kirjoittanut olen aina. Periaatteessa siitä lähtien, kun kynä alkoi totella kättä ja päätä. Sitä ennen käytin mielikuvitusta ja sitä minulla varsinkin lapsena piisasi. Sain kolmannella luokalla ensimmäiset kirjalliset kehut opettajaltani Mairelta. Osasin kuulemma käyttää kuvailevia sanontoja hienosti. Sain lukea aineitani luokalle aika usein, mikä korvasi hyvin sen, miten onneton olin matematiikassa ja liikunnassa.
Ainekirjoitustunnit olivat vielä lukiossakin lepohetkiä. Ainoan älläni tienasin äidinkielessä. Voi sanoa, että äidinkielen opettajani Martta puhalsi kannustuksellaan kirjoittamiskipinän täyteen liekkiin.
Tuhersin vuosien aikana lyijykynällä monta paksua ruutuvihkoa täyteen proosaa, koska vierastin runoja. Teksti oli kökköä, mutta siitä se lähti. Ensimmäinen pieni julkaistu tarina oli oman kylän joululehdessä. Painomusteen vangitsemat kirjaimet lumosivat minut. Piti saada lisää.
Kävin Ilmajoen opistolla miltei kaikki 1990-luvun kirjoituskurssit. Niiden opit ovat kantaneet minua tähän päivään asti. Pelkästään se, miten teksti asemoidaan paperille, oli uutta.
Kauppiksesta jäi näppeihin kymmensormijärjestelmä. Hommasin äänekkään matriisikirjoituskoneen ja myöhemmin ison tietokonemöhkäleen, joka lienee jo jauhettu muruiksi jossain banaanivaltiossa. Niillä niitin ensimmäiset kirjalliset laakerini.
Jo varhain minusta kuoriutui pipertäjä. Voisin hinkata lauseita loputtomiin, purkaa ja koota niitä kasaan uudelleen ja uudelleen, koska se on niin hauskaa. Sillä ei ole väliä, onko työn alla asiateksti vai sepite. Kirjoitan niin kauan, että kehtaan antaa tekstin eteenpäin, eikä tarvitse jälkeenpäin kulkea kylillä pussi päässä.
Nykyään kirjoitan läppärillä, vaikken kunnolla hallitse sitä. Mutta kirjaimet minä hallitsen. Johan tässä on niiden kanssa pelattu yli neljäkymmentä vuotta.

Mitä kirjoittaminen minulle merkitsee?
Kirjoittaminen on yksi tapa avartaa mieltä. Siitä on apua myös työelämässä. Nuorempana mielipiteet olivat jyrkkiä ja särmikkäitä, mutta kirjoittaminen ja ikä ovat hioneet niitä pois. Sävyjä ja värejä tulee koko ajan lisää, kun ymmärrys ja nimenomaan ihmisen ymmärtäminen laajenee. Kirjoitan itseäni ehjäksi.
Parhaimmillaan kirjoittaminen merkitsee vapautta, omaa universumia, jossa saan liihotella itse luomieni sääntöjen rajoissa. Kun jotain olennaista kristallisoituu paperille, vieläpä niin, että se tuntuu tyydyttävältä, niin voi onnen päivää.
​
Mitä omituisia tottumuksia tai tapoja minulla on kirjoittaessani?
Kun keskityn aiheeseen, käännyn sisäänpäin. Olen kuin soiva metso, en kuule, en näe, enkä huomaa ajan kulumista. Ruokakin on miltei toissijainen asia, vaikka tavallisesti en muuta ajattelekaan. Jos jokin kohta vaatii erityisesti ajatustyötä, liikunta auttaa. Jos vastaan tulee tyyppi, joka höpisee ja naureskelee itsekseen lenkillä tai uima-altaassa, niin no worries, todennäköisesti minä siinä vain hion dialogia.