Tuotanto
2010
Sydänpuu, runokokoelma, Sananjuuri 2017 |
Anne Marjatta Syrjälä
Yhdistyksen sihteeri, hallituksen jäsen
Yhteystiedot
annemarja.syrjala (a) gmail.com
Tutustu minuun tarkemmin
Miten minusta tuli kirjailija?
En ole kirjailija, vielä, mutta voin vastata kysymykseen: ”Miten minusta tuli kirjoittaja?” Kansakoulun 3. – 4. -luokilla opettajani Anna-Liisa Rantanen rohkaisi meitä luovaan kirjoittamiseen. Oppilailla oli erikseen ruutuvihkot tarinoiden kirjoittamista varten ja joka perjantai saimme lukea tekstejämme luokalle. Innostuin kirjoittamisesta vallan mahdottomasti ja minulle kertyi noita ruutuvihkoja toistakymmentä. Lähetin 11-vuotiaana yhden tarinan ja yhden kevätrunon Keski-Pohjanmaa -lehteen. Se pikkutytön riemu ja hämmästys, kun näki tekstinsä painettuna! Rakastin myös lukemista. Mummolassani oli kirjaston sivutoimipiste, jonka kirjat vaihtuivat kuukausittain. Uusia nuortenkirjoja odotellessa tulin lukeneeksi puolisalaa myös aikuisten romaaneja. Runoja rakastin eniten. Ensimmäinen omistamani runoteos oli serkuilta rippilahjaksi saatu Tuomas Anhavan Kuuntelen, vieras. Perheen perustamisen ja työelämään siirtymisen myötä kirjoittaminen väistyi satunnaiseksi varaventtiiliksi. Kolmisenkymmentä vuotta vierähti kuin varkain. Viisikymppisteni tienoilla havahduin sitku-elämän järjettömyyteen. Suoritin Luovan kirjoittamisen perusopinnot kesäyliopistossa ja hankin muutakin laadukasta opetusta. Että aktiivinen kirjoittaminen maistuikin taas! Huhtikuussa 2017 ilmestyi esikoiseni, oikeammin kuudes lapseni, runokokoelma Sydänpuu. Se sisältää myös muutamia kuvia tyttäreni Mayan maalauksista, joilla ruokin luovuuttani kirjoitusprosessin aikana. Vastavuoroisesti lähetin hänelle runojani inspiraattoreiksi. Meillä oli yhteinen näyttely nimeltä Liki pitäen mahdollista Apila-kirjastossa helmikuussa 2017. Mitä kirjoittaminen minulle merkitsee? Lumoudun sanoista. Tykkään rakennella niistä kaikenlaista, siirrellä, purkaa, koota taas. Kun työstän tekstiä, sanat ovat objekteja, joita hallinnoin. Mutta kun teksti on luullakseni valmis, huomaan, että se on muuttunut subjektiksi, omaksi itsekseen. Kirjoittaminen on kamalaa ja ihanaa. Kivuliasta ja riemukasta. Ihan pikkuisen kadehdin niitä, jotka kirjoittavat tunnin silloin, toisen tällöin, missä ja milloin vain. Minun kirjoittamiseni tahtoo aikaa ja tilaa. Valitettavan usein tärkeä sana tai säe tulee mieleen aamutoimissa ennen töihin lähtöä, suihkussa tai hiuksia föönatessa. Sen sijaan, että voisi sulkeutua kammioonsa hellimään uutta alkua, pitää vain syöksähtää kirjaamaan sanat muistilapulle ja pinkaista kiltisti töihin. Toivoen, että myöhään illalla koittaisi hetki istahtaa runolle, ja että päivän mittaan kohdatut 120 teiniä ja 50 aikuista olisivat unohtaneet johonkin mielen sopukkaan edes yhden käyttämättömän energiahippusen. Miten ja mistä löydän aiheet, joista kirjoitan? Kirjoittamiseni alkaa useimmiten yksittäisestä sanasta tai säkeestä. Miten sana tai säe valikoituu, mistä se nousee mieleen, on arvoitus. Joskus se on aistihavainto, joskus muisto. Kun teksti sitten aikojen kuluttua on hioutunut luovutuskuntoon, se on yleensä ajautunut matkojen päähän alkulähteestään. En etsi aiheita tietoisesti, mutta vaikuttaa siltä, että ihminen kaikkineen kiinnostaa minua. Ennen kaikkea ihminen suhteessa toiseen ihmiseen. |
Pohjanmaan Kirjailijat ry
|
(c) Pohjanmaan Kirjailijat ry ja Tiina Lehtineva
|